Dead Man’s Bluff (2005)

Sanomattakin selvää, Sergei ja Simon pitelevät elokuvaa nyöreissään. Aleksei Paninin esittämä Sergei on jatkuvasti päätään väärissä paikoissa aukova ääliö, joka ei tunne omia rajojaan. Dmitri Djuževin tulkitsema Simon on gorillamainen Aake Kallialan mustalaishahmon venäläinen serkku, aivan ääntä, eleitä ja ulkonäköä myöden. Sergein uhotessa ja jauhaessa paskaa, joutuu liipasinherkkä Simon yleensä tappamaan vähintään huoneellisen ihmisiä.

Asetelmasta saadaan revittyä paljon huumoria ja rikosparivaljakon idea toimii kuin Lada talvella. Elokuvan idiotismi vie mennessään. Alun jälkeen narratiivi on eheä ja suhteellisen suuri hahmokatraskin alkaa tuntua toimivammalta. Suuren hahmomäärän tarkoitus on ollut ilmeinen. Balabanov on kasannut melkoisen näyttelijäkaartin, joka koostuu venäläisen elokuvan isoista nimistä. Ajatus menee hiukan hukkaan, koska ulkomaalaisille näyttelijät eivät ole entuudestaan tuttuja. Tämä on kiva idea, joka toimii varmasti kotimaassaan erinomaisesti.

Sergein ja Simonin vastapuolella on kolmihenkinen junttiporukka, jotka saavat tämän kaksikon näyttämään ydinfyysikoilta. Tämä kolmikko pitää hallussaan Mihailovitšin salkkua, eikä edes tajua sen arvoa ja vaarallisuutta. Elokuvan huipentuma on vakuuttava huumesalkun etsiminen, jossa Simon pääsee toteuttamaan sadistisia fantasioitaan, hakkaamalla tiedot ulos jokaisesta idiootista, jolla saattaa olla edes hitusen tietoa asiasta. Hänen kasvoillaan on järjetön hullunkiilto, joka saa katsojan hekottamaan sohvansa perukoilla.

Neuvostoliiton murtuminen näkyy vielä katukuvassa, mutta siitä johtuen sinne on tullut amerikkalaisia tuotemerkkejä, jotka omalta osaltaan ovat tulleet nostamaan kansakunnan uuteen nousuun. McDonald’sin näkeminen Venäjällä on ajatuksena erikoinen, mutta se edustaa uutta liberaalimpaa aikakautta. Tästä huolimatta Venäjän suuret tuloerot näkyvät elokuvan maisemissa, jotka näyttävät yleisesti rähjäisiltä. Balabanov painottaa tätä seikkaa taitavasti. Kuvaukset on suoritettu syksyllä ja kadut näyttävät tippuvine lehtineen ruskean saastuneilta, jopa masentavilta. Ihmiset näyttävät nuhjuisilta, heillä on yllään kuluneet, ruskeahkot ja likaiset vaatteet. Kukaan ei näytä kovin onnelliselta. Elämä on kurjaa, ja se haisee olohuoneeseen asti.

Dead Man’s Bluff on masentavista maisemistaan ja värimaailmastaan huolimatta komedia, joka sisältää monia jatkuvia vitsejä. Yksi toistuvimmista vitseistä on mustan miehen toteamus: ”Minä olen venäläinen”, samalla kun hänen rikoskumppaninsa torppaavat lauseen täysin ja toteavat hänen olevan Etiopiasta. Vitsi toistuu niin monta kertaa, että jossain vaiheessa se vain alkaa tuntua hykerryttävän hauskalta. Balabanov ottaa tällä tavoin kantaa rotusyrjintään ja venäläisten käsitykseen maahanmuuttajista. Hahmojen näkökulma ei eroa kovinkaan paljon suomalaisten näkemyksistä. Poliittiset vitsit tuovatkin hyvää vastapainoa totaaliselle ääliösekoilulle. Balabanov tunnetusti ei pidellyt asioita sisällään, vaan ilmaisi mielipiteensä voimakkaasti. On kyseessä sitten kannanotto rasismiin tai korruptioon, Balabanovilla taatusti on vahva mielipide asiasta, jonka hän kertoo tyylitajuisesti.

Dead Man’s Bluffista on helppo pitää. Se on tehty hyvin länsimaalaista populaarikulttuuria silmällä pitäen. Päähenkilöt hakevat mäkkäristä safkaa, jauhavat musiikista paskaa kuin missä tahansa Quentin Tarantinon 90-luvun elokuvassa ja ovat venäläisen Guy Ritchien kynästä kirjoitettuja tolloja. Elokuva onnistuu oikeastaan siinä, mitä kotimaiset Vares-elokuvat kovasti yrittävät olla. Kokonaiskuva on hulvaton, väkivaltainen, lohduton, likainen ja viihdyttävä, muttei kuitenkaan liian paljon amerikkalaista elokuvaa apinoiva, sillä homma on lopulta helppo kuitata Balabanovin satiirisena näkemyksenä länsimaalaisesta rikoselokuvasta.

Balabanovin tyyli käsitellä gangstereitaan on sarkastinen, joka saattaa antaa katsojalleen vääristyneen kuvan elokuvan tarkoitusperistä. Tietyllä tapaa koko elokuva parodioi yhdysvaltalaista gangsterigenreä, joissa rikollisuus tuntuu olevan jokapäiväistä arkea. Ihmishengellä ei ole suurta arvoa, kenet tahansa voi listiä ilman virkavallan puuttumista asiaan. Nämä satiiriset piirteet ovat loistava keino ommella länsimaisten ennakkoluuloja umpeen. Turhan moni kyseenalaistaa venäläisen keskivertokansalaisen Marsista pullahtaneeksi pesunkestäväksi kommunistiksi. Lopulta herääkin kysymys, onko nykyajan Venäjä enää kovinkaan kaukana länsimaalaisesta hampurilaiskulttuurista? Ihan samalla tavalla sielläkin tykätään katsella rikosleffoja popcornien ja coca-colan kera.