Moniko nolasi itsensä tarjoamalla tarpeettoman ivallisesti ja holhoavasti Cormac McCarthylle vinkkejä The Counselorin käsikirjoituksen suhteen? Toisin sanoen: moniko tarjoutui jälkikäteen editoimaan Cormac McCarthyn kirjallisen tuotannon? The Counselor on nimittäin kovaksi karaistua McCarthya, varsinainen metodin esitys ja mestarikurssi keskitetystä käsikirjoittamisesta.
Alkuun haluan lähettää terveiset tulevaisuuteen. The Counselor tullaan löytämään uudelleen, ja se tullaan arvioimaan uudelleen ja nostamaan jonnekin Orson Wellesin Pahan kosketuksen ja Sam Peckinpahin Tuokaa Alfredo Garcian pään rinnalle. Kyllä, alkuperäinen vastaanotto oli etenkin englanninkielisessä lehdistössä murskaava, mutta se ei tarkoita sitä, että kaikki olisivat olleet samaa mieltä. Jos mahdollista, haluan säästyä historian tuomiolta. Siksi tämä teksti, lähes puoli vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen.
The Counseloria voi monin tavoin verrata Menetettyyn maahan, toiseen elokuvaan, joka pohjautuu McCarthyn proosaan. Molempien moraalinäytelmien teatteri on Amerikan uusi frontier: Meksikon ja Yhdysvaltojen välinen raja, jonka yli huumeet ja niiden seurannaisilmiöt virtaavat. Siellä voi tehdä suuria voittoja, niin kuin lainsuojaton villissä lännessä. Mutta varsinkin taustapeilistä katsottuna moraaliraja ei ole koskaan veteen sylkäisty viiva. Se on yhtä selkeää kuin seisominen tienristeyksessä. Tie oikealle vie taivaaseen. Tie vasemmalle vie helvettiin. Yksi elämä, yksi valinta. Miksi kukaan valitsisi väärin? Tai paremminkin: miksi kukaan jättäisi valitsemasta oikein?
The Counselorissa asianajaja antaa periksi ahneudelle. Hän haluaa rikastua huumekaupalla. Rajan takaa starttaa tankkeriauto, oikeastaan McGuffin, täynnä kokaiinia. Hän haluaa turvata oman ja rakkaansa tulevaisuuden. Hän luulee, että mikään ei voi mennä pieleen. Arkisena palveluksena hän hankkii vapaaksi jengiläisen. Jengiläinen säilyttää kypäränsä sisällä laitetta, jolla turvaan parkkeerattu tankkeriauto saadaan käynnistettyä. Jengiläinen löydetään mestattuna. Tankkeriauto on kultakaivos ja kaaoskone, ja se vaihtaa omistajaa. Hän ei ymmärrä, millaisten voimien kanssa hän on tekemisissä. Huumekartelli pitää asianajajaa vastuussa. Kartelli ei usko sattumiin ja harrastaa snuff-elokuvia. Hän ei edes ymmärrä, mitä kaikkea hän voi menettää.
Menetetyssä maassa eläköitynyt hitsari on metsällä. Hän eksyy keskelle pieleen mennyttä huumeiden vaihtokauppaa. Rikolliset ovat ampuneet toisensa seulaksi, jopa koirat on ammuttu. Hän löytää rahasalkun. Hän haluaa turvata oman ja rakkaansa tulevaisuuden. Hän luulee, että mikään ei voi mennä pieleen. Hän ei huomaa jäljitintä laukun pohjalla. Hän ei ymmärrä, millaisten voimien kanssa hän on tekemisissä. Jäljittimeen kytketty hakulaite on Anton Chigurhilla ja meksikolaisilla gangstereilla. Chigurh, mies kuin rutto, on muuttunut roniniksi, joka seuraa vain omaa logiikkaansa. Hän ei edes ymmärrä, mitä kaikkea hän voi menettää.
McCarthyn käsikirjoituksen raamatullinen, giljotiinilla leikattu ja film noirin mieleen tuova moralismi on hyvin virkistävää. Amerikkalainen toimintaelokuva on niin kauan miksannut eksistentialismia tahdon riemuvoittoon, että millään ei ole enää pitkään aikaan ollut mitään painoa. Päähahmo tappaa tuhat ja selviää, koska hänen tahtonsa on kilpailijoiden tahtoa suurempi. Jos käsikirjoittaja on rankka, hän tapattaa päähahmon tai päähahmon läheisen, mutta koskaan se ei järjestelmällisesti palaudu eheäksi luodun maailman sisäisiin lakeihin. Ne ovat hatusta vedettyjä, kuolleina syntyneitä juonifunktioita, joiden tehtävä on yllättää. Katsojaa pannaan halvalla.
The Wiren luonut David Simon toteaa kirjan Difficult Men mukaan: “Antiikin [kreikkalaiset] arvostivat tragediaa, ei ainoastaan sen vuoksi, mitä se kertoi heille maailmasta, mutta sen vuoksi, mitä se kertoi heille heistä itsestään. Melkein koko amerikkalaisen television ja elokuvan diaspora onnistuu karttamaan aidon katharsiksen, juuri sen minkä tragedian on tarkoitettu kanavoivan. Me emme siedä tragediaa. Me pilkkaamme sitä. Me aliarvostamme sitä. Me suosimme naurua, seksiä, väkivaltaa. Me juhlistamme yksilöä hänen kohtalonsa sijaan, kerta toisensa ja kerta toisensa jälkeen.” [1]
The Counselor on sikäli totuudenmukaisempi ja julmempi kuin Menetetty maa, että päähahmo ei enää ole edes varma hetkestä, jolloin hän sinetöi kohtalonsa. Tämä lienee yksi niistä syistä, joiden vuoksi elokuva on saanut arvatenkin hämmennyksestä johtuvan murskaavan vastaanoton. Menetetyssä maassa se on salkku täynnä huumerahaa. Sen ottaminen on ensimmäinen synti. Sen pitäminen, vaikka salkku on sytyttänyt maailman ympärillä tuleen, on viimeinen synti.
The Counselorissa trangressio on abstraktimpi, viitteellisempi. Se on sitä jo siksikin, että asianajan sosiaalinen ja taloudellinen ympäristö poikkeaa entisen hitsarin ympäristöstä. Transgressio on jokin vähemmän konkreettisempi, vähemmän sottaisempi tapahtuma kuin rahalaukun varastaminen kuoliaaksi vuotaneen miehen vierestä. Se on jo unohtunut lause bisnesneuvottelussa, jotakin vaikeasti paikannettavaa, niin kuin huumeisiin kytkeytyvät rahavirrat, jotka eivät enää ole vihreää paperia nahkalaukussa, vaan pankkitililtä toiselle siirtyviä ykkösten ja nollien jonoja.
Kun mikä tahansa vedätys tarjoutuu olemaan totuus tai kuvaus meidän ajastamme eli jotain, joka on päättänyt ansaita suurimman mahdollisen arvostuksen, se nielaistaan kakistelematta, etenkin siinä tapauksessa, jos se ymmärtää leperrellä kulttuurin portinvartijoille. On tietenkin vaikeaa pysyä ajan tasalla, puhumattakaan siitä, että olisi aikaansa edellä, mutta miten olisi edes yksi hyvä ajatus?
The Counselorin ajatus on ihmisen näkeminen omana maailmanaan tai järjestelmänään, joka on ihmisen tekojen summa. Niin kuin maailmat yleensä, ne ovat omalakisia, läpitunkemattomia ja niin monimutkaisia, että niistä voi kerralla ymmärtää vain pienen osan. Tilanne on tavallaan nollasummapeli, kuin jos keskustelua kävisivät kaksi omissa karanteenipalloissaan elävää ihmistä. Jos päästän sinut sisään, kumman immuniteettijärjestelmä romahtaa ensiksi, jos romahtaa? Ja mitä menettelyllä halutaan tietoisesti tai epätietoisesti saavuttaa, rakkautta vai kuolemaa?
Järjestelmävirhe ei estä luulemasta, että toista voi lukea kuin avointa kirjaa. Että maailmassa on vain valkoisia joutsenia. Kunnes ilmestyy se musta – päänsä menettäminen kaahaamalla tien poikki viritettyyn rautalankaan kuin Maantiekiitäjä jäisi viimein Kelju K. Kojootin ACME:n ansaan; päänsä menettäminen huumepomon snuff-elokuvassa; päänsä menettäminen kaulaan sahautuvalla motorisoidulla bolito-kuristusnauhalla.
Tätä tiukaksi puristettua rakennetta elokuva seuraa niin johdonmukaisesti, että se on läsnä lähes jokaisessa yksityiskohdassa. Malkina, lopulta Chigurhin kaltaiseksi yksinäiseksi sudeksi kehittyvä hahmo, on saalistaja gepardin täplätatuointeja myöten. Looney Tunes -mestauksen jälkeen elokuvan hauskimmassa ja puhutuimmassa kohtauksessa hän hinkkaa itsensä orgasmiin auton tuulilasia vasten. Auton sisällä näytöstä seuraa hämmentynyt Reiner, asianajajan bisneskumppani. Absurdilla, hyvin manipuloivalla ja laskelmoidulla eleellä Malkina tekee selväksi, kuinka hän tulee aina olemaan Reinerille kysymysmerkki ja valloittamaton manner.
Ei se tarkoita, että Malkina pystyisi mihin tahansa. Hän on yhtä lailla oman maailmansa rajoitusten vanki. Asianajan kristityltä naisystävältä hän saa kimmokkeen mennä roomalaiskatolilaiseen kirkkoon. Hän yrittää ripittäytyä, mutta pappi kieltäytyy kuuntelemasta. Malkina kun ei kuulu kirkkoon, joukkoon. Suuri saalistaja on tässä maailmassa tavallisen kuolevaisen alapuolella. Jos hän haluaisi muuttaa tilanteen, hänen pitäisi tehdä kuin asianajaja: jättää taakse vanha ja ottaa tilalle uusi maailma.
McCarthyn parin vuoden takaisessa näytelmässä The Sunset Limited näkyivät vahvasti Samuel Beckettin vaikutteet. The Counselor jatkaa tätä selvimmin asetelman myötä. Beckettiläisesti tarina alkaa tilanteesta, jossa keskeinen käänne on jo tapahtunut – asianajaja on tehnyt valintansa ennen kuin tarina oikeasti alkaa, niin kuin Malone on jo lähes kuollut, niin kuin Wattin mieli jo vuotaa, niin kuin Krappin nauhat ovat jo lopussa. Tämän vapaan pudotuksen vuoksi en muista nähneeni pitkään aikaan toista elokuvaa, jossa olisi yhtä hyvin onnistuttu kuvaamaan avuttomuutta lähestyvän, vääjäämättömän tuhon edessä.
Useissa elokuvissa tunne yritetään saavuttaa pelkällä huonolla maulla ja epäoikeudenmukaisuudella. Tässä se-ja-se piesty ihminen vaikeroi, ja kohta hän päätyy lihapataan. Mutta ei se ole tragedia, tämä kidutusporno. Se on silmitön rikos, joka järjettömyyden vuoksi sumentaa järkiperäisen ajattelun ja puuduttaa tuskaa.
The Counselorissa asianajajan vasaroi logiikka. Se on samaa kristallinkirkasta ja luodinsuoraa logiikkaa kuin boliton, jota käyntiin laitettuna ei voi enää pysäyttää ja riisua kaulalta, tai Chigurhin, jota käyntiin laitettuna ei voi enää pysäyttää ja saada jäljiltä. Se on ymmärrettävä tai sitä on seurattava, jos haluaa selviytyä. Se palautuu McCarthyn ikonisimman hahmon, Veren ääriin -romaanin tuomari Holdenin luentoon siitä, kuinka vain ihminen, joka ottaa tehtäväkseen selvittää maailmanjärjestyksen punaisen langan, voi hallita maailmaa, erottaa totuuden taikauskosta ja määrittää oman kohtalonsa.
Asianajaja, muistatko tekemäsi sopimuksen, jonka vuoksi olet nyt tässä? Tienristeys taustapeilistä: et ymmärtänyt sopimuksen seurauksia, etkä koskaan ymmärtänyt ihmisiä, joiden kanssa sen teit, vaikka ilma oli sakea varoituksista. Vaihdoit kaiken minkä omistit suruun, joka on maailman voimakkain asia. Ja arvottomin, opettaa kartellipomo. Mustien joutsenien jälkeen käteen jää Musta Pekka.
Romaanissaan Veren ääriin McCarthy kirjoittaa: “Kun lampaat eksyy vuorille, hän sanoi. Ne huutaa. Joskus tulee emo. Joskus susi.”
[1] “The ancients valued tragedy, not merely for what it told them about the world but for what it told them about themselves. Almost the entire diaspora of American television and film manages to eschew that genuine catharsis, which is what tragedy is explicitly intended to channel. We don’t tolerate tragedy. We mock it. We undervalue it. We go for the laughs, the sex, the violence. We exult the individual over his fate, time and time and time again.”