Maa: Yhdysvallat
Genre: Scifi, toiminta
Ohjaus: Neill Blomkamp
Käsikirjoitus: Neill Blomkamp
Kuvaus: Trent Opaloch
Leikkaus: Julian Clarke, Lee Smith
Sävellys: Ryan Amon
Näyttelijät: Matt Damon, Jodie Foster, Sharlto Copley, William Fichtner, Wagner Moura
Toimintaelokuva on ollut genrenä laskusuhdanteessa viime vuosina. Asian voi osittain jäljittää siihen, että moderniin toimintaelokuvaan ei tunnu nykyään kuuluvan sellainen perusasia kuin juoni. Onhan elokuvissa tarina lähes aina, mutta oli kyseessä sitten The Lone Ranger tai Star Trek Into Darkness, tarinaa käytetään tekosyynä syöttää katsojalle toinen toistaan vaikuttavimpia setpiece-hetkiä, tai kiidättää katsojalle rakkaat ja tutut hahmot sellaisesta seuraavaan. Kaavan saapuu nyt rikkomaan District 9:n ohjaaja Neill Blomkamp, jonka Elysium hioo entisestään miehen visioita dystooppisista tulevaisuuksista.
Matt Damonin esittämä tehdastyöläinen päätyy muutaman mutkan kautta säteilyn uhriksi, ja saa viisi päivää elinaikaa. Hän päättää käyttää loppuelämänsä päästäkseen täysin saasteen tuhoaman maapallon yläpuolella leijuvalle avaruusasema Elysiumille, jossa maapallon entiset rikkaat elävät loputtomiin käyttäen apunaan lääketieteen ihmeellisiä palkokoneita, jotka voivat parantaa ihan mitä tahansa. Damonilla ei ole toivoakaan päästä paikalle omin avuin, ja pian hän onkin kunnon caper-juonen tiimellyksessä ja Elysiumin vallanpitäjien jahtaamana.
Elokuvana Elysium ei liiemmin hillitse itseään. Se alkaa montaasilla, jossa käydään läpi Damonin hahmon koko elämänkaari käyttäen paljon linssiheijastuksia, surullista torvimusiikkia ja elämänoppeja jakavia nunnia. Samanlaista, jonnekin Michael Bayn ja Steven Spielbergin välimaastoon putoavaa sentimentalismia on tarjolla pitkin elokuvan. Vaikka dystopia onkin toisinaan varsin komeasti suunniteltu Mad Max-vaikutteisine ajoneuvoineen kaikkineen, muu visuaalinen anti taistelee päästäkseen samalle tasolle ja epäonnistuu surkeasti. Kun tunteisiin ei vedota kliseiden avulla ruudulla esiintyy toinen toistaan sekavammin esitettyä toimintakohtausta, joiden aikana luulisi pelaavansa hyvin hämmentävää videopeliä. Tätä vaikutelmaa auttaa suuresti Blomkampin tapa kuvata lähes kaikki ammuntakohtaukset ampujien olan takaa kuin Gears of Warissa ikään. Kuvaan käytetään myös täysin summanmutikassa erilaisia filttereitä, kuten pakotettua ja hyvin outoa liikesumennusta. Leikkaus on onneksi tarpeeksi ammattitasoista, jotta menossa pysyy mukana Damonin revitellessä robottihaarniskan puikoissa. Tälläkin saralla tulee välillä outoja harha-askelia, kuten trailerinomaiset mustaan feidaamiset kesken taisteluiden.
Itsehillinnän puute jatkuu myös tarinan puolella. Vaikka maailmasta löytyy törkyä kuin Buñuelilla ja graffiteja enemmän kuin Banksyn lahjapuodin uloskäynnistä, sen ympärille kyhätty alkuasetelma on turhan epämääräinen. District 9:n paras puoli oli sen tarjoama hyvinkin kouriintuntuva ja ajankohtainen asetelma eri yhteiskuntaluokkien elämäntilanteiden eroista Johannesburgissa, mutta Elysiumissa kentälle nostetaan rikkaiden ja köyhien keskinäinen konflikti. Mikä tulee lopputulokseksi? Rikkaiden pitäisi jakaa vaurauttaan. Vautsi vau, kiitos tästä. Toivottavasti herra Blomkamp saa tästä järkyttävästä paljastuksestaan tulevaisuudessa Nobelin. Ei tosin sillä, Elysiumin tulevaisuudenkuvassa rikkaat voisivat jo itsensä tähden jakaa omistamiaan näennäisen resurssivapaasti toimivia lääkintäpalkoja maan asukkaillekin, sillä tällaisenaan he vain tapattavat omaa työvoimaansa kiivaammin kuin Eric Roberts Expendablesissa.
Parhaimmillaan Elysium tuo kuitenkin mieleen Paul Verhoevenin 90-luvun taitteen sci-fit. Damon käy elokuvan alkupuolella ehdonalaisvalvojan puheilla, ja futuristisessa maailmassa oikeat ihmiset on tässä toimessa korvattu iloisesti hymyilevillä Total Recallista muistuttavilla huumorintajuttomilla roboteilla. Valitettavasti muuta varsinaista huumoria tai satiiria ei elokuvassa oikein nähdä, ellei oteta huomioon ohjaajan parhaan kaverin Sharlto Copleyn täysin pöyristyttävää roolisuoritusta Damonia jahtaavan palkkasoturin roolissa. Mies on viimeisen puolen tunnin ajan kuin toisesta elokuvasta karannut, heilutellen isoa katanaa pitkin avaruusasemaa ja uhkailemalla naisia tavalla, joka tuo lähinnä mieleen että hän aikoo kutittaa uhriaan kyljestä useita sekunteja.
Voisi oikeastaan todeta, että jos Blomkamp kaivaisi pään takapuolestaan ja tajuaisi, että elokuvien ei tarvitse olla ihan niin vakavia, Elysiumistakin olisi voinut tulla hyvä teos. Nyt Copleyn hilpeä roolisuoritus jyrää täysin kaiken loppupuolen tunteellisemman sisällön, ja satiirin määrää nostamalla katsojan silmä voisi liikkua pois siitä, miksi hemmetissä elysiumilaiset tapattavat työvoimaansa jättämällä heidät lääkintää vaille tai miksi ihmeessä William Fichtnerin esittämä yrityspomo osaa koodata vallankaappaussoftan pelkästään maapallolla. Tällaisenaan se kuitenkin on välillä sci-fi-toiminnallaan viihdyttävä epäonnistuminen, joka saa pahimpina hetkinään toivomaan että teatterin istuimen käsinoja maistuisi hampaiden tiukassa puristuksessa hieman paremmalta.