Kolmannessa DocPoint 2014-osassa Jens Hattuniemi käsittelee lasten ja naisten asemaa pohtivia elokuvia sekä muutamaa entisen Neuvostoliiton ja nykyisen Venäjän tilannetta läpikäyvää filmiä. Keskiössä ennen kaikkea festivaaleilla vieraanakin ollut Kim Longinotto. Mukana myös Sisters in Law -elokuvaa käsittelevä Jyri Majuri.
Hold me tight, let me go (2007)
Lapsi tarvitsee rajoja ja rakkautta. Kim Longinotton Hold me tight, let me go sukeltaa englantilaiseen Mulberry Bushin kouluun, jossa opiskelee 40 hyvin häiriintynyttä lasta. Mulberry Bush on lapsille viimeinen mahdollisuus oppia tulemaan toimeen muiden ihmisten kanssa, jotta he voisivat opiskella normaalissa koulussa. Yhdellä hetkellä lapset leikkivät ja opiskelevat normaalisti aivan kuin ketkä tahansa lapset ja toiselle hetkellä käyvät opettajien ja muiden oppilaiden kimppuun. Ohjaajilla on selkeät toimintamallit lasten varalle; he selittävät hyvin yksityiskohtaisesti, kohottamatta ääntään kuinka lapsen pitää käyttäytyä ja äärimmäisissä tapauksissa painavat raivoissaan olevan pojan maahan, jotta hän ei satuttaisi itseään tai muita.
Aluksi opettajien metodit näyttävät surkuhupaisilta. Mitä ihmeen hyötyä on selittää opettajan naamalle räkivälle lapselle yhtään mitään, kyseessä on ilmiselvästi tuhoon tuomittu tapaus, mutta dokumentin edetessä selviää, että kyse on nimenomaisesti rajojen ja rakkauden säännön ilmaisusta. Opettaja ei jätä lasta yksin, mutta ei myöskään suvaitse sopimatonta käytöstä yrittäen näin vieraannuttaa lapsen pois kotona opitusta kasvatuksesta mihin useimpien tapauksessa on kuulunut fyysinen ja henkinen väkivalta tai mahdollisesti täydellinen hylkääminen. Ahdistuksen purkauksista huolimatta oppilaat ovat hyvin kiintyneitä opettajiinsa ja eräs pikkupoika jopa pyytää opettajaansa hänen kanssaan naimisiin.
Dokumentti keskittyy liian paljon lapsiin, mutta Longinotton oman taustan sisäoppilaitoksessa huomioiden tämä on enemmän kuin ymmärrettävää. Jäin silti miettimään, että keitä ovat nämä ihmiset, upeat naiset ja muutama mies, jotka pyhimysten lailla pyyhkivät lapsen syljen pois kasvoiltaan, sietävät vittuilua, potkuja sukupuolielimiin, eivätkä jätä pienokaista. Mikä on heidän motiivinsa tähän työhön? Onko sillä ollut vaikutusta heidän yksityiselämiinsä? Tuottaako heidän työnsä hyviä lopputuloksia? Eräs vanhemmista huomauttaa, että hänen poikansa itseluottamus ja itsetunto on parantunut huomattavasti Mulberry Bushissa, mutta suurimmilta osin Hold me tight, let me go on samaa soutamista ja huopaamista eri äärilaitojen välillä lasten käytöstä kuvatessaan.
Longinotto nostaa kuitenkin vanhemmuuden ajoittain tarkkailun alle ja millaiset vanhemmat ovat tuottaneet tällaisia lapsia. Koulusta on muutamassa tapauksessa ollut hyötyä vanhemman ja lapsen väliselle suhteelle, mutta loppupuolella eräs äiti näyttää selkeästi vieraantuneelta pojastaan. Voiko lastaan olla rakastamatta? Ilmeisesti, sillä vaikka äiti suorittaa velvollisuutensa ja käy katsomassa poikaa, on perhetapahtumassa vaivaannuttava jännite, äiti on jatkuvasti varuillaan poikansa suhteen, eikä oikein osaa olla hänen kanssaan, mikä on ymmärrettävää, sillä yhdessä vaiheessa poika uhkaa äitiään veitsellä. Siitä huolimatta poika itkee naamansa punaiseksi, kun äiti ja sisko lopulta lähtevät. (JH)
Summer with Anton (2012)
Venäläinen Anton käy kahdeksatta luokkaa. Hän elää maaseudulla isoäitinsä kanssa, äiti on alkoholisti, eikä isääkään näy kuvioissa. Hän on ihanteellista raaka-ainesta Venäjän armeijalle ja osallistuu valtion järjestämälle kesäleirille, jossa nuoret pojat opettelevat isänmaan puolustajiksi. Spartalaisiin mittasuhteisiin venyvältä kesäleiriltä välttynyt suomalainen mieltää Antonin kokemuksen puhtaaksi aivopesuksi ja eittämättä se onkin osittain sitä. Teoriatunnilla möhömahainen keski-ikäinen mieskouluttaja selittää nuorille pojille kuinka tsetseenit ovat Venäjän vihollisia ja isänmaallinen paatos uppoaa herkässä iässä oleviin nuorukaisiin kuin veitsi margariiniin. Antonille pedataan selkeästi ammattisotilaan uraa.
Mutta kesäleirillä on laajempikin merkitys. Venäjällä asevelvollisuuden välttely on yleistä, ja vapautuksen saa terveyssyistä, opiskelupaikalla tai ihan vain henkilökohtaisilla suhteilla. Mutta Antonin elämäntilanteen huomioiden hänellä ei ole mahdollisuuksia näihin asioihin ja ilmiselvästi hänenkin kohtalona on asevelvollisuus. Isättömälle ja äidittömälle pojalle armeija tarjoaa paikan kuulua johonkin ja möhömahainen kouluttaja, kuin myös vähän nuoremmat kouluttajat toimivat isähahmoina. Isoäidin hellyys ainokaistaan kohtaan, kun Anton palaa leiriltä, on koskettavaa katsottavaa, mutta nuori mies tarvitsee miehen roolimallin ja Venäjän valtio on kärppänä paikalla.
Valtio pukee nuoren pojan ylisuuriin miehen vaatteisiin, identiteettiin, joka rakentuu kotimaan suojelulle. Housut ovat kuin teltta, joita massiivinen vyö pitää yllä, mutta muutaman vuoden aikana Anton on täyttävä nuo miehen housut. Summer With Anton tuo mieleen suomalaisen Pirjo Honkasalon juhlitun dokumentin Melancholian 3 huonetta, joka käsittelee Tšetšenian sotaa ja sen vaikutusta lapsen mieleen. Anton ei ole sodan traumatisoima uhri tai veteraanin lapsi, mutta sota vaikuttaa häneenkin, sillä Venäjän valtio tulee tarvitsemaan tuoretta tykinruokaa vaikutusvaltansa säilyttämiseksi rajamaillaan ja siihen hän on kasvava. (JH)
Sisters in Law (2005)
Ajatus asenteella sikamaisesti käyttäytyviä miehiä vastaan taistelevista lakinaisista tuo ensimmäisenä mieleen ennemmin jonkun Whoopi Goldbergin tähdittämän kehnon Hollywood-komedian kuin Kim Longinotton ja Florence Ayisin dokumentin Sisters in Law. Elokuvassa nähdään, kuinka Kamerunissa kyläyhteisöt ja oikeusjärjestelmä eivät suostu tunnustamaan naisten asemaa. Miehellä on oikeus hakata vaimoaan, vaikka se kuinka olisi lainvastaista. Lapsiaan hakkaavat vanhemmat pääsevät kuin koira veräjästä, koska kyläyhteisöjen ryhmäpainostuksen vuoksi kukaan ei nouse heitä vastaan – vähiten juuri lapset itse.
Sisters in Law seuraa muutamaa oikeudenkäyntiä. Yksi naisista haluaa avioeron häntä hakkaavasta miehestä. Paikallinen noitatohtori on kyläläisten pelon vuoksi selvitä nuoren tytön raiskauksesta. Henkarilla nuoren lapsen henkihieveriin hakannut nainen ei koe tehneensä mitään pahaa. Yhteisön sisällä ajatellaan, että totta kai nyt aviomies saa hakata vaimoaan, ja lasten piekseminen nyt vain kasvattaa heitä, mitäs ovat niin tottelemattomia. Naisten ja lapsien asema tällaisessa yhteisössä onkin toimia vain ja ainoastaan orjana. Vanhemmat naiset jatkavat väkivaltaperinnettä, koska he itsekin kokivat saman nuorena. Kierteestä on lähes mahdotonta päästä eroon, koska vastustajat leimautuvat yhteisön silmissä.
Elokuvassa nähtävät tomerat lakinaiset ovatkin sitten jostain aivan eri maailmasta. He huutavat, ovat avoimen suorasanaisia, ja heistä paistaa läpi aito tarve ja innostus tehdä jotain heidän halveksumalleen järjestelmälle. Monella elokuvassa kuvatulla ihmisellä menevätkin pasmat pahasti sekaisin heitä vastaan asettuessaan. Oikeuskäsittelyjen aikana huomaa, miten aluksi luottavaisina saliin saapuvat vaimonhakkaajat kohtaavat jotain, jota he eivät enää pystykään voittamaan. Itsevarma patsastelu muuttuu hyvin nopeasti aivan uskomattoman feikiltä näyttäväksi itkuhuudoksi, jossa pyydetään anteeksiantoa ja vannotaan muuttumista.
Kameran voima on siitä mielenkiintoinen asia, että kaikki elokuvan henkilöt ovat antaneet kuvausluvan juuri siksi, että he uskovat vahvasti olevansa oikeassa ja voittavansa oikeuskäsittelyn. Esimerkiksi eräässä kohtauksessa on kuvattu hieman salaa naisen ja häntä hakkaavan miehen erokäsittelyä, jossa miespäättäjät naureskelevat: ”Lähetämme sinut takaisin hänen luokseen. Hän repii sinut kappaleiksi.” Tämän jälkeen lopullinen päätös on kuvattu niin, että kaikki ovat tietoisia kamerasta. Yllättäen ero myönnetäänkin, koska ”Kamerunissa mies ja nainen ovat tasa-arvoisia”. Tämän ansiosta Sisters in Law tuntuu tärkeitä asioita tekevien lakinaisten esittelemisen lisäksi myös oikeasti tärkeältä elokuvalta, jolla on ollut vaikutus.
Ohjaaja Longinotto kertoi myös, miten eräs katsoja oli elokuvan nähtyään aloittanut prosessin, joka johti yhden elokuvassa nähdyn pahoinpidellyn tytön adoptoimiseen Iso-Britanniaan. Henkisen kehityksen vaarantaneista vammoista kärsineestä tytöstä on sittemmin kasvanut täysipainoinen ja normaali ihminen. Lakinaiset itse käyttävät elokuvaa nostaakseen tietoisuutta naisen asemasta ja oikeuksista ympäri Kamerunia. Sisters in Law loppuu pysäytyskuvaan oikeusprosessinsa voittaneista naisista hymyilemässä. Kuva kertoo suuresta voitosta ja paremmasta huomisesta. Maailman muuttaminen on mahdollista. (JM)
Divorce Iranian Style (1998)
Feministisen järjen ja kaikkien länsimaisten ennakkoluulojen mukaan Iran on naiselle helvetti ja iranilainen yhteiskunta tekee naisista burkilla peitettyjä räsynukkeja, joiden ainoa tarkoitus on tuottaa poikia. Kim Longinotto kääntää nämä ennakkoluulot täysin ylösalaisin dokumentillaan iranilaisesta avioero-oikeudenkäynnistä, mikä on inhimillisin kuvaus muslimimiesten ja –naisten elämästä, jonka olen koskaan nähnyt. Ilmiselvästi avioero Iranissa on aavistuksen hankalampi prosessi kuin Suomessa, ja järjestelmä suosii miehiä hyvin räikeästi. Ainoa keino jolla nainen voi hakea avioeroa on miehen käyttämä parisuhdeväkivalta, miehen päihdeongelma tai sitten miehen kyvyttömyys siittää lapsi.
Ihminen on kuitenkin äärimmäisen sopeutuva eläin ja jopa näinkin äärimaskuliinisessa yhteiskunnassa kuin Iran, ovat dokumentissa esiintyneet naiset oppineet äärimmäisen neuvokkaiksi. Oikeudenkäynti on huoneessa, missä ovat avioparin ja heidän mahdollisten sukulaistensa lisäksi Sharia-lain asiantuntija eli tuomari sekä hänen kirjurinsa. Kaikkien näiden ihmisten edessä avioeroa hakevat naiset syyttävät miehiään impotenteiksi, sadistisiksi vaimonhakkaajiksi, vaikka välillä näillä väitteillä ei ole mitään todellisuuspohjaa, mutta vahvat naiset pelaavat yhteiskunnan säännöillä oikein taitavasti, välillä iskien jopa silmää kameralle merkiksi, että nyt koijataan karvaturpia.
Dokumentti rikkoo myös muslimimiehiin liittyviä stereotypioita, sillä oikeuden tuomari, vaikka hän on Sharia-lain asiantuntuja, antaa naisille tilaa esittää oman kantansa ja ilmiselvästi hän ei halua mitään muuta kuin aviomiehen ja -vaimon keskinäistä toimeentuloa; että kaikilla olisi hyvä olla. Vaikka oikeudessa on ilmiselvä miehet vastaan naiset –asettelu jo sillä perusteella, että oikeustaloon miehille ja naisille on omat sisäänkäynnit, ei tuomari silti pelaa oikeutta miesten hyväksi, vaikka lain mukaan hän voisi tehdä näin. Eräs mies ahdistuu niin paljon vaimonsa syytöksistä, että anoo armoa tuomarilta, mutta säälipisteitä ei ole tarjolla, ole mies ja kestä.
Iranilaisten naisten syyt avioeron hakemiselle ovat hyvin inhimillisiä ja välillä hyvin pinnallisia, vaikka lain edessä syynä on aina perheväkivalta tai aviomiehen tuhkamuna. Maalta tullut, nuorena avioitunut nainen on oppinut kaupungissa oman arvonsa ja vaatimaan mieheltä enemmän. Samainen nainen käyttää hyvin julmasti lasta avioeron välineenä ja tapaus tuo mieleen jopa enemmän länsimaisen avioeron, missä henkilökohtainen etu ja mielihyvä tuhoaa täysin lapsen suhteen isään. Eräässä vaiheessa oikeuden kirjuri, joka on nainen, jopa huomauttaa kyseiselle henkilölle, että hänen pitäisi välillä ajatella muitakin kuin vain itseään.
Divorce Iranian Stylea voi hyvällä omallatunnolla kuvailla kliseisesti elämänmakuiseksi parisuhdedraamaksi, dokumentin päähenkilöt eivät ujostele tipan tippaa kameran edessä vaan perhesalaisuudet revitään auki, valheet ja syytökset lentelevät suuntaan jos toiseenkin, huuto raikaa ja herkkiä itkettää. (JH)
Blood (2013)
Meissä kaikissa on noin viisi litraa verta. Jotkut eivät siedä nähdä verta, eräiden uskomusten mukaan ihmisen sielu sijaitsee veressä ja verellä on kiistaton symbolinen arvo läheisyyden ilmaisijana, kun puhutaan sukulaisuudesta, ystävyydestä tai kumppanuudesta. Venäläisen Alina Rudnitskajan Blood seuraa kiertävän verenluovutusaseman matkaa läpi venäläisen maaseudun, pitkin maalaiskaupunkeja, missä ihmiset jonottavat tungokseksi asti luovuttamaan vertaan, sillä puolesta litrasta maksetaan 850 ruplaa eli noin 19 euroa. Lukuisat vanhemmat ihmiset sanovat elävänsä pääasiallisesti 3000 ruplan eläkkeellä, eli veribisnes on enemmän kuin tarpeen.
Rudnitskajan dokumentissa verenluovutus toimii ennen kaikkea metaforana Pietarin ja Moskovan kaltaisten suurkaupunkien ja muun Venäjän välillä. Rudnitskaja keskittyy verenluovutusasemaan ja sen parissa työskentelevien naisten elämään välillä leikaten pietarilaisen sairaalaan, jossa köyhästä maalaisesta pumpattu veri pelastaa rikkaan kaupunkilaisen elämän. Veri on eräiden maalaisten mukaan ainoa asia, joka heillä on annettavana, sillä teollisuus on kuihtunut tai sitten kaikki luonnonvarat kuten maakaasu pumpataan ulkomaille, missä siitä saa paremman hinnan.
Veribisnekseen liittyy ilmiselvästi melkoinen määrä korruptiota, sillä matka Pietarin moderneista leikkaussaleista maakuntiin on pitkä ja väliin mahtuu monta kättä ottamaan oman siivunsa. Melankolisen yleiskuvan rinnalle Rudnitskaja on löytänyt tasapainottavaa tragikomediaa verenluovutusaseman työntekijöistä. Päähenkilöksi nostetaan kolmikymppinen Olga, joka elää monien muiden perusduunareiden tavoin eli rankka työ vaatii rankat huvit. Verta viikolla ja vodkaa viikonloppuna. Hoitajien ammattiryhmää ympäröi edelleen eräänlainen hyvän tahdon illuusio ja haluamme uskoa, että hoitotyötä tekevät olisivat perusluonteeltaan puhtaan altruistisia. Siksi on suunnattoman hauskaa nähdä Olga krapulassa töissä, nikottelemassa, juomassa tärisevin käsin kahvia ja potemassa morkkista.
Ohjaaja Rudnitskajan mukaan hänen dokumenttinsa takia Olga sai potkut työstään ja koko verenluovutusasema lakkautettiin, sillä ilmeisesti kuvausryhmä oli onnistunut tallentamaan kameralle toimintatapoja, jotka ovat vastoin venäläisen terveydenhuollon sääntöjä, vaikka yksikään kuvausryhmän maallikko ei sitä itse hoksannut. Onko kyse poikkeuksellisen ammattitaidottomasta työyhteisöstä, vai laajempaa otantaa kuvastavasta esimerkistä? Todennäköisesti jälkimmäisestä, sillä Rudnitskaja esittää rankkaa työtä tekevät hoitajat ennen kaikkea empaattisina ihmisinä, jotka yrittävät vain tulla toimeen ylemmältä taholta annetuilla välineillä ja ennen kaikkea kohtelevat asiakkaitaan sillä kunnioituksella, mitä ylemmät tahot eivät tee. (JH)
Gold Spinners (2013)
Yllättävää kyllä myös Neuvostoliitossa oli mainoksia. Suunnitelmataloudessa kaikkien valtion firmojen oli käytettävä tietty osa budjetista mainoksiin, vaikka periaatteessa ihmisiä ei tarvinnut kannustaa ostamaan mitään, tai välillä mitään mainostamisen arvoista ei ollut. Mainokset muotoutuivat kommunismin irvikuvaksi. Niin kuin Karl Marx sanoi uskonnon olevan oopiumia kansalle, mainokset olivat glamouria neuvostokansalle, joka pidettiin siinä uskossa, että Neuvostoliitossa on hyvä elää ja yrittää.
Tästä absurdista tilanteesta hyötyi yksi mies, Peedu Ojamaa, Eesti Reklaamfilmin perustaja, joka aloitti kuvaamalla tyypillisiä, tylsiä uutiskatsauksia, joissa kaksi harmaisiin pukuihin pukeutunutta ukkoa höpöttää viljantuotannosta, mutta 60-luvulla hän alkoi tehdä länsimaisista mainoksia matkivia neuvostoversioita. Hän pystyi tähän, koska Viro altistui sen verran länsimaisille vaikutteille ja työskenteli säännöllisesti myös suomalaisten kanssa, joten Viroon syntyi koko Neuvostoliiton ainoa mainostoimisto. Eesti Reklaamfilmin saldoksi kehittyi yli 20 vuoden aikana 6000 mainosta, joista noin kymmenesosa on selvinnyt tähän päivään saakka. 2010-luvun ihmiselle mainokset ovat tragikoomisia kuriositeetteja, ja Youtubesta vanhoja voimasavuke- tai lakritsimainoksia katsoneelle historiafriikille Gold Spinners on oikein mielenkiintoinen matka Viron historiaan. Dokumentti kohtelee Ojamaata kunnioittavasti ja mies oikeutetusti pitää itseään mainosalan pioneerina, vaikka hänen nuoremmat kollegansa enemmänkin naureskelevat menneille ajoille.
Parhaimmillaan mainokset ovat oikein hauskoja ja yllättävän eroottisiakin. Suomalaisten naisten rumuudesta ja kylmyydestä silloin tällöin huomautteleva virolaissyntyinen malli Anu Saagim kertoo muun muassa ensimmäisestä keikastaan kondomimainoksessa. Hän tiesi kyllä mitä kondomit ovat, mutta ei ollut koskaan nähnyt sellaista myynnissä tai kuullut kenenkään ostaneen sellaista. Mainoksessa hän juoksee pakoon viiksekästä miestä, jolla on ilmiselvästi tuhmuudet mielessä. Toisessa mainoksessa musiikki on kopioitu hyvin härskisti Michael Jacksonin Thrilleristä ja tanssijat jäljittelevät joitain hänen liikkeitään. Kyseessä on kivennäisvesimainos, joka on kuvattu hiekkarannalla. (JH)
– – – – –