Electric Boogaloo: The Wild, Untold Story of Cannon Films (2014)

---

Maa: Australia, Yhdysvallat, Israel, Iso-Britannia
Genre: Dokumentti
Ohjaus:  Mark Hartley
Käsikirjoitus: Mark Hartley
Kuvaus: Garry Richards
Leikkaus: Jamie Blanks, Sara Edwards, Mark Hartley
Sävellys: Jamie Blanks
Näyttelijät: Sam Firstenberg, David Paulsen, Luigi Cozzi

---

Australialainen Mark Hartley työryhmineen on nyt tehnyt kolme pitkää dokumenttia genre-elokuvien “salatusta” historiasta samalla lennokkaalla tyylillä. Traileritaiteen hengessä hän tiivistää (vielä enemmän kuin elokuvien omat trailerit, 1/2) liian usein pitkäveteiset teokset, herättää henkiin alkuperäisen julistetaiteen kuin sämpläävä .gif-maakari ja leikkaa väliin puhuvia päitä kertomaan hauskoja anekdootteja tuotantojen takaa (minkä vuoksi ne myyvät elokuvan katsojalle vielä tehokkaammin kuin niiden omat trailerit, 2/2).

Not Quite Hollywood (2008) ja Machete Maidens Unleashed! (2010) ovat dokumenttielokuvia tuotantomaista ja -ympäristöistä, jotka syrjäisyytensä tähden olivat hedelmällisiä kasvualustoja korkeaoktaanisille ja räävittömille elokuville 70- ja 80-luvuilla: ensimmäisen kohdalla Australia (tekijöinä usein paikalliset, joista George Miller ei ole muuttanut tapojaan), jälkimmäisen Indonesia (tekijöinä usein halpojen kuvausolojen vuoksi saapuneet länsimaalaiset). Electric Boogaloo: The Wild, Untold Story of Cannon Films (2014) taas käsittelee keskitetysti Cannon Films -tuotanto- ja levitysyhtiön tunnetuimpia rakentajia ja studion mainetta.

Lyhyessä tekstissä on syytä hahmottaa vain oleellinen. Cannonin tapauksessa se hoituu ristiriitaisuuksien avulla. 1979 jo olemassa ollut tuotantoyhtiö Cannon Films myytiin taloussyistä israelilaisille serkuksille Menahemin Golanille (1929-2014) ja Yoram Globusille (s. 1943), jotka olivat menneet tekemään elokuvia Yhdysvaltoihin. Ensimmäinen ristiriita: Heidät tunnettiin kovina liikemiehinä, mutta vielä enemmän he rakastivat elokuvaa. He olivat cinefiilejä. Tässä pitkässä kontaktissa elokuvamaailmaan – sekä tekijöinä että kokijoina – he ovat kuin vanhan Hollywoodin studiopomoja, eivät ainoastaan rahan perässä juoksevia gordongekkoja, jotka yhtenä päivänä myyvät kylpyankkoja ja toisena Tähtien sotaa. Aina kun tuli tilaisuus, he pakenivat elokuvateatteriin.

Toinen ristiriita. Kuin Roger Cormanin teesejä noudattaen serkusten uusi bisnesmalli oli b-elokuvassa, siis tisseissä, komediassa, väkivallassa… Amerikkalaisen elokuvateollisuuden hierarkiassa he olivat maahanmuuttajataustan vuoksi jo valmiiksi sivullisia, ja b-elokuvat alensivat asemaa entisestään. Cannonin 80-luvulla tuottamat elokuvat tekivät Chuck Norrisista lyhytaikaisen action-tähden[1], Dolph Lundgrenista He-Manin, Jean-Claude Van Dammesta kyborgin, Bolerolla Bo Derekistä seksisymbolin, Breakin’illa breakdancesta ilmiön; aloittivat American Ninjoilla ninjabuumin; jatkoivat Charles Bronsonin uraa vigilantena Death Wishin jatko-osissa – loivat puhki kelattujen vhs-nauhojen kaanonin. Mutta Cannon rahoitti myös esimerkiksi John Cassavetesin Love Streamsin. Jos puhutaan epäkaupallisista elokuvista ja ylipäätänsä vaikeasta auteur-elokuvasta, Love Streams on oppikirjaesimerkki. (Suosikkini Cannonin elokuvista ovat Teksasin moottorisahamurhat 2 ja Death Wish 3.)

Cormanin tavoin Cannon synnytti osaltaan amerikkalaisen ison rahan nykyelokuvan estetiikan. Valttikorttien jakaminen skaalaedun omaavalle kilpailijalle tarkoittaa kuolettavaa tappiota tai hidasta feidautumista (Cormanin tapauksessa; hän on yhä pelissä). Kun kulttuuri on viimein niin kypsä, että jättistudiot rahoittavat tuhansilla miljoonilla käytännössä roskaelokuvaa, niin ketä kiinnostaa budjettiversio samasta?

1990 Kapteeni Amerikka -elokuvan tuotti halpatuotantona Golanin uusi studio, ohjaajana Albert Pyun. 2014 Kapteeni Amerikka -elokuva on yksi vuoden isoimmista elokuvista ja varjeltu tuotenimi, ja Chris Evansin hovimestari nostaa kovempaa palkkaa kuin Pyun. Edes alastomuudella ei voi kilpailla, kun ilmainen nettiporno on ajanut jopa pornoteollisuuden kriisiin. Vaihtoehtoinen nimi: Erään sukupuuton kuvaus.

Myyntitilastoissa aiemmin roskaksi mielletty on nykyään sitä, mitä middlebrow oli ennen. Aikuisten draama Rain Man oli Yhdysvalloissa 1988 taloudellisesti menestynein elokuva, neljännesvuosisata myöhemmin se oli lapsille tarkoitettuun sarjakuvaan perustuva The Avengers. Ainostaan komediaelokuva käy hyvin kaupaksi raakana, ilman niitä elementtejä, jotka Juha Seppälä mainitsee Matka aurinkoon -romaanissa uudeksi aikuisikäisten kulttuuriksi: zombit, vampyyrit, alienit, hirviöt, avaruusolennot, linnut ja siat, uudelleen lämmitetyt teräsmiehet, lumikit ja kääpiöt.

Hartleyn dokumentti, niin kuin hänen aikaisemmat dokumenttinsa, käyvät kulloisenkin aiheen kronologisesti läpi. Rakenne itsessään on yksinkertainen, jopa kaavamainen. Ne opettavat niin kuin ytimekäs mutta viihdyttävyyttä korostava tietolähde. Ne eivät ole rankkaa elokuvakritiikkiä, teosten syvälukua tai tutkivaa journalismia vaan sarja rakkaudenosoituksia. Hartley on tehnyt useista kulttielokuvista miniatyyridokumentteja niiden dvd-julkaisuiden lisämateriaaliksi, ja tämän lajin tavara harvoin puree. Hänen pitkät dokumenttinsa ovatkin kuin oheismateriaalia mutta maailman parasta sellaista.

Hartley on kohteensa tukija, mikä – ellei entisaikojen “matalakulttuurin” puolustaminen olisi nyttemmin sosiaalinen pakko – voisi olla jopa kannanotto avaramman taidekäsityksen puolesta. Tämä ei ole moite. Lopputulos on sulava esteettinen pinta. Voi ajatella, että Hartley on tehnyt dokumentin, jonka energinen muoto heijastaa sitä, mikä kuvatussa kohteessa on olennaista, mikä melkein aina on fantasiakuvaa: Hartleyn hypettävä pohjustus, niin kuin studion traileri, saa jonkun Norrisin elokuvan vaikuttamaan megatonnin lataukselta, sillä kaikki hyvät hetket mahtuvat minuuttiin, mahtuvat mainokseen. Se on tämä fantasia jostain paremmasta, tämä syötti.

Ken Burnsin 18-osainen dokumentti olisi kyllä perusteellinen, mutta se myös imisi hapen huoneesta.

---

[1] Luultavasti ainut syy, miksi kukaan 2010-luvulla elävä tietää Chuck Norrisin, on siinä, että reilu vuosikymmen sitten Something Awful -foorumilla vitsailtiin Norrisin mahtavista kyvyistä. Syntyi “Chuck Norris Facts”.

Ps. Aihepiiristä kiinnostuneille suosittelen katsomaan:

• Corman’s World: Exploits of a Hollywood Rebel (2011): Dokumentti Roger Cormanin urasta.
• Crystal Lake Memories: The Complete History of Friday the 13th (2013): Lähes seitsemän tuntia pitkä läpileikkaus Perjantai 13. päivä -sarjasta.
• Never Sleep Again: The Elm Street Legacy (2010): Vain neljä tuntia pitkä läpileikkaus Painajainen Elm Streetillä -sarjasta.