Vanhat VHS-kasetit ovat kiehtovia. Forrest Gumpia siteeratakseni ne ovat kuin suklaarasioita: sellaisen nauhuriin tunkiessasi et koskaan voi olla varma mitä saat. En puhu tässä pelkästään siitä missä kunnossa varsinainen magneettinauha on, vaan pikemminkin mitä se saattaa kätkeä muovikuorensa uumeniin. Hyvästi Afrikkani -kasetilta voi paljastua itse nauhoitettua homopornoa, komediaelokuvan päälle äänitetystä raa’asta väkivaltaviihteestä informoiva tarra on mahdollisesti unohtunut liimata kotelon kylkeen ja Tom Hanks -draaman lopputekstit saattavat katketa seinään ja pientä taloa lukuun ottamatta keskellä tyhjää maisemaa istuva valkoinen saksanpaimenkoira ilmestyä sen tilalle tapittamaan sinua silmiin (tämä tarina on tosi). Huvittavien sattumusten ohella vanhat, ties mistä kierrätyslaatikosta löytyneet videonauhat voivat myös tarjota aidosti ahdistavia ja vastenmielisiä hetkiä, kuten erään epämääräisen, ihmisten ja eläinten välisiä yhdyntöjä sisältäneen videokasetin kanssa tapahtui. Nauhan kylkeen oli kiinnitetty teippi, johon oli kirjoitettu kuulakärkikynällä “Ankeriaat (70-lukua)”.
Ei siis ole ihme, että myös kauhuteollisuus on hyödyntänyt VHS-kasetteja niin snuff-legendojen kuin esimerkiksi Ringun tapaisten hikoiluttajafilmien muodossa. Vaikka kyseenalaista toki on, kuinka moni jaksaa enää tänä päivänä jännittää dinosaurusten ajoilta periytyneen tahmean nauhan tunkemista masiinaansa (kenpä olisi niin hölmö, että heittäisi omansa kaatopaikalle?) kun internet on täynnä sairauden omalle tasolleen vievää saastaa lapsipornosta Isisin tappovideoihin ja palkkamurhapalveluiden tarjoajista sonnansyöntiin erikoistuneihin saitteihin, ei omissa silmissäni videokasetin mystinen hehku ole himmennyt. Suurin syy tähän lienee se, että VHS-nauhan päälle äänittäminen pelkkää rec-nappulaa painamalla on lastenleikkiä, eikä edellä mainitun kaltaisille nettisivustoille tuskin eksy täysin vahingossa. Sen sijaan kukaan ei takaa, mitä ystäväsi isän kokoelmista saamasi tai kirpputorin ilmaisosastolta löytämäsi, suorakulmion muotoisessa kalikassa majaileva kuvanauha todella pitää sisällään. Epämääräisen videon ottaminen kotelostaan voi erityisesti yksin yöllä saada aikaiseksi fiiliksen, uskaltaako sen kanssa ottaa riskin ja mahdollisesti astua portin tuolle puolen.
Stuart Gordonin entisen henkilökohtaisen avustajan, Jackson Stewartin tähän mennessä ainut kokoillan ohjaus Beyond the Gates pelaa pitkälti näillä eväillä. Elokuvan juonessa nihkeissä väleissä olevat veljekset Gordon ja John kohtaavat pitkästä aikaa, sillä heidän isänsä on kadonnut tavanomaista pidemmäksi toviksi. Ukolta on jäänyt jälkeensä sekä klassista kauhuelokuvamiljöötä edustava isohko omakotitalo että hänen ysärin alussa perustamansa, videokasetteihin ja erilaisiin peleihin keskittynyt erikoisliike. Kiellettyä aluetta lapsuudessa edustaneesta takahuoneesta löytyy vanha VCR-tekniikkaa hyödyntävä lautapeli (männävuosina moisia tehtailtiin aina Tähtien sota-, Wayne’s World– ja WWF-teemoista Nightmaren tapaisiin kauhujuttuihin saakka), jonka kasetti on jätetty nauhurin huulille. Pakkohan jannujen on sitä tietenkin Gordonin naisystävän Margotin kanssa kokeilla, eivätkä seuraukset tietenkään ole hyvät: videolta kun paljastuu Re-Animatorin ja From Beyondin tapaisista kauhurainoista tutun ja vahvasti meikatun (sekä Beyond the Gatesin osatuotannosta vastaavan) Barbara Cramptonin esittämä pistävästi tuijottava nainen, joka ilmoittaa kolmikolle että näiden on aika pelata pienet spelit.
Vintagehenkinen ja nostalgiaa tihkuva elokuva tuo melko vahvasti mieleen John Flynnin vuoden 1994 samantapaista ideaa hyödyntäneen (ja suositeltavaa katsomista olevan) Brainscanin. Siinä valtavassa huvilassa yksikseen elelevä pojannulikka ajautuu postimyynnistä tilaamansa multimediapelin kautta keskelle mustalla huumorilla höystettyä painajaista, jossa hänelle annettujen tehtävien aikana tapetut ihmiset kuolevat oikeasti, sessioita vetävän sadistisen isännän samalla teroittaessa, ettei peliä kannata jättää kesken.
Beyond the Gates käynnistyy kieltämättä lupaavasti. Auki ruuvatussa videonauhurissa pyörivä nauha yhdistettynä pinkkiä, violettia ja sinistä tulvivaan, jalokivimaisen kauniiseen värimaailmaan ja (mm. itseeni kovaa kolahtaneen kummitussplatterin We Are Still Here säveltäneen) Wojciech Golczewskin fantastisiin syntikkamusiikkeihin laittavat dopamiinin virtaamaan aivoissa ja odottamaan innolla, mitä tuleman pitää. Myös valtavat hyllylliset kaikkea siistiä sisältävä, vanhojen kauhuelokuvahahmojen kuvilla koristeltu putiikki ja Brendan Wiuffin suunnittelema nimikkopeli laatikkoineen, nappuloineen sekä lautoineen ruokkivat kaltaiseni nörtin mielenkiintoa enemmän kuin vähän; puhumattakaan ensimmäisten, kermakakkukomedian tyylillä kieli poskessa esitettyjen praktikaaliefektien pamahtaessa ruudulle, veren lentäessä ja suolistojen valahtaessa kapakan lattialle.
Tämä innostus alkaa laimeta siinä välissä, kun käy harvinaisen selväksi, että retroilusta kiinnostuneella ohjaajalla on selkeästi ollut sydämen paloa, teknisesti hyvä tiimi ja kiinnostava aihe, muttei kuitenkaan tarvittavaa ammattitaitoa tai kokemusta näyttelijöiden ohjaamiseksi, elokuvan käsikirjoittamiseksi tai tarinan kertomiseksi. Tapahtumat tuntuvat etenevän sen suuremmitta perusteluitta vanhojen kolikkopelien logiikalla ihan vain siksi, että eteenpäin on päästävä – mitä nopeammin, sen parempi. Pal-versiona alle 80 minuutin mittainen leffa ei juuri selittele tai hengähdystaukoja pidä, vaan ruudulle raahataan ties mitä hullua antiikkikauppiasta, kummitusta, voodoo-nukkea, seonnutta haulikonheiluttajaa, sängyn alta ryömivää black metal -bändin jäsentä ja unissakävelijää ilman, että millään lopulta tuntuu olevan sen suurempaa funktiota. Henkensä heittäneet ruumiit katoavat kuolinpaikaltaan kuin tuhka tuuleen samaan tapaan, kuin päihitetyt viholliset tietokoneen näyttöpäätteeltä.
Hahmoista on yritetty tehdä persoonallisia, mutta näiden yksilölliset piirteet jäävät paperinukkemaiselle tasolle. Gordonin kerrotaan kärsivän (isänsä tavoin) alkoholismista ja lopettaneen juomisen oltuaan kovakourainen puolisolleen, mutta tämä ei synnytä konfliktia tai vaikuta muutenkaan yhtään mihinkään, muutamaa aiheesta käytyä sananvaihtoa lukuun ottamatta. Somnambulismin vaivaaman Margot’n öistä harhailua puolestaan hyödynnetään lähinnä parilla käsikirjoituksellisella niksillä, joilla hahmon siirtyminen haluttuun paikkaan voidaan perustella. Tämä on luonnollisesti todella sääli, sillä unissakävelystä olisi voinut saada vaikka miten riipivää lisäaromia tapahtumiin. Sama syventämisen puute tuntuu vaivaavan ylipäänsä kaikkia hahmoja, eivätkä asiaa auta myöskään näyttelijät, joiden keskinäisestä kommunikoinnista ei omasta mielestäni välity minkäänlaista kemiaa. Pahin lienee kuitenkin kummajaispuotia pitävää, hahmona jo itsessään surullisen epäonnistunutta Elriciä esittävä Jesse Merlin, jonka ylinäyttelystä ei voi sanoa mitään positiivista.
Seitinohuutensa ohella jokainen päähenkilöistä vaikuttaa olevan tapahtumien aikana jonkinlaisessa tokkurassa. Nämä vaeltelevat halki kohtausten hämmentyneen näköisinä, lähinnä kurtistaen kulmiaan yliluonnollisille tapahtumille ja pahaenteisiä, mystisiä uhkauksia latelevalle Elricille. Näiden tyyppien maailmassa näyttää olevan jollei normaalia niin kuitenkin ihan mahdollista, että lähimyymälästä nyt saattaa löytyä helvetin portit kellariin avaava myyntiartikkeli ja televisiokuvaan pamahtava naikkonen puhuttelee juuri sinua. Mysteerin ratkaisuun vaadittavia tavaroita poimitaan matkaan kuin Sierran tai Lucas Artsin valmistamassa vanhan ajan seikkailupelissä ja jokaisella hahmolla tuntuu olevan liki pakottava tarve painua pehkuihin juuri sillä hetkellä, jolloin normaali ihminen ajattelisi pään painamista tyynyyn kaikkein vähiten. Pikkukliseitä riittää jokaiselle, säntillisesti suden hetkellä klo 3:13 alkavan yöohjelman, ulkopuolisten tv-ruudussa Cramptonin sijaan näkemän lumisateen ja sängyn vieressä pimeydessä tuijottavien kasvojen tapaisten asioiden muodossa. Erilaisia videokasetteja esitellään vain niistä käytävän fani -small talkin vuoksi – toisin sanoen siksi, että tämän ja tämän asian mainitseminen nyt vain on viileää.
Heikoin lenkki on loppuratkaisu, joka paitsi tekee absoluuttisen epäuskottavaksi sen ettei kukaan muka ole aiemmin pystynyt läpäisemään peliä, myös saa funtsimaan, että nyt meni kyllä rakennettujen odotusten suhteen reisille ja melkoisen sotkuisesti. Tyypit siirtyvät tuonpuoleiseen, joka on täysin sama talo psykedeelisesti valaistuna ja mättävät pari demonipesäkettä aivan liian helposti sekä vähemmän näyttävästi hengiltä, minkä myötä pirullisen pelin vetäjä ilmoittaa jotta onneksi olkoon, se oli sitten siinä.
Että mitenkä? Valveutunut kauhuleffakatsoja ei jaksa tähän uskoa, vaan odottaa kuuliaisesti sitä viimeistä säikäytystä, jossa vaivattomalta vaikuttaneen kurmotuksen jälkeen hirviöt vielä kerran hyökkäävät jostain pahat mielessään. Tätä ei kuitenkaan tapahdu. Hahmot nauravat, hyvästelevät toisensa ja seikkailun käynnistänyt peli palaa tiskin taa, josta seuraava kasari-intoilija sitä jo kyselee – mikä mainio tapa perustella mahdollinen jatko-osa. Lopputekstien jälkeen on vielä luvassa pääsiäismunaa, Cramptonin mulkoillessa kohti kotisohvaa muutaman sekunnin verran ja avot! Kokonaisuus tuo mieleen uhkaavan pulleaksi puhalletun ilmapallon, jonka paine päästetään odotetun pamauksen sijaan ulos naukuvasti pihisten.
Chas Balunin (tällä hetkellä näemmä 400 dollaria Amazonissa maksavasta) Lucio Fulci -kirjasta osittain nimensä repäissyttä Beyond the Gatesia voi valitettavasti verrata Andreas Schnaasin ja Olaf Ittenbachin kaltaisten saksalaisten goreohjaajien töihin. Filmeistä tihkuu HC-fanituksen ohella toki selkeää – germaanien tapauksessa ensisijaisesti erikoistehosteisiin, Stewartin kohdalla puolestaan kauniisiin kuviin painottuvaa – teknistä osaamista, mutta siihen se sitten jää. Toki myös Beyond the Gatesin muutamat läträilyefektit pysyvät laadukkaina halki elokuvan, päiden hajotessa muusiksi ja veren suihkutessa siihen tapaan, että tekijöillä on selkeästi ollut se DVD-julkaisun takakannen mainostama Peter Jacksonin nuoruudesta tuttu kimallus silmäkulmassaan. Kunnioitus vanhempia mestareita kohtaan on luonnollisesti muutenkin läsnä. Vähiten ei muisteta vuosi sitten edesmennyttä Stuartia: viittaahan jo päähenkilö Gordonin nimi ohjaajaan, jota myös kiitetään lopputeksteissä.
Tietysti 300 000 dollarin budjetilla valmistuneen indie-leffan kohdalla epäonnistumista voi perustella osaamisen puutteella ja pitää lopputulosta jonkinlaisena harjoitelmana sekä toivoa tekijän oppineen jotain virheistään seuraavaa tuotantoa ajatellen. Vaikka Jackson Stewartin elokuvaura näyttää debyytin jälkeen hiljaisesti edenneen, ehkäpä pääsemme hänen kehittymistään vielä tulevaisuudessa arvioimaan: kakkososaa on kuulemma suunniteltu (tosin yli kolmen vuoden ajan) Brian Yuznan kanssa ja brittiläisen Horror Channelin vuoden takaisessa haastattelussa mies kertoo olevansa myös mukana Edward R. Pressmanin tuottamassa uusintaversiossa vuoden 1987 postapokalyptisesta Cherry 2000 -flopista. Jälkimmäinen nyt ainakin vaikuttaa 2010-luvun alusta asti jatkuneen nettiuutisoinnin perusteella niin ikään ikuisuusprojektilta. Joka tapauksessa Beyond the Gatesin näkemisen jälkeen Kierrätyskeskuksesta löytämääni AtmosFear -multimediapeliä tulee olemaan huomattavasti hupsumpaa testata.
Teksti on kirjoitettu VLMedian toimittaman arviokappaleen pohjalta.