Englanti on pitkän historiansa ja verrattain syrjäisen sijaintinsa ansiosta toiminut vuosisatoja erilaisten uskomusten ja myyttien sekoituskattilana. Kelttiläiset, germaaniset ja kristilliset tarinat muodostavat omanlaisensa summan syvien metsien keskellä. Ohjaaja Andrew Kötting tekee parhaansa uudessa elokuvassaan By Our Selves purkaakseen ja tutkiakseen myytin muodostumista käyttämällä esimerkkinä brittirunoilija John Claren elämää, tai tarkemmin sanottuna vuotta 1841, jolloin Clare käveli läpi Iso-Britannian metsien Northamptonin mielisairaalasta itse kaupunkiin. Matkaa seurataan Toby Jonesin uudelleennäyttelemissä kohtauksissa, jotka on kuvattu runoilijan oikealla reitillä. Taivallusta katkovat keskustelut ohjaajan ja Clare-fanien kuten Alan Mooren tai tutkija Iain Sinclairin kanssa.
Mooren sijoittaminen näin dekonstruktiiviseen teokseen on mielenkiintoista, koska mies on täysi myytti itsekin. Erakoitunut sarjakuvalegenda (Watchmen, V For Vendetta, The Killing Joke) on tunnetusti okkultistisen taikuuden perään, joten sitä jollain tasolla uhkuvan Claren ihannointi tulee luonnostaan. Tästä saadaan omituisia kohtauksia, joissa myytti lukee myyttiä katsojille dokumentissa, joka yrittää rikkoa myytin. Ruudulla käydään näkymätöntä taistelua, josta vain Kötting on tietoinen. Clare itse oli 1840-luvulla vihaa täynnä. Hänen nuoruuden rakkautensa oli kuollut kolme vuotta ennen vuotta 1841, johon elokuvan tapahtumat sijoittuvat, ja runouden kaupallistuminen tarkoitti kompromissien tekemistä. Kompromisseja kaihtavana miehenä hän ajoi itsensä hulluuden partaalle ja päätyi mielisairaalaan.
Kehyskertomus on lähtökohtaisesti morbidi, ja Jones tekee kaikkensa ylläpitääkseen tapahtumien mytologista luonnetta huolimatta kaikesta, mitä hänen ympärillään tapahtuu. Kun kävelyn tarkoituksena on löytää kolme vuotta sitten kuollut nainen, saa miehen kaulaa koristava huivi uuden elämän. Se on kuin hirttosilmukka, paksu ja tiukka. Tämä sopii itse runoihin, joista löytyy poikkeuksellisen paljon itsetietoisuutta vailla olevaa, lähes surrealistista nihilismiä, hulluutta vailla tarvetta esittää sellaista. Silmät peittyvät maitoon metsän äänten ottaessa vallan runoilijasta, puut kävelevät ja kuolema on – ei kliseisesti vain läsnä vaan – täällä, ihmisessä. Vielä alkupuolella nämä vakavasti kuvatut kohtaukset hienosti tuovat Claren töistä tietämättömillekin tietoon sen, mistä niissä on kyse. Ne ovat hypnoottisia, majesteettisia sekä minimalistisia. Myyttiin on valmis uppoutumaan.
Juuri silloin Kötting aloittaa korttiensa paljastamisen. Haastateltaville ei ilmeisesti ole kerrottu, että elokuvan tarkoituksena on repiä Claren mytologinen matka kappaleiksi. Jonesin kävelyä rytmittävät runokatkelmat muuttuvat toinen toistaan merkityksettömimmiksi mitä kauemmas hän luonnosta siirtyy, sillä neljättä seinää ei ole olemassakaan. 1800-luvulle sijoittuvissa kohtauksissa autot ajavat teillä ja äänittäjää kuvataan usein enemmän kuin Jonesia. Kerronnan jonkinlaisena huippupisteenä toimii kohtaus, jossa kuvausryhmä on Northamptonin sivukujilla vanhemman herrasmiehen ajaessa mopedilla ohitse. Mies kysyy, mitä he tekevät. “Kuvaamme John Clarea.” Mies vastaa: “Ei tuo ole John Clare.” Viisi sanaa kertoo enemmän kuin tuhat kuvaa. Tämän miehen tylyyn lausumaan tiivistyy elokuvan sanoma. John Clare oli mies, taiteilija, joka eli 1800-luvulla. Hän ei elä enää. Hänen tekojensa uudestaan kuvaamisessa ei ole merkitystä. Ne eivät ole itse tekoja. Ne ylläpitävät illuusiota elämää suuremmasta legendasta. Sellaisten tapahtumien illuusio laskee viimeistään Jonesin noustessa kömpelösti ohikulkevaan pakettiautoon, pois silmistä ja pois mielestä.
Miksi sitten luoda tällainen myytti miehestä, joka kävelee 130 kilometriä kuolleen rakkaansa perässä, inspiroituu matkalla ja sitten päätyy takaisin sinne, mistä lähti? Tietämättään Sinclair, Iso-Britannian johtavia tuntijoita Claren tiimoilta, paljastaa vastauksen siteeratessaan miehen töitä. “I am the self-consoler of my woes”, kertoo tarvittavan. Kuten Moore on itse todennut tutkiessaan salaliittoteorioita, ihmiset kaipaavat elämäänsä illuusiota rakenteesta, oikeudesta; siitä, että elämässä on jokin sisäinen harmonia – runous – jonka kautta siihen voi asettaa itse kehittämänsä merkityksen. Jos mielipuoli runoilija pystyi 1800-luvulla vaeltamaan yli sata kilometriä keksien samalla uransa mestariteoksen alkupisteen, miksen minä voisi käydä kuntosalilla kolmesti viikossa? Luomme toisten teoista omiin elämiimme positiivisia vaikutteita. Niistä tulee aforismeja. Tässä kaikessa kuitenkin unohtuu oleellisin. Claren teoille käy tällaisessa käsittelyssä samoin kuin 1800-luvun puolivälin runoilijoille. Se väännetään luonnottomaan kompromissiin, ja ydin – tästä matkasta lopulta syntynyt runo I Am – jää Sinclairin kaltaisten eksperttien analysoitavaksi, vaikka itse runo on todellinen lahja. Matka oli merkityksetön meille, kunnes me itse asetimme sille merkityksen. Runo oli alkujaankin meille. Tapa katsoa ihmisiä heidän tekojensa kautta aatteiden sijaan voi lopulta johtaa siihen, että tekojen lopputulokset unohtuvat. Onko meillä kansana oikeus nostaa ihmisten henkilökohtaiset, yksinkertaiset matkat myyttien tasolle, vai onko tämä yhtä jaloa kuin iltapäivälehden urkintatarina julkisuudesta vetäytyneen näyttelijän noloista vaippakakoista vanhainkodissa?