Tunnetaan myös nimellä: The Desert
Maa: Turkki
Genre: Toiminta, eksploitaatio
Ohjaus: Çetin İnanç
Käsikirjoitus: Cüneyt Arkın, Çetin İnanç
Kuvaus: Sedat Ülker
Näyttelijät: Cüneyt Arkın, Emel Tümer, Salih Kırmızı, Hüseyin Peyda, Nejat Gürçen, Baykal Kent, Ibrahim Kurt, Yilmaz Kurt, Turgut Borali, Sönmez Yikilmaz, Osman Betin
Turkkilaiset tekivät 80-luvun alussa kulttimaineeseen nousseen oman versionsa Tähtien Sodasta. Se muistetaan alati tekijänoikeuksia loukkaavista musiikeista sekä Cüneyt Arkınin valtavasta karismasta. Sen suurimmaksi ansioksi nousi täysi kunnioittamattomuus alkuperäismateriaalia kohtaan. Tämän vuoksi se tullaan muistamaan ikuisesti. Myös monella tapaa se oli aloittamassa aivan uudenlaista elokuvasuuntausta, turksploitaatiota. Turkish Star Warsin suosion ansiosta sen ohjaajalle Çetin İnançille aukesi mahdollisuus työskennellä monissa muissakin sekoiluprojekteissa Cüneyt Arkınin kanssa. Näitä edustavat ainakin Vahsi Kan (Turkish First Blood), Intikam Benim, En büyük yumruk sekä Çöl, jota tässä kritiikissä käsitellään.
Çöl tarkoittaa turkiksi aavikkoa, mutta monissa yhteyksissä elokuvaa on sanottu turkkilaisten versioksi Tappajahaista. Tämä johtunee ainoastaan yhdestä yksittäisestä kohtauksesta, joka nähdään aivan elokuvan lopussa. Kohtauksessa Arkın jätetään veden armoille ja kuin tyhjästä paikalle ilmestyy pahvimassasta valmistettu, uskomattoman näköinen… hai! Koko kohtauksen huvittavuus piilee sen täydessä järjettömyydessä. Pahvista tehty hai ei näytä ollenkaan uhkaavalta, mutta Arkın aivan pokkana hakkaa sen kepillä kuoliaaksi. Kohtaus todistaa sen, ettei turkkilaisilla ole kovinkaan paljon rahkeita tehdä oikeasti vakuuttavia elokuvia, mutta heidän tyylinsä on ajan saatossa saavuttanut kulttistatuksen. Mikään ei ole hauskempaa kuin katsoa Arkınia, joka vakavalla naamalla hakkaa pahvimassasta tehtyä haita kepillä silmään, vieläpä karjuen pelon sekavassa tilassa.
Kyseinen kohtaus on siis ainoa linkki, jolla Çölin voi mitenkään liittää Tappajahaihin. Muuten se edustaa tuiki tavallista turkkilaista elokuvaa, jossa Arkın on jätkistä kovin ja vetää kaikkia avuttomia gangstereita turpaan. Çölin juoni itsessään on jo niin sekava, ettei siitä saa mitään selvää. Ilmeisesti pääjuonessa Arkın on mahdollisesti palkkatappaja. Tämä koko juttu on vain turkkilaisten tekosyy näyttää katsojille mahdollisimman paljon sekoilutoimintaa, jossa Arkın hakkaa ja potkii ainakin toista tusinaa kaveria tuusan nuuskaksi. İnanç on kuvannut toiminnan itselleen tyypillisellä tavalla. Missään ei tunnu olevan mitään logiikkaa, koska nopeutetut taistelut ja karateiskut vaihtuvat kuvakulmasta toiseen salamaleikkauksilla. Arkınin eteen heitetään jatkuvalla syötöllä uusia ”uhreja”, joilla ei käytännössä ole mitään mahdollisuuksia tätä turkkilaista alfaurosta vastaan.
Kun taistelua on jatkunut aivan tajuttoman pitkään, İnanç tajuaa vihdoin löysätä tahtia, mutta vain sen verran, että katsoja ehtii hetken hengähtää. Tämän hetken aikana tarinaa yritetään syventää tuomalla siihen mukaan pääjuoni, jossa Arkın pettää pomonsa ja pakoilee tätä Kalkavan-nimisellä laivalla. Samalla kun tarinan syvyyttä lisätään, katsoja menettää otettaan elokuvasta, mutta se on vain sivuseikka, koska todellisuudessa Çöl on älyttömintä turkkilaista tomintatykitystä parhaimmillaan. Se, mikä näissä turkkilaisissa elokuvassa eniten kiehtoo, on niiden totaalinen arvaamattomuus. Koskaan ei voi tietää, mitä kulman takana vaanii. Siellä saattaa olla Arkın revolverinsa tai tappavien karatekäsiensä kanssa. Çölissä Arkın käyttää lähes koko mahdollisen asearsenaalinsa ja on coolimpi kuin koskaan. Hän hakkaa suussa olevalla kepillä ihmisiltä silmiä puhki, ampuu revolverilla uskomattoman tarkasti ja potkii munille jokaista ilkeää gangsteria.
Çöliä voi pitää İnançin ja Arkınin 80-luvun sekopäisimpien saavutuksien joukossa. Sen psykedeelinen leikkaustyyli on omiaan jo turkkilaisellakin mittapuulla. Alkujakso vangitsee katsojan täysillä mukaansa.İnançin salamaakin nopeammat leikkaukset herättävät suurta huvittavuutta, koska jokaisen leikkauksen välissä koko elokuvan värimaailma muuttaa muotoaan. Tällä tahattomalla kikalla elokuvaan on saatu vielä astetta kovempi psykedeelinen vire. Turkkilaisille perinteisesti myöskään tekijänoikeuksista ei piitata ollenkaan. Alkupuolella baarissa soi Eye of the Tiger ja tämän rytmikkään biisin tahdissa Arkın naukkailee tyylikkäästi shotteja, uhoaa tuntemattomille ja lopuksi antaa tupenrapinat kaikille, jotka edes uskaltavat astua poikkiteloin hänen eteensä.
Çöl on kaikessa häiriintyneisyydessään hulvatonta menoa, jonka täydellinen potentiaali saadaan viritettyä, jos katsojalla on pohjalla muitakin turkkilaisia namuja. Çölin kohdalla tietämys turksploitaatiosta on siksikin suotavaa, että se sisältää melkoisen ensemble castin, johon lukeutuvat Arkınin ohella iki-ilkeä Hüseyin Peyda sekä genren seksisymbolina tunnettu Emel Tümer. Lisäksi pienissä rooleissa vilahtaa nimeltä unohdettavia, mutta kasvoilta tunnistettavia näyttelijöitä. Heidän panoksensakin on korvaamaton, sillä osa turkkilaisten elokuvien viehätystä piilee juuri siinä ahaa-elämyksessä, kun eräskin komeilla viiksillä varustettu mies lopulta saa nimen kasvojensa taakse.
En kuitenkaan tarkoita, etteikö Çöl saattaisi olla juuri oikea tapa tutustua turksploitaatioon. Näissä elokuvissa tekijätiiminsä täysi kädettömyys ja tekijänoikeusrikkomukset takaavat sen, ettei elokuvien kanssa ainakaan tylsää tule olemaan. Tuntuukin, että turkkilaiset ovat ymmärtäneet aidon kalkkunaelokuvan merkityksen. Tarkoittaahan Turkey suoraan käännettynä kalkkunaa. Mikä olisikaan parempaa kuin kalkkunaelokuva, maasta jonka nimi on englanniksi kalkkuna. Ei mikään.