Koira, tuo niin ihmisen kuin tätä nykyä myös vampyyrin uskollisin ystävä! Kukaan tuskin jaksaa valkokankailla nähtyjen vampyyrimoottoripyörien (I Bought a Vampire Motorcycle), neulahampaisten joulupukkien (Two Front Teeth) ja Indonesian ilmojen halki lentelevien verenjanoisten irtopäiden (Mystics in Bali) jälkeen suuremmin hämmästellä, että Draculalta löytyi myös hurtta. Ei sentään kennelistä pelastettu, vaan lähipiiriin kryptisen kostomotivaation kautta hankittu sellainen. Menneinä (hautapaaden kaiverrusten perusteella maailmansotien välisinä) aikoina vaikuttava aatelisherra Igor Dracula menettää hermonsa ja iltapalansa ikkunan takaa kantautuvan Zoltan-koiran räksytyksen vuoksi. Lepakon hahmon ottava yökukkuja imee verta häiriköivästä elukasta ja muuttaa siinä sivussa tämän isännän, Veidt Smitin puolivampyyriksi – päivänvaloa sietäväksi, hurmeetta pärjääväksi ja lemmikkinsä kanssa telepaattisesti kommunikoivaksi olennoksi.
Siirrytään 1970-luvun Romaniaan. Paikallisten tunareiden avaama Dracula-suvun hautaholvi paljastaa kryptaa tutkimaan tulleelle äijälle ruumisarkun ja tämän aivoissa syntyvä kiusaus nykäistä vaarna siinä makaavan rakin turkista käy ylivoimaiseksi. Zoltan on hengissä, kuten pian myös Smitkin ja parivaljakon kohteena Amerikan Yhdysvallat sekä Draculan klaanin viimeinen jehu, Michael Drake, josta olisi tehtävä näiden uusi vampyyrimestari. Onneksi (päätään nostaneen Dracula-turismin myötä?) myös Ceaușescun kommunistit ovat perillä maansa historiasta, ja Kalifornian rannikoille matkustaa paholaismaisen arkun vanavedessä myös Michaelia varoittamaan saapuva virkamies.
Muiden muassa Sergio Corbucci -länkkärin Verilöyly Grand Canyonissa sekä camp-klassikko Peikon tuottamisesta ja Empire Picturesin nokkahahmo Charles Bandin siittämisestä muistettavan Albert Bandin elokuvan suurin valttikortti on haudanvakava suhtautuminen käsittämättömään aiheeseen. Siinä missä etenkään näinä päivinä juuri kukaan ei uskaltaisi käsitellä näin absurdeja teemoja naama pokkana, ei kultaisella 1970-luvulla kaivattu alleviivaavan itsetietoista huumoria ryydittämään ihmissyöjäkanien, tappajamatojen tai vaikka sitten vampyyrikoirien invaasiota. Juuri tämän tosissaan tekemisen vuoksi lopputuloksissa on – monesti kaikin puolin puuduttavasta kerronnasta ja heikosta teknisestä osaamisesta huolimatta – sitä oikeaa särmää ja aitoa hilpeyttä, joka kerta toisensa jälkeen innostaa istahtamaan aina vain pahaenteisemmiltä haiskahtavien halpistuotantojen ääreen.
Sen sijaan että vihreänä hohtavien silmiensä takaa tylynä tuijottava Zoltan upottaisi saman tien pitkät torahampaansa alati saatavilla olevan, perheineen asuntoautoretkeilevän Michaelin kurkkuun, ryhtyy tämä muuttamaan paikallisia hauveleita pimeyden armeijakseen. Aina välistä tämän juonia ohjaileva, television lastenohjelmien Morsoa etäisesti muistuttava Smit käy kannustamassa suojattiaan ajatuksen voimalla, kameran tallentaessa villejä lähikuvia ja nopeita peruutuksia tämän pärstästä. Vaikka koiranäyttelijöistä on saatu irti eteviä temppuja (arkun esiinvetämisestä alkaen), lienee pienen budjetin ja asiansa osaavan erikoistehostemaakarin puutteen tulosta, että moni toimintakohtaus koostuu hyvin sekavasti kuvatuista ja nopeatempoisesti leikellyistä lähäreistä, joiden yksityiskohdista on vaikea saada tolkkua. Hienojakin kuvia on silti mukana, upeinpana esimerkkinä talon katolle kavunneen rakin taakse kirkkaana piirtyvä täysikuu. Käsikirjoittaja Frank Ray Perilli ei puolestaan huomannut ristiriitaa siinä, että Draculan suvun viimeisellä vesalla on kaksi tervettä ja hyvinvoivaa lasta.
Andrew Bellingin syntetisaattorimusiikit ovat vähintään kihelmöiviä, tuoden mieleen milloin periodinsa italialaiset eksploitaatio-seikkailut, Carpenterin Halloween-soundit tai hämärimmillään teknisen ongelman ääniraidalla. Sen sijaan on vaikeaa sanoa, oliko vika katseluun käytetyssä versiossa vai munasiko joku äänitystiimissä hommansa pahemman kerran elokuvan alkupuolella, jolloin hahmojen puhe kuuluu metallimaisena kaikuna. Rekkujen ärinästä on eräässä kohtaa erottuvinaan apinoiden huutoa ja kunnianhimoisimmillaan sitä voi lähes verrata Jurassic Parkin tyrannosauruksen karjuntaan.
Kuten arvata saattaa, ei Dracula’s Dog ole erityisen viihdyttävä. Yhden idean varaan on haastavaa rakentaa puolentoista tunnin filmiä ja kelojen anti risteilee ristiä sekä auringonpaistetta pelkäävien, toisistaan verta lipittävien koirien ja näiden muodostamasta uhasta sun muusta pamisevien ihmisten välillä. Varsinaista huippua ei koeta ja kankean sekä epätyydyttävän lopputaistelun koittaessa fiilikset ovat tasoa ai, nytkö jo? Toisaalta leffa ei ole lainkaan niin tylsä, kuin mitä sen huono maine kertoo ja kesto todella tuntuu siltä vajaan 90 minuutin standardilta. Splatter-luutakaan ei mullasta kaiveta ja lukuisten seivästysten sekä raateluiden suomista mahdollisuuksista huolimatta verta vuodatetaan maltillisesti. Henkisesti raaimmissa kohtauksissa hyökätään pimeällä niityllä vaeltavan pikkutytön kimppuun ja lahdataan veneessä nukkuva koiranpentu – mihin kujalla olevalta näyttävä lapsinäyttelijä toteaa tyynesti, että ehkä se oli suden tekosia. Ainoassa jännittävämmässä jaksossa, jossa mökkiin linnoittautuneet miehet yrittävät pysyä hengissä suojapaikkaansa kappaleiksi repiviltä koirilta voisi olla potentiaalia, jollei kehno leikkaus latistaisi skeneä. Myöhemmin esitettävässä samanhenkisessä autokohtauksessa ei enää ole sitä vähääkään.
Kalkkuna-arvot onnistuvat silti pitämään pintansa. Kornin juonen aukot, apua kysyvää tyttöä pelotteleva, kaaran takakontista pomppaava sekä pataansa toiselta papalta ottava Smit ja asuntoautoon seesam aukene -keinoin tunkevan hämmentyneen näköisen koiran aikaan saama paniikki revolverinpaukkeineen jaksavat huvittaa. Tämä kaikki on silti pientä verrattuna aidon riemunkiljahduksen aikaansaavaan pikkupentuun, joka sekä kuopii tiensä hautakuopan pimennosta takaisin kuun loisteeseen että hysteerisessä loppukuvassa paljastaa hampaansa viimeisen säpsäytyksen tarjoavaa ja kirkkaanpunaisten lopputekstien alustana hyödynnettyä pysäytystä varten. Ehkäpä sänkysi laidalla suuntaasi kysyvästi katsova ja häntäänsä varovaisesti vispaava Fifi alkaa tästä eteenpäin näyttäytyä aivan uudenlaisessa valossa…
Kiinnostavana tietoiskuna Smitin roolin vetäissyt Reggie Nalder jatkoi uraansa vampyyriaihelmien parissa vielä parin vuoden ajan: paitsi Tobe Hooperin ohjaamassa ja Stephen Kingin kynäelmään pohjautuvassa tv-tuotannossa Salem’s Lot – kauhujen kaupunki (1979), ennen kaikkea itsensä John Holmesin tähdittämässä, jokseenkin hämmentävässä pornotulkinnassa Dracula Sucks (1978).