DocPointin tarjontaa seuratessa tulee mieleen kuinka erilainen käsite dokumenttielokuva on ollut ennen sosiaalista mediaa ja älypuhelimia. Puhumattakaan kun ensimmäisiä dokumenttielokuvia tehtiin sata vuotta sitten. Nanook, Pakkasen poika (1922), Noita (1922), Moana (1926) ja Chang viidakon kuningas (1927) eivät eroa tyylillisesti aikansa fiktiivisestä näytelmäelokuvasta. Arkistomateriaalin käyttäminen yleistyi WWII-propagandakuvista lähtien, mutta nekään eivät tule enää pölyisten filmiarkistojen hyllyiltä, eivätkä dokumentin tekijät ole välttämättä elokuvan ammattilaisia.

Moni alkavan DocPointin dokumenteista on leikattu tietokoneen tai puhelimen ruudulta, tallenteista ja streameistä; Zoom-puheluista, Periscope-liveistä, chat-ikkunoista, Facebookin ja Twitterin selailusta, YouTubeen lähetetyistä videoista sekä Getty Imagesin ja muiden kuvapankkien arkistojen kätköistä. Ei pelkästään tukevana elementtinä, vaan monessa tapauksessa ainoana elementtinä. Ei tämä uusi asia ole, mutta kokoajan yleisempi. Tätä on mielenkiintoista seurata, vielä, mutta tullee aiheuttamaan ähkyn pitkään jatkuessaan. Maailman menoa kyynisesti tulkiten voisi ajatella, että seuraava ja viimeinen trendi olisi ne tekoälyn tekemät dokumenttielokuvat.

Manifesto (2022)

Manifesto on koottu venäläisten peruskoululaisten salaa tunnilla kuvaamista ja YouTubeen lataamista videoista. Lopputeksteistä löytyy klippien linkit ja katsomiskertojen määrä. Katseluja on vain kymmenistä satoihin kertaa, joissain videoissa tuhansia. Ei siis puhuta mittasuhteeltaan kahden kilon siiasta, Jonnesta kaatumassa vesilätäkköön tai risujemmaajasta. Puhutaan syvältä YouTuben syövereistä etsityistä välähdyksistä, jotka maalaavat hyvin synkkää kuvaa lasten kasvuympäristöistä.

Tietenkin kannattaa muistaa, että Venäjä on valtava maa: yli kymmenys maapallon maa-alasta ja kymmenen suurimman joukossa väkiluvultaan. Sillä määrällä ja variaatiolla löytyy resursseja minkälaisen kuvan tahansa maalaamiseen — tämä on varmasti tullut selväksi viimeistään kuluvan sodan aikana. Venäjän tilasta informaation saaminen ilman mis- ja dis-etuliitteitä ei ole helppoa. Kaduntallaajien reaktioita päivän polttaviin voi käydä analysoimassa YouTube-kanavalla 1420, jonka valttina on tavallista uskottavampi neutraalisuus.

Manifesto alkaa kevyesti, Elämä päivässä -elokuvien (2011 & 2021) hengessä, kuvaten aamurutiineja heräilevässä lähiössä, koululaisten pelleilyä ja opettajien raivoamista. Tarina etenee simputuksen, uhkailun ja hyväksikäytön maille. Liikuntatunnilla laitetaan oppilas punnertamaan saapasta pussaten. Putin-kritiikistä muistutetaan, että niskoittelijat olisi teloitettu Neuvostoliiton aikaan. Synkin käänne tapahtuu, kun älypuhelimiin tallentuu kouluampuja ja joukkohyppääminen ikkunoista. Sokerina pohjalla Periscope-live parista, jotka toteavat kaksoisitsemurhan olevan ainoa tapa paeta heidän tilanteestaan.

Tällaisen montaasin laadullinen analysoiminen on mielenkiintoista. Kuvamateriaali on vasta puhelimen käteensä saaneiden lasten kuvaamaa. Heidän sisällöntuottamisensa on kaveripiirin kesken levitettäväksi tarkoitettua. Käytännössä kuka vain voisi koostaa saman elokuvan, kuten soittolistan YouTubeen. Se on silti likainen työ, jota ani harva tekisi. Lopputuloksena on avartava vaikkei yllättävä, ja kelvollisesti rytmitetty dokumentti, jolle on pakko antaa sisältövaroitus: Älä katso, jos epäilet kuvamateriaalin olevan liikaa.

 

Virtual Voice (2021)

Virtual Voice on selaimessa ja someissa tapahtuva ihmisyyttä ja nykyaikaa ulkopuolelta tarkasteleva lyhytelokuva, jota paikoin tahdittaa Barbie-nukke näytön edessä. Nimensä mukaisesti kertojaäänenä ei kuulla Jarmo Heikkistä tai Inkeri Walleniusta, vaan keinotekoista lukijaääntä. Virtuaalinen ääni voisi nykyään olla realistinen, mutta varmuuden vuoksi ohjaaja Suzannah Mirghani on mennyt Y2K-viboja mukaillen MC Puhuva Pää -tyylisellä ratkaisulla.

Digitaalisen informaation tulva alkaa Googlelle esitellyllä kysymyksellä: “Kuinka teeskennellä olevansa normaali?” Ensimmäisenä vastauksena dokumentaristi on saanut, tai on jollain tavalla järjestänyt, kuuden kohdan oppaan:

1. Smile a lot
2. Make a small talk
3. Learn how to laugh
4. Come out from your corner
5. Think up some conversation-starters
6. Employ a minion.

Kokeilin tehdä saman haun, vähemmän hulvattomalla lopputuloksella. Dokumentti sentään kerkesi nähdä päivän valon ennen ChatGPT-aikakautta. Syötin saman kysymyksen tekoälylle, ja vastauksena sain niin ikään kuuden kohdan ohjeistuksen:

1. Being aware of and understanding social cues and norms in the situation you are in.
2. Practicing good communication and social skills.
3. Being open-minded and respectful of others.
4. Being confident in yourself and your abilities.
5. Avoiding oversharing personal information.
6. Being mindful of your body language and tone of voice.

– ChatGPT

Humanisti, feministi, tubaaja, vloggaaja, listaa virtuaalinen ääni identiteettiään, kaikkiin niistä itseironisesti suhtautuen. Liberaalina henkilöityvä kertoja satirisoi käyttäytymis- ja ajattelutapojaan somessa. Ei itsetietoisessa satirisoinnissa mitään uutta ole vloggaajille. Mielenkiintoista on se, että lyhäri on qatarilainen. Liekö edustaja valittu katalogiin Qatarin MM-kisojen ja sen saaman mediaryöpytyksen vuoksi? Videoteosta itsessään olisi vaikea veikata qatarilaiseksi, tai edes ei-länsimaalaiseksi. Fiilis on aidosti globaalin virtuaalinen.

BLUSH – An Extraordinary Voyage (2023)

Georges Méliès -henkeen lisänimetty dokumentti muistuttaa muutenkin elokuvien esi-isää. Matka avaruussukkulassa kohti toista taivaankappaletta toimii symbolisena miljöönä kaapista ulostulemiselle, ulos astumisella ensikertaa meikattuna ja pelkotilojen läpikäymisenä. Mitä jos joku kaupassa sanoo jotain ja tuijottaa?

Virtual Voicessa virtuaaliääni käskee Sirin poistamaan asennuksensa annettuaan epämieluisan vastauksen. BLUSH – An Extraordinary Voyagessa on samankaltainen kohtaus. Leena Uotilan ääninäyttelemä tekoäly pyydetään roastaamaan gen z -matkustajiaan, jotta he tulisivat paremmalle tuulelle ja unohtaisivat turhat pelot. He kuulevat kuitenkin itsetunto-ongelmaiselle ne pahimmat mahdolliset sanat, ihmebantumainen ha ha -nauru saatteenaan.

Stop-motion-animoidun lyhytelokuvan parivaljakko kuulostaa liian autenttiselta nykynuorisolta ollakseen käsikirjoitettuja. Lopputekstit tosiaan paljastavat keskustelujen olleen aitoja, koettuja ja someen dokumentoituja. Jokainen klisee, muotisana ja fraasi -takuu tulee mukana. Kieli muuttuu ennennäkemätöntä tahtia ja parinkymmenen vuoden päästä tämä on erinomainen aikakapseli nykyajan kieleen. Onnistunut toteutus ajankohtaisesta aiheesta, joka herättää voimakkaita tuntemuksia.

A History of the World According to Getty Images (2022)

Tekijänoikeudet ja lisenssit ovat yhtä helvettiä sisällöntuottajille. Dokumentissa esitetään eri kuvapankeista lunastettuja arkistovideoita historiallisista tapahtumista. Kyse ei ole siitä, minkälaisen kuvan maailmasta kuvapankit antavat, vaan kuinka hinnoittelu ja hallinnointi vaikuttaa kuvien yleiseen käyttöön. Hyödyllinen vartti monelle ja tyylikäs moraalinen sivallus portinvartijan vyön alle.

Dokumentissa listataan, kuinka paljon klippien lunastaminen maksaa eri käyttöyhteyksissä. Hinta on eri lyhytelokuvalle, dokumentille ja pitkälle elokuvalle. Vaikka video olisi public domainia, kuvapankit rahastavat sillä jos sitä ei ole yleisön saatavilla. Esimerkkejä on videoista, jotka löytyvät ilmaiseksi Internet Archivesta ja samaan aikaan Getty Imagesista kovaan hintaan. NASA on tunnettu kuvamateriaalinsa vapaasta käytöstä. Dokumentissa esitetään oma maksaminen läpinäkyvästi, ja lunastetaan kaikelle kansalle videoita vapaaseen käyttöön.

How Dare You Have Such a Rubbish Wish (2022)

Festarin parhaimmistoon kuuluva elokuva on montaasi iranilaista elokuvaa ennen vuoden 1979 vallankumousta. Vanhat kuvat on rytmitetty b-rollilla nykypäivän tatuointisalongista. Elokuva kertoo siis iranilaisen elokuvan historiasta. Iranilaisista asenteista ja kulttuurista. Naisen asemasta. Erittäin ajankohtainen, tärkeä teos nähdä juuri nyt.

Yhdellä tasolla on hieno nähdä itselle eksoottista ja aikakausispesifiä elokuvaa. Suomalainen ja länsimainen kulttuuri ovat erilaisia kuin iranilainen. Toisaalta, tuohon aikaan se oli samanlaisempi kuin koskaan. Kuvat liberaalimmasta, länsimyönteisemmästä, hippivärein kuvitetusta 1970-luvun Iranista rinnastettuna tiukan islamilaisiin kuviin on kiertänyt netissä paljon. Värielokuvat eivät kuitenkaan ole montaasin pääosassa. Etenkin mustavalkoelokuvat ovat kuin Suomi-Filmiä. Bussissa Teheraniin matkalla lauleskeleva joukko ovat kuin Esa Pakarinen ja kumppanit elämöimässä Kouvolan linjalla.

Toisella tasolla on mielenkiintoista nähdä epäkorrektia, epäironisesti alentavaa ja eriarvostavaa aikakausikuvaa. Merkitys suuressa kuvassa on erilainen, tuleeko kuvaus Suomesta, Yhdysvalloista vai Iranista. Jokaisessa naisten esineellistämistä glorifiointiin. Tiedämme nyt historian tapahtumia puolen vuosisataa pidemmälle. Katsoessamme 1970-luvun filmejä, voimme peilata näkemäämme erilailla kuin julkaisuaikana. Dokumentin pinnalle on aseteltu kelmu globaalisti käypää feminismiä. Montaasi kertoo saman tarinan ilmankin, joten alleviivaus voi tuntua pieneltä repeämältä eheässä kokonaisuudessa.

Pawnshop (2022)

Slaavilaisen ankeuden charmi kiteytyy puolalaislähiössä sijaitsevaan panttilainaamoon. TV-realityt kirpputoreista, panttilainaamoista, huutokaupoista ja konttimyynneistä yleistyivät 2000-luvulla. Meillä ne rajoittuvat suomalaistuotantoihin ja rapakon takaa Yhdysvalloista tuotuihin sarjoihin. Jo siksi on virkistävää nähdä lakonista puolalaispariskuntaa pyörittämässä käytetyn tavaran myymälää.

Huutokauppakeisarit, Huutokaupan metsästäjät ja Amerikan kovimmat keräilijät perustuvat siihen, kuinka paljon voittoa saadaan per tavaraerä. Yleistymään päin on hankkiutuminen eroon tavarasta uuden minimalistisen elämäntyylin tieltä. Kiertotalous loistaa poissaolollaan tämän aiheen tiimoilta. Niin myös Pawnshopin kohdalla. Dokumentissa kirpparin pyörittäminen on työpaikka, taloudellisesti kantamaton sellainen, jonka vuoksi pariskunta on konkurssin partaalla. Selvitäkseen mietitään tempauksia ja somehommia. Samalla asiakkaat soittelevat perään kuinka myyty tavara oli paskaa.

Dokumenttia ei ole tehty kirpputori edellä, vaan ikääntyneen pariskunnan selviytymistarina. Mukana on reilu annos ankeuden komiikkaa ja romantiikkaa. Ehkei mustaa huumoria, mutta kyyninen alavire maailmankaikkeutta kohtaan on royanderssonmaisella tavalla hauskaa. Tämä dokkari ei muuta mitään ja sen on unohtanut seuraaviin festareihin mennessä. Miellyttävää sitä on silti seurata.

ASMR – Täydellinen ystävä (2023)

ASMR – Täydellinen ystävä on YouTube-videoita ja puhuvia päitä yhdistelevä katsaus “autonomisia, rauhoittavia aistielämyksiä” tuottavaan yhteisöön; eli sisällöntuottajiin, joiden videoissa kuiskaillaan, naputellaan ja saadaan katsoja tai kuuntelija kokemaan miellyttäviä aistielämyksiä. Pintaraapaisu takavuosina trendanneeseen ilmiöön on tässä vaiheessa jo hieman myöhässä. Dokumentin katsoo sujuvasti aiheeseen perehtyneenä tai ummikkona. Vain jälkimmäiselle se antaa mitään uutta.

Kun katselee festarin elokuvia, tulee mieleen, kuinka leikkaamalla kokonaisuus pelkistä valmiista klipeistä olisi voinut olla mielenkiintoisempi ja informaatioarvoltaan kattavampi tapa. Nyt mukana on asiantuntijaa, joka yrittää ymmärtää ASMR-ilmiötä, ymmärtämättä sitä. Mukana on pari isompaa nimeä skenestä, muistellen lähtökohtiaan, kertoen samat tarinat ja kokemukset keskenään. Mannertenvälinen ja lyhytikäiseksi jäänyt rakkaustarina kahden ASMRtistin välillä on näkyvästi esillä, vaikka on Buzzfeed-tason journalismia.

Tekemisessä on kohtalaiset tuotantoarvot, vaikka jossain kohtaa ihmetyttää ratkaisu soittaa haastattelu- ja ASMR-raitoja päällekkäin. Nykyään usein nippu tubaajia tekee yhtä laadukkaan dokumentin kuin dokumentaristi. Ja tämä ei ole moite dokumentaristille, vaan kuvaa tubaajien korkeaa tasoa. Etenkin internet-ilmiön kanssa on vaikea taistella internet-natiiveja vastaan. Televisioon, Yleisradion ohjelmistoon, dokkari on omiaan, ja sellaiseksi tämä on nähdäkseni tehty.

Aiheesta olisi hienoa saada vielä kunnon historiikki. Dokumentti, joka kävisi ilmiön kehitystä läpi kronologisesti, esittäisi perustellusti käännekohtia, yksittäisiä merkkiteoksia, käytännön tekemistä, tekijöiden motiiveja, merkittävimpiä persoonia, yhteistöitä ja niiden merkitystä, koko ilmiön paikkaa somessa ja nykymaailmassa. Tämä dokumentti ei ole sellainen, mutta jospa se olisi kipinä jollekin tehdä se kunnollinen, definitiivinen sarja tai dokumenttielokuva. Ehkä maailma vain tarvitsi vielä jäänmurtajia.

Vesitornisinfonia (2023)

“Mun opettaja kertoi vieneensä japanilaisen opiskelijaryhmän tutustumaan Helsinkiin. Roihuvuoren vesitornin nähdessään, yks opiskelija kysyi: Kuka on se Jumala, kenelle rakennetaan näin valtavia patsaita”

Vesitornisinfonia on rakkaudenosoitus Suomen vesitorneille. Nostalginen, kultaisia muistoja ja kauhutarinoita, sekä itse betonisia jättiläisiä romantisoiva teos. Iso osa kuvasta on filtteröity kuin se olisi kaitafilmiä. Efekti toimii ihan hyvin, vaikka ennemmin monumenteista näkisi laadukasta teräväpiirtokuvaa. Luulen, että efektillä on paikattu raakamateriaalin tasoa.

Olisi kiva nähdä kunnon kuvaa kaikessa rauhassa, eri paikoissa, eri valaistuksissa. Joitain valoshow-iltoja on ikuistettu mukaan. Teennäisiä efektejä on käytetty paljon. Timelapse toistuu. Värimuunnokset toistuu. Välkkyminen pääsee käsistä. Fotosensitiivisyydestä kärsiville dokumentti ei käy missään nimessä.

Tarinoita on kerätty ympäri Suomen. Vesitorni-aiheisten muisteloiden lisäksi taustalla soi painostavaa ambientia. Tämä tuo mieleen viiden vuoden takaisen Avaruusromua 28 vuotta: Betonisen aikakauden muistomerkit (2018). Molemmissa toimiva idea, toteutuksessa pakka ei pysy aina kasassa. Tosin, on epäselvää kuinka lopullinen versio dokumentista on tässä vaiheessa kyseessä.

Burial (2022)

Geo-traumoja teoksissaan käsittelevän Emilija Škarnulytėn (ensisijaiselta titteliltään kuvataiteilija) dokumenttielokuva Burial on kauneimpia ja eheimpiä audiovisuaalisia kokonaisuuksia aikoihin — dokumenttielokuvien 2001: Avaruusseikkailu (1968), ja dokumentti sentään käsittelee ydinvoimaa. Pysähtyneisyydestään huolimatta kyse ei ole kauniista still-kuvista, vaan liikkeen voimasta ja äänen tuesta sille. Elokuva on myös aiemmista valinnoista poiketen sellainen, jota ei kärjistäen olisi voinut tehdä kuka tahansa alalla työskentelevä tai sattumalta paikalla oleva. Tasapaino on teknisesti vaikuttavien ja komeasti tyyliteltyjen ratkaisujen välillä, jotka ovat vaatineet kovaa ammattitaitoa.

Aiempi vertaus ei ole sattumaa. Elokuvassa toistuu Stanley Kubrickin elokuville ominainen tyyli, tahti, ajoitus, äänimaisemat, geometria, keskipisteperspektiivi, luonnon ja luonnottoman kontrasti, symbolismi ja oudot hieman paikaltaan olevat, erikoisen huumorintajun vuoksi lisätyt elementit. Burialin tapauksessa oudoin on HAL 9000 -tekoälyä sivuava retrohenkinen aparaatti kertomassa ydinvoimasta, kun taustalla toistuu synteettisesti esitetty Rosselinin Thieving Magpie, joka kappaleena on monelle tuttu juuri Kellopeliappelsiinista (1971).

Toinen, selkeämpi verrokki Burialille on Mikalojus Konstantinas Čiurlionisin teossarja Funeral Symphony vuodelta 1903. Oman aikansa Mœbius, tämä liettualaistaiteilija loi fantasiahenkisiä sci-fi-maailmoja, joissa ihmiselle — varsinkaan elävälle ihmiselle — ei ollut sijaa. Burialin kuvamaailma noudattaa paljon Čiurlionisin tilankäyttöä ja tematiikkaa. Muutaman kerran ihminen jossain vilahtaa, sekin epäinhimillistettynä, työkoneessa tai muuten kasvottomana. Pääosassa on ydinvoimaloiden ohella tilaa valtaava anakonda. Anakonda luonnonvesissä, anakonda luikertelemassa ydinvoimalan valvomon katkaisijoilla.

Kuvauspaikkoina on pääosin ydinvoimaloiden erinäiset sisätilat ja eksteriöörit. Muutamissa tapauksissa 3D-mallinnokset niistä. Liettuan lisäksi muutamia luontokohteita on Italiasta, Ranskasta ja New Mexicon osavaltiosta Yhdysvalloista. Paraatipaikan saa nykyisen Liettuan alueelle Neuvostoliiton aikaan rakennettu Ignalinan ydinvoimala. Se on niin sanottu Tšernobylin ydinvoimalan kaksoissisar. Vuoden 1986 tapahtumien jälkeen laitos päätettiin hiljalleen sulkea ja Liettuasta tuli riippuvainen Venäjän fossiilisista polttoaineista, joka jälleen, kuten moni valittujen dokkarien aiheista, on ajankohtainen aihe.

Burialin meditatiivisessa ja retro-futuristisessa lähestymiskulmassa, jossa kahlataan miljooniksi vuosiksi hylättyjä ja kapseloituja radioaktiivisia paikkoja ja objekteja, on jotain hyvin maagista. Ulkoisessa symbolismissa, tai elementeissä kuten tilaa valtaava käärme, on vaarana rikkoa kokonaisuutta liikaa. Sama digitaalisen renderöinnin kanssa kun se istutetaan osaksi visuaalista tarinaa. Riskeistä on selvitty kunnialla ja saatu aikaan hallittu elämys. Škarnulytėn aiempi, vedenalaiseen maailmaan ja robotiikkaan keskittyvä lyhäri Aphotic Zone (2022) esitetään alkukuvana. Siihen pätee moni aiemmin mainituista tyylillisistä huomioista.