Tunnetaan myös nimellä: Kárhozat
Maa: Unkari
Genre: rikos, draama
Ohjaus: Béla Tarr
Käsikirjoitus: László Krasznahorkai, Béla Tarr
Kuvaus: Gábor Medvigy
Leikkaus: Ágnes Hranitzky
Sävellys: Mihály Vig
Näyttelijät: Miklós Székely B., Vali Kerekes, Gyula Pauer, Győrgy Cserhalmi, Hédi Temessy
Sanotaan mitä sanotaan, Damnation on Béla Tarrin elokuvista vaikein. Vaikeimmalla en tarkoita nyt vaikeinta seurata tai vaikeinta sisäistää. Damnation on ensimmäinen Tarrin uudemman syklin elokuvista, joka päättyi hänen uransa viimeiseen teokseen, Torinon hevoseen. Se on vaikein ohjaajan filmi siksi, että siinä on läpitunkematonta epätoivoisuutta ja se on kaikkein eniten vailla Tarrin myöhemmille töille tyypillistä absurdia huumoria. Se on hyvin paljon epätoivoisuuteen keskittyvä teos ja huolimatta siitä, että se on unkarilaisen ohjaajan uran ensimmäinen neo-noir (toinen on The Man from London), siitä puuttuu täysin noirille ominainen kompleksisuus ja hirtehisyys, seikkailun tuntu maailman synkkyydestä huolimatta.
Sen sijaan Damnation kertoo lähes tuskallisen yksinkertaisen tarinan. Karrer (Miklós Székely B.) on pikkurikollinen ja tyhjäntoimittaja, jolla ei ole rappeutuneessa ja aution näköisessä pikkukaupungissa mitään muuta virkaa kuin vokotella naimisissa olevan miehen vaimoa — nainen on kapakkalaulaja (Vali Kerekes) ja aiemmin suostunut Karrerin kanssa kiehnäämiseen, mutta sittemmin kyllästynyt ja haluaa keskittyä laulajanuraansa. Paikallisen kapakan nokkamies Willarsky (Gyula Pauer) antaa Karrerille tehtäväksi hakea korvausta vastaan erään paketin toisesta kaupungista. Karrer antaa tehtävän eteenpäin rakastettunsa miehelle (György Cserhalmi) voidakseen vokotella naista vapaammin — ja ehkä pelastaakseen sielunsa.
Elokuva on poikkeuksellinen Tarrin uuden syklin elokuvaksi. Se on The Man from Londonin lisäksi ainoa, jonka perimmäinen tehtävä on toimia henkilötutkielmana, huolimatta sen lukuisista kohtauksista joissa kameran mielenkiinto siirtyy yksityisestä yleiseen — tämän yleisen tehtävänä on myös vahvistaa näkemystämme päähenkilöstä. Muissa Tarrin myöhäisuran elokuvissa huomio on ollut yhteisössä ja sen reaktioissa ympäröivään, on kyse sitten kahden (kolmen jos laskee hevosen) hengen perheestä (Torinon hevonen), kyläkommuunista (Sátántangó) tai kokonaisesta kaupungista (Vastarinnan melankolia).
Karrer on mies, joka on menettänyt kaiken uskon ihmisten väliseen kontaktiin. Eräässä filmin monologeista hän kertoo halveksivansa heikkoutta. Hän on ajanut erään naisystävänsä itsemurhaan vain nähdäkseen olisiko nainen luovuttajatyyppiä. Hän inhoaa sitä, että ihmiset eivät kestä realiteetteja — mutta kun häntä kusetetaan elokuvan aikana, hän käy välittömästi ilmiantamassa huijarit poliisille. Muiden heikkouksiensa lisäksi hän ei siis kestä päähän potkimista, ja on käsittänyt Tarrin teoksissa taustalla värjöttelevän yli-ihmisen ajatuksen täysin väärin.
Ei ole mikään ihme, että Karrerille sanotaan useaan otteeseen, että hänelle käy vielä huonosti, vaikka huonosti tuntuukin elokuvassa käyvän kaikille muille. Karrer onautiomaa. Hänen kohtalonsa liittyy hänen sielunsa tilaan; hän tuomitsee omalla käytöksellään itse itsensä. Kiltimmin hänelle hänen kohtalonsa kertoo Willarskyn kapakan naulakkovahti (Hédi Temessy), joka puhuu arvoituksellisin sanankääntein, aikomuksenaan varoittaa antisankaria häntä uhkaavista vaaroista. Hänen tehtävänsä on olla noirista tuttu viisaan vanhemman naisen vastine ja uskonnollisia, lempeitä neuvoja tarjoava pyhimys, jonka Karrer läpitunkemattomassa pessimismissään sivuuttaa joka kerta.
Kuvaava on elokuvan aloittava otos, jossa aavemaisesti eteenpäin jylläävät ilmakiskot kuljettavat tyhjiä vaunuja. Se on kuva maailmasta, jossa tehdään valtavasti työtä ei-minkään eteen ja jossa ihmisyys on kaukana maailman toiminnallisuudesta, mekaniikasta. Kamera loitontuu tästä näkökulmasta ja siirtyy hitaasti sivulle, kunnes kiskot katoavat niitä ikkunasta tuijottavan Karrerin pään taakse. Miehen takaraivo peittää näkökentän. Voiko suoremmin ilmaista, kuinka tyhjän maiseman ankaruus ja mekaniikan toisteisuus heijastuu päähenkilön synkeään, fatalistiseen ajatteluun? Skarvi. Seuraavassa otoksessa Karrer ajaa partaansa veitsellä. Ajamisesta huolimatta parta ei tunnu leikkaantuvan, vaan miehen kasvoille jää havaittava sänki. Lienee turhaa toivoa, että edes veitsi tottelisi ihmiskättä maailmassa, jossa koneet pyörivät itsekseen, vailla inhimillistä kosketusta.
Tämä on mielenmaisemaa Unkarissa 80-luvulla. Kapakassa, jonka nimi on Titanic (heh), laulaa Karrerin ihastus epätoivoisille miehille, jotka toivovat luovansa yhteyden naiseen. Kamera kiertelee eteenpäin hitaasti, liukuen kapakan pylväikköjen ja ihmisten välistä kuin labyrintissa naisen laulaessa monotonisesti kuinka millään ei ole mitään väliä.
Lopun kliimaksissa Karrer juhlii nrikoskumppaniensa kanssa onnistunutta paketinhakureissua kapakassa. Paikalle saapuu valtaisa määrä juhlijoita nauttimaan alkoholia ja tanssimaan. Gábor Medvigyn kamera käy lävitse ihmiskasvoja — aitoja, kaunistelemattomia ihmiskasvoja — hyvin samaan tapaan kuin Tarrin myöhäisemmässä lyhytelokuvassa Prologi, joka kuvaa valtaisaa ihmisjonoa menossa hakemaan päivittäistä ruoka-annostaan avustusluukulta. Tarr poimii yksityiskohtia kuin Fellinin melankolinen serkku Itä-Euroopasta.
Ihmiset tanssivat yhä enemmän humaltuen ja kehässä pyörien, näennäisesti hymyillen mutta vailla iloa. Ulkona sateessa tanssii yksinäinen mies itsekseen (hän jää vielä muiden poistuttua paikalle, hyppimään lattialla lilluviin olutlätäkköihin), mutta mikään ei vihjaa hänen olevan yhtään sen enempää yksin kuin kukaan sisällä tanssivista, omissa harhoissaan olevista. Vaikka ohjaaja ja hänen käsikirjoittajakumppaninsa László Krasznahorkai kuvaavat Karrerin yksinäisyyttä, he eivät väitä että kyse olisi ainoastaan tämän hahmon ominaispiirteestä — ilmiö on hahmotutkielmasta huolimatta universaalimpi.
Sanoin aluksi, että Damnation on vaikea elokuva lohduttomuutensa takia. Entistä vaikeammaksi se tulee siitä, että sen sanoma on kaikesta huolimatta hyvin yksinkertainen, ja se tavutetaan katsojalle valmiiksi henkilöiden puheiden kautta. Toisin kuin muut Tarrin teokset, joissa aika (on se sitten yli kaksi tuntia tai jopa seitsemän tuntia) on yksi osa elokuvaa ja pakottaa pohtimaan uudestaan filmin teemoja, jotka ilmaistaan kinematografian taiteen kautta, Damnation on kahden tunnin kestossaan vain pitkä, muutamassa ilmiselvimmässä kohtauksessa jopa pitkästyttävä. Se on kiehtovuudestaan huolimatta valitettavasti lähinnä tyyliharjoitelma.
Lopussa täysin epärealistinen sade seuraa Karreria ja hän puhuu äristen enää vain alituiseen elokuvan lävitse läsnä olevien koirien kanssa, kunnes hänen haukkunsa säikyttää koirankin pois. Karrer jää yksin. Kamera kuvaa sielunmaisemaa, joka jää aivan yhtä autioksi kuin elokuvan alussakin.