Maa: Suomi
Genre: draama
Ohjaus: Mika Kaurismäki
Käsikirjoitus: Mika Kaurismäki & Sami Keski-Vähälä
Kuvaus: Jari Mutikainen
Leikkaus: Kauko Lindfors
Sävellys: Mauri Sumén
Näyttelijät: Vesa-Matti Loiri, Armi Toivanen, Peter Franzén, Lenita Susi, Jani Volanen
Armi Toivasen esittämä Tiina saapuu miehensä Tomin (Peter Franzén) ja tämän teini-ikäisen tyttären Emilian (Lenita Susi) kanssa kuunostamaan vanhaa kotitaloaan, jossa asuu Tiinan vanha, sanan kaikissa merkityksissä jumiutunut isä Urho (Vesa-Matti Loiri). Sekä isä että talo ovat fyysisesti lahoamispisteessä, joten Tiina ja Tomi ryhtyvät remontoimaan taloa. Hetken mielijohteiden mukaan elävä Tomi on kävelevä katastrofi, joten Tiina palkkaa remppahommiin Kaken (Jani Volanen), joka pian kiinnostuu naisesta vähän liikaa. Pitkän projektin aikana alkavat ihmisuhteet jännittyä, kiristyä ja hajoilla joka suunnalta. Yhdessä asuminen on Tiinalle todellinen koetinkivi, etenkin kun selvittämättömät asiat Urhon kanssa purskahtelevat pintaan. Lempeäluonteinen ja nahjusmainen Tomi tuntee alemmuutta miehekkään ja käsistään kätevän Kaken rinnalla. Emilia valitsee strategiakseen gootti-lookiin sopivan etääntymisen ja välinpitämättömyyden – ja löytää samanlaisen persoonallisuuden omaavasta Urhosta sieluntoverin.
Aihekokonaisuus on ohjaajalle ominainen. Kaurismäki tarkastelee Elämältä kaiken sain -elokuvassaan intiimissä miljöössä ihmissuhteita, ryhmädynamiikkaa, vanhuutta ja ulkopuolisen tunkeutumista keskelle normaaliuden ydintä. Hahmot muistuttavat tyyppejä, jotka ovat olemassa vain palvellakseen elokuvan teemoja sen sijaan, että olisivat aidontuntuisesti lihaa ja verta. Viiden näyttelijän ydinryhmä tarjoaa mahdollisuuden tutkia erilaisten ihmistyyppien muutosreaktioita. Harkitsevainen ja suunnitelmallinen Tiina on vastapaino impulsiiviselle Tomille, jonka tekemisessä mennään innokkuus edellä osaamisen kustannuksella. Tiinan ja Tomin avoparisuhde rakoilee heti, kun he muuttavat yhteen. Tämä on elokuvan esittämän muutosteeman eräs oireilmentymä. Tässä vaiheessa lienee turha mainita, että äiti- ja tytärpuolen välillä ei ole minkäänlaista kontaktia. Ihmissuhteiden ja -luonteiden moneus kuvataan yksinkertaistetusti. Isä-tytär-suhteet ovat tulehtuneet tai vähintään etäiset. Suuri yllätys ei ole se, että ainoastaan Urhon ja Emilian välillä on havaittavissa olevaa lämpöä, rehellisyyttä ja yhteenkuuluvuutta.
Talonrakennus ihmissuhteiden metaforana ei ole uutta. Toteutustapa noudattaa tutunlaista ja turvallista kaavaa. Draamankaari etenee remontti ja ihmissuhde -ykseyden ympärillä kääntäen verrannollisesti. Aluksi toimiva parisuhde rakoilee sitä mukaa, kun talo kunnostuu – tosin pääasiassa ulkopuolisen avun voimin. Lopulta pääpari menettää keskinäisen kommunikaationsa kokonaan, vaikka idyllisen elämän puitteet ja perustarpeet ovat kunnossa. Nyt ei saa nauraa, mutta onkohan Elämältä kaiken sain sittenkin lähempänä Hohtoa kuin esimerkiksi Haarautuvan rakkauden taloa?
Arvokas teema koskee vanhuutta ja sukupolvia. Tiina on valmis auttamaan isäänsä menneisyyden painolastista huolimatta, säästääkseen tämän kylmäkiskoiselta lähihoitajalta, hoitokodilta ja monelta ilkeämmältä kohtalolta. Vesa-Matti Loirin ja Armi Toivasen yhteiset kohtaukset valaisevat hienosti tärkeää aihetta. Loirin valkokangaskarisman tuntevat kaikki, ja Toivanen osoittaa viimeistään nyt kykenevänsä toimimaan luontevasti vivahteikkaassa ja haastavassa roolissa. Yhden sukupolven yli loikanneen yhteyden löytyminen on kontrastissa emotionaaliselle tuuliajolle jääneen aikuissukupolven kanssa. Ihmissuhteiden verkosto ei ole suuresti ajatuksia herättävä teema, sillä monet asiat puhutaan ja näytetään auki valmiiksi. Elokuvasta nousee esiin kohtaus, jossa Kaken epämääräisestä menneisyydestä jyvälle päässyt Urho kovistelee kotiinsa pesiytynyttä remonttiäijää ovensuussa. “Väistä”, käskee Kake tylysti. Siinä puhuu yhtä lailla yksilö omista syistään mutta myös suomalainen nyky-yhteiskunta; näkyvillä on minä-sukupolven karunrehellinen suhtautuminen edeltäjiinsä. “Talosi on nyt minun“, voisi Kake jatkaa. Jani Volasen hahmotelma on syytä mainita vielä erikseen. Tarinan loppupuoli kiertyy hänen hahmonsa ympärille, vieden toisaalta elintilaa alkujaksojen olennaisilta painotuksilta. Volanen vastaa haasteeseen uhkaavalla ja ympäristöään dominoivalla tulkinnallaan.
Elokuvaa on mainostettu draamakomediana. Pääasiassa liikutaan vakavassa rekisterissä, jonka koomiset täsmälaukaukset katkaisevat. Ohjaajan tapa käsitellä vaikeita aiheita on kevyt: Kun kipeimmät sattumukset osuvat elokuvan koomisimmalle hahmolle, muuttuu komedian ja tragedian raja häilyväksi. Tässä tuo tragikoomisen antisankarin viitta lankeaa yksinomaan Peter Franzénin hahmolle. Hän on akuankkamaisesti tuomittu epäonnistumaan kaikessa, mutta yrittäminen ei lopu.
Elämältä kaiken sain on huolellisesti tehty laatudraama, joka ei tuo mitään uutta suomalaiseen nykyelokuvaan. Lähtökohdiltaan, käsittelytavoiltaan ja visuaaliselta ilmeeltään se on yhtä kuin tekijänsä tämän vuosisadan muut näytelmäelokuvat. Kokeneen kaartin tekeminen on rutinoitunutta ja tarkkaa. Vaikutelmien tehostamiseen ei ole ollut tarvetta eikä haluakaan. Loppu jätetään avoimeksi, mikä on tässä tapauksessa pakotettu ratkaisu. Kaikkia tarinanlankoja ei kyetä solmimaan yhteen, sillä siihen kokonaisuus on aivan rönsyilevä ja useimmat juoniaihiot päämäärättömiä. Jälkivaikutelma on ristiriitainen. Vaikka monet asiat on ehditty käsitellä Haarautuvan rakkauden talossa ja Tie pohjoiseen -elokuvassa, ei Mika Kaurismäki tunnu vieläkään saaneen sanottua kaikkea haluamaansa ihmissuhteiden monitahoisuudesta. Tavanomaisen kerronnan keinot eivät tunnu enää riittäviltä.