Festivaaliraportin toisessa osassa ovat pääosassa yksittäiset ihmiskohtalot eri puolilta maailmaa (seuranaan yksi kokeellisempi elokuva), kirjoittajina Jyri Majuri, Petri Penttinen ja Mikko Lamberg. Raportin toisiin osiin pääset tästä tagista: DocPoint 2015.
Ne me quitte pas (2013)
“It is not every day that we are needed.” – Samuel Beckett
Elokuvan aloituskohtauksessa todellisuus iskee vasten Marcelin, dokumentin toisen päähenkilön, kasvoja. Vaimo ilmoittaa jättävänsä hänet, 16 vuoden avioliiton jälkeen, johon Marcel reagoi ehdottamalla viimeistä panoa, kondomilla tai ilman, mihin vaimo ei suostu. En muista milloin viimeksi olisi tullut vastaan näin kiusallinen ja myötähäpeää herättävä kohtaus. Dokumentti sijoittuu piskuiseen belgialaiskylään.
Ankaran aloituksen jälkeen siirrytään seesteisempiin tunnelmiin, kun Marcel menee tapaamaan ystäväänsä Bobia, joka asuu metsän tuntumassa. He puivat tilannetta ja ryyppäävät. Molemmat ovat alkoholisteja. Keski-ikäinen Marcel juo kerralla enemmän olutta ja viiniä, kun taas hieman vanhempi Bob siemailee verkkaisesti rommia, omien sanojensa mukaan puoli litraa päivässä. Beckett-sitaatti elokuvan alussa ei ole kaukaa haettu. Parivaljakossa Bob ja Marcel on jotain samaa kuin absurdin teatterin merkkipaalun Huomenna hän tulee kaveruksissa, jotka viettävät päivänsä filosofoiden ja Godot’ta odotellen. Bobilla ja Marcelilla sen sijaan ei ole juuri mitä odottaa. Itsemurhan mahdollisuutta harkitaan vakavammin kuin Beckettin näytelmässä. Bobilla on jopa valmiiksi katsottuna lähimetsästä puu, jonka hän toivoo olevan hänen viimeinen näkynsä.
Elokuvan ohjauksesta, sekä käsikirjoituksesta vastanneet Sabine Lubbe Bakker ja Niels van Koevorden ovat saaneet aikaan seurantadokumentin, joka on arkipäiväisyydessään ja hidastempoisuudessaan turhauttava, mutta myös palkitseva. Se sisältää joitakin tragikoomisia hetkiä, kuten Marcelin könyämistä humalassa ja melankolisia heittoja, jotka pehmentävät katselukokemusta. Dokumentti ei suinkaan tunnu toivottomalta, vaikkei sen päähenkilöiden elämäntilanteissa juuri kehuttavaa ole.
Ne me quitte pas (suom. älä jätä minua) onkin ennen kaikkea kuvaus ystävyydestä, jonka olennaisia elementtejä ovat alkoholismi ja yksinäisyys. Elokuva sisältää koruttomia kohtauksia, joissa oloa parannellaan, rommin hintaa pohditaan, laskeskellaan paljonko juotavaa on jäljellä sekä annetaan ylen. Keskeisessä kohtauksessa Bob käy tervehtimässä katkaisuhoitoon hakeutunutta Marcelia. Edes tuolla visiitillä Bob ei malta olla naukkaamasta hieman rommia, johon Marcel nyökkää ymmärtävästi. Ystävysten solidaarisuus ei rakoile, vaikka tavoitteet elämässä eivät enää aivan kohtaa. (PP)
Costa da Morte (2013)
Festivaalin vähemmän selittelevään kaartiin kuuluvassa Costa da Mortessa kuvataan Espanjan Galiciassa sijaitsevaa rannikkoa, josta kerrotaan legendoja laivojen hautausmaana ja maailman päätepisteenä. Elokuvan esitystapa on kuvata rannikkoa eri puolilta hyvin kaukaa, jolloin meren ja kallioiden massiivisuus tulee esille. Kuvissa nähtävät ihmiset ovat niin kaukaisia, että he muuttuvat osaksi maisemaa kasvokuvien ja persoonanrakennuksen sijaan. Aaltojen keskellä myrskyn riepoteltavissa oleva laivakin näyttää mitättömältä horisontin avautuessa sen takana monituhatkertaisen kokoisena.
Costa da Morte toimisi jo pelkkien kuviensa voimalla erinomaisesti, mutta rannikon mystisyyttä korostavat siinä esiintyvien ihmisten keskustelut. Kaikki tarinoita kertovat ihmiset nähdään niin kaukaa, ettei ole enää väliä kuka puhuu. Tämän vuoksi on hienoa, että keskustelut ovat juuri kalavaleita, legendoja ja kansantaruja – myyttejä siitä, mitä rannikolla on ehkä tapahtunut joskus. Kun niiden kertojasta nähdään vain sadasosan ruudusta täyttävä selkämys, tulee katsojalle olo ikiaikaisesta perinnetiedosta, jonka alkuperällä ei ole väliä, vaan se on osa kansan identiteettiä. Pehmeät ja epätarkat kuvat rannikosta ovat omiaan tarinoiden taustalle, ja aaltojen pauhatessa saattaa välillä kuvitella näkevänsä juuri kertomusten laivan tai olennon.
Mistään Ancient Aliensin kaltaisesta salaliittoteoretisoinnista ei tietenkään ole kyse, vaan katsojan reseptiiviseen koomaan soljuttamisesta, jolloin efekti on verrattavissa pikkupoikaan kuuntelemassa isoisän tarinoita. Mielikuvituksen laukatessa tavalliset kalliot muuttuvat seikkailujen ja katastrofien kiintopisteiksi. Osa niistä on totta, osa pelkkää legendaa. Kaikki esittäytyy joka tapauksessa kiehtovana. (JM)
Christ Lives in Siberia (2015)
Neuvostoliiton viimeiset hetket ja valtion kaatuminen vaikuttivat alueen asukkaisiin eri tavalla. Jotkut jäivät täysin tyhjän päälle, jotkut saivat näyn, jossa he tajusivat olevansa jälleensyntynyt Jeesus Kristus. Jälkimmäiseen porukkaan kuuluu nykyisin Vissarion Kristuksena tunnettu Sergei Torop, jonka luotsaamaan uskonlahkoon Arbo Tammiksaarin ja Jaak Kilmin dokumentti Christ Lives in Siberia keskittyy. Siperiassa omissa oloissaan viihtyvässä kultissa eletään onnellisessa harmoniassa, jossa väkivalta ja lihansyönti ovat kiellettyjä paheita ja toiset ihmiset huomioidaan rakkaudella ja suvaitsevaisuudella.
Elokuva päästää kultin jäseniä ääneen ja antaa heille aikaa kertoa, miten onnellista ja täydellistä heidän elämänsä onkaan. Lisäksi kultissa eleleviä lapsia kuvataan antaumuksella heidän käydessään koulua ja leikkiessään. Ohjaajien valintaa kuvata kulttia voisi kuvailla puolueettomaksi tarkkailuksi, koska asioita ei selitetä ja paasaaminen puuttuu kokonaan. Silti elokuva antaa kultista liiankin ylimaallisen positiivisen kuvan. Molemminpuolisen tarkkailun nimissä ääneen päästetään kulttiin liittyneen ja lapset mukanaan vieneen naisen entinen aviomies, joka haluaisi lapset pois Siperiasta. Hänet kuvataan ilkeänä ja äksynä vanhana herrana, joka ei osaa muuta kuin valittaa ja vinkua. Vaikka useampia näkökulmia sisältävä asioiden tarkkailu onkin dokumenttielokuvilta suotavaa, muuttuu Christ Lives in Siberia huomaamattaan puolueelliseksi kuvatessaan Siperian taivaallisen rauhan kehtona, jossa kenelläkään ei ole ongelmia. Elokuva kaipaisi puolueettomuuden nimissä lisää kultinvastaisia kommentteja – mieluiten joltain, joka ei vaahtoa koko ajan.
Välillä kultin korkeammat tahot kertovat, miten taiteissa ja jokapäiväisessä elämässä tulisi keskittyä vain positiivisiin asioihin, ja kuinka esimerkiksi kirjoista tulisi poistaa kaikki negatiivisia ajatuksia aiheuttavat mietteet. Suvaitsevaisuutta kaipaavien kaupunkilaisten keskuudessa yhteisöllisyys on nousemassa niin isoksi trendiksi, että tällainen manipulaatio maalailee huolestuttavia uhkakuvia siitä, miten negatiiviset asiat on liian helppo unohtaa. Pelottava esimerkki tästä on dokumentti itse, sillä kelvolliset vasta-argumentit pois jättämällä se kertoo, että tiukka yhteisöllisyys ilman minkäänlaista käsitystä ympäröivästä maailmasta on tavoittelemisen arvoista ja suotavaa. (JM)
Queen of Silence (2014)
Agnieszka Zwiefkan elokuva Queen of Silence esittelee katsojalle noin 10-vuotiaan kuuromykän romanityttö Denisan. Nuorena kuuroutunut tyttö ei ole koskaan oppinut puhumaan edes viittomakieltä, joten yhteisössä hänen ymmärtämisensä on välillä hyvinkin vaikeaa. Tästä huolimatta Denisa nauttii suuresti Bollywood-elokuvien musiikkinumeroista ja niiden tahtiin tanssimisesta. Elokuvassa nähdään muutamia täysin tyhjästä alkavia tanssinumeroita, joissa Denisa ja muut lapset tanssivat. Alkuun niissä nähdään vain romanileirin asukkaita, mutta numeroiden kasvaessa isommiksi saadaan mukaan myös leirin ulkopuolisia tanssijoita.
Denisan tarina on itsessään surullinen. Täydessä köyhyydessä elävä tyttö ei ole koskaan saanut tarvitsemaansa hoitoa. Päivät kuluvat kerjäten, roskiksia penkoen ja keräyslaatikoista leluja ja vaatteita varastellen. Kuvausryhmän saapumisen myötä tytölle on avautunut mahdollisuus hieman parempaan elämään, mutta asiat eivät ole niin yksinkertaisia. Osa ihmisistä leirin sisällä suhtautuu Denisaan vitsauksena, ja joidenkin mielestä hänen tulisi pysyä kuurona, koska niin Jumala on halunnut. Ohjaaja Zwiefka on halunnut pelkästään hyvää elokuvaa tehdessään, kuten hänen Q&A-tilaisuutensa vastauksista saattoi päätellä. Valitettavasti tytön vanhemmat tekevät sympatiapisteiden keräämisen hyvin vaikeaksi. Leirin ulkopuolisten kutsuminen naisen alapäästä kotoisin oleviksi eritekasoiksi ja oman tyttären hylkääminen kameran edessä budjettisyistä eivät ole toimintaa, joka voidaan kokonaan ohittaa puhumalla kulttuurien eroavaisuuksista. Tulipa Q&A:ssa vielä esille se, että nykyisin vanhemmat ovat sysänneet tytöstä huolehtimisen kuvausryhmän vastuulle. On absurdia, että ohjaaja kuvaili vanhempia pelkästään ylistävin sanoin kertoen heidän olevan äärimmäisen rakastavia ihmisiä.
Vanhempien välinpitämättömyys ei kuitenkaan tee tilannetta kuvaavasta dokumentista huonoa – huonosti lavastetut kohtaukset jokapäiväisestä elämästä hoitavat asian. Elokuvassa nähtävät kohtaukset on kuvattu äärimmäisten kasvolähikuvien kautta niin fiktiomaisesti, että elokuva kadottaa liian monta kertaa aitoudentunteensa. Kun tähän lisätään täysin asiaankuulumattomat musiikkinumerot, jää käteen hyvin tyylirikko tapaus. Musikaaleissa musiikkinumerot liittyvät elokuvan tarinaan ja yleensä jopa edistävät sitä. Queen of Silencessä kohtaukset alkavat tyhjästä ja loppuvat kuin seinään. Lisäinformaatiota niistä ei saada, koska niiden ainoa sisältö on se, että Denisa pitää tanssimisesta. Se on selvinnyt katsojalle jo aivan dokumentin alussa. Vaikka kohtauksissa on käytetty ammattilaiskoreografia, ovat ne ohjaajan mukaan olleet pääasiassa Denisan itsensä kehittämiä. Kutsukaa minua kyynikoksi, mutta kun lapselle antaa taiteellisen vapauden, muistuttaa lopputulos sitä, kun näytät kolmevuotiaasi piirtämää paloautoa ihmiselle, jolla ei ole mitään tunnesidettä lapseen. Suloisuuskertoimen poistuttua alta ei paljastu kummoinen taideteos, vaikka kuinka toivoisi. (JM)
Beltracchi: Art of Forgery (2014)
Taideväärentäjä Wolfgang Beltracchista kertova dokumentti esittelee hauskasti vitsailevan ja ylimielisen maalarin, joka taiteili 40 vuoden ajan isoa rahaa huutokaupoissa liikuttaneita tunnettujen taiteilijoiden unohdettuja mestariteoksia. Tunnettujen teosten kopioimisen sijaan Beltracchi tunkeutui taiteilijoiden pään sisälle, oppi ajattelemaan kuin he ja lopulta maalasi heidän tyylillään jotain, mitä taidemaailma ei vielä tuntenut. Tähän hän lisäsi uskottavan tarinan taideasiantuntijoille kerrottavaksi ja jätti maalaukset seinille hieman huolimattoman näköisesti asetelluiksi, jolloin ekspertit kokisivat itse löytämisen tunteen yksityiskokoelmaa selaillessaan. Onnistumisensa takaamiseksi Beltracchi etsi taiteilijoiden tuotannoista aukkoja, joihin voisi hyvinkin kuulua jokin ajan saatossa kadonnut maalaus. Jos maalauksesta on maininta jossain kirjallisessa teoksessa, mutta sitä ei ole nähnyt kukaan, oli tehtävä vielä helpompi. Tarina kuolleesta taiteenkeräilijäisoisästä ja muutama lavastettu kuva tekivät ihmeitä, ja lopulta Beltracchi sai omia töitään yllättävän helposti taidegallerioiden katalogeihin.
Dokumentissa esitetään taideväärennösten tekoprosessia ja annetaan väärentäjän itsensä kertoa tarinansa omin sanoin. Beltracchin kertomat jutut ovat hauskaa seurattavaa, koska mies on hyvä esiintymään. Ajatus kymmeniä miljoonia turhantärkeiltä taidekeräilijöiltä trollanneesta miehestä hymyilyttää toteutuneen karman tasolla. Sharia-lain toimeenpanoa Beltracchin kohdalla vaativat raivoavat taidekauppiaat tuntuvat äkkiseltään ansainneen tulleensa huiputetuksi, koska taiteessa muullakin kuin hintalapulla pitäisi olla merkitystä. Tämän vuoksi Beltracchi: Art of Forgery on elokuvana omituisen petollinen tapaus.
Kun taideväärentäjä esitellään eksentrisenä kujeilijana, joka huiputtaa rahat pois rikkailta, unohtaa katsoja helposti, että rahat päätyivät suoraan Beltracchille itselleen. Mies kyllä selittää, ettei hän leveile rahoillaan, mutta useat studiot ja ökykartano kielivät jostain muusta. Rikollisella toiminnallaan Beltracchi saavutti jopa kymmenien miljoonien hyödyn, jonka hän käytti omaan leveään elämäänsä 40 vuoden ajan. Miehen puheet maanläheisyydestä ovat tarkkaan harkittuja ja ärsyttävän feikkejä. Kehtaapa Beltracchi vielä valittaa vankilatuomiostaan, vaikka hän saa joka päivä poistua vankilasta koko päiväksi maalailemaan vaimonsa kanssa omalle studiolleen. Dokumentti unohtaa itsekin päähenkilönsä muille aiheuttaman taloudellisen harmin, ja elokuvan ”pojat ovat poikia” -tapa kertoa aiheestaan tuntuu sivuuttavan kokonaan päähenkilönsä kavaltamalla saavutetun ökyrikkaan elämäntyylin. Rikkaiden rahankäytölle ivailevan elokuvan tulisi ymmärtää käsittelevänsä päähenkilöään aivan liian sinisilmäisesti ja yksipuolisesti, koska kaikki muut rikkaat tärkeilijät kuvataan siinä idiootteina. Hauskan huumorin parissa kuitenkin viihtyy kohtalaisesti, jos katsoja moraaliselta närkästykseltään sen sallii. Elokuvan ehdottomasti mielenkiintoisimmaksi anniksi jää joka tapauksessa taideväärennösten itsensä tekoprosessin esitteleminen. Se kiehtoo katsojaa vähän samalla tavalla kuin YouTuben lifehack-videot. Oletko aina tehnyt taideväärennöksesi väärin? (JM)
Elephant’s Dream (2014)
Kinshasa, Kongo. Kolme työpaikkaa: Kinshasan paloaseman miehet pohtivat omaa paikalleen jämähtänyttä tilaansa, juna-aseman virkailija Simon (ja hänen ystävänsä ja työtoverinsa Nzai) ja postitoimistossa työskentelevä Henriette taas haaveilevat toisenlaisesta tulevaisuudesta. Kaikkien työ on jollain tapaa epätyydyttävää. Junaliikenne on vähäistä, joten Simonin aika kuluu filosofoidessa ja tehdessä täysin tarpeetonta inventaariota aseman tarvikkeista. Kinshasan ainoaan paloasemaan ei ole jaksettu panostaa, koska se ei tuota rahaa. Asema on niin huonossa jamassa, että se on syttynyt tuleen eivätkä työntekijät ole voineet pelastaa sitä. Yönsä he viettävät nukkuen lattialla. Kaikilla työpaikoilla palkat tulevat myöhässä.
Kaikkien henkilöiden elämät sitoutuvat jollain tapaa tekniikkaan ja kehitykseen. Kun juna-asema heijastaa mennyttä kehitystä viidakon keskelle katoavine raiteineen ja höyryvetureineen kaikkineen, paloasema näyttää paikalleen jämähtäneen nykyhetken. Postitoimiston väelle taas luvataan paljon ja vielä enemmän tietokoneiden saapuessa kehiin ja toimistojen muuttuessa moderneiksi. Ministerit ja liikemiehet saapuvat juhlalliseen avajaisseremoniaan, joka näyttää mahtailevuudessaan surkuhupaisalta. Silti mikään ei muutu. Toimistot seisovat tyhjillään, posti ei kulje. Henriette jää odottamaan palkkaa, asiakkaita ja parempaa tulevaisuutta. Hän käy kuuntelemassa työväestön merkitystä korostavia vappupuheita, mutta myöntää koko olemuksellaan, ettei voi tilaansa parantaakseen mitään muuta kuin toivoa muutosta. Juna-asemalla Simon pulisee ikiäreän Nzain kanssa, laulaa nostalgisia lauluja ja haaveilee rahan tienaamisesta taksiyrittäjänä. Eräät entiset työtoverit eivät suostu tervehtimään vanhenevaa miestä, koska ovat nousseet yhteiskunnallisessa portaikossa ylemmäs. Simon itse suhtautuu asiaan katkeran huvittuneesti. Palomies haaveilee vallankumouksesta, vaikka samassa lauseessa myöntää sen turhuuden.
Elephant’s Dream on jatkoa 2011 ilmestyneelle lyhytelokuvalle The White Elephant. Lyhytelokuva keskittyi ensisijaisesti myös Elephant’s Dreamissa mukana olevaan postitoimistoon. Monia siinä nähdyistä kohtauksista nähdään Elephant’s Dreamissa sellaisenaan. Editoinnin taikaa: katsojan mielikuvissa keskenään vuorottelevat tapahtumat vaikuttavat samaan ajanjaksoon sijoittuvilta, vaikka elokuva on kuvattu vähän kerrassaan kolmen vuoden mittaan. Elephant’s Dream on kaikkine ihmisen arjen ongelmineen ja globalisaatiossa (kiinalaiset sijoittajat ovat elokuvassa alituiseen läsnä oleva voima) marinoituneine ruohonjuurinäkökulmineen kiehtova elokuva, vuoden 2015 DocPoint-festivaalin parhaimmistoa siksi, että se näyttää vähän mediassa näkyvän maan arkea, ohi kansainvälisten uutistoimistojen tympeiden otsikoiden. DocPointin esitteessä mainittu hyväsydämisyys antaa väärän mielikuvan. Elokuvan sympatia on sen henkilöiden puolella, mutta tunnelma on hiljaisesta huumorista huolimatta hyväksyneen melankolinen, salaa epätoivoinen ja apatiasta ahdistunut. (ML)