Itay Gross on israelilainen elokuvaaja, jonka ensimmäinen kokopitkä elokuva, Excision, nähtiin viime syksynä myös Suomessa Night Visions -elokuvatapahtumassa. Laajakuvan toimittaja tavoitti miehen helmikuussa koko uran kattavaa haastattelua varten.

Synnyit Israelin Tel Avivissa 80-luvulla. Millaista oli kasvaa jatkuvan konfliktin alla elävässä maassa?

Se vaikutti normaalilta minulle. Tilanteen ja konfliktin kanssa joutuu varttumaan, joten sen olemassaolo tuntui lähes osalta kulttuuria. Israel on varsin länsimainen maa, mutta konfliktin ja vahvan uskonnollisen läsnäolon vuoksi se on silti erilainen. Suurin osa konfliktiin liittyvistä hyökkäyksistä tapahtuvat pohjoisessa tai etelässä, Uuden Gazan lähellä. Koko maa ei ole jatkuvassa sodassa, eivätkä tankit vyöry katuja pitkin. On silti tavallaan outoa, miten asian kanssa oppii elämään. Lapsena kuulin vain tarinoita näistä sodista, mutta jouduin kokemaan sellaisen vasta ensimmäisen Persianlahden sodan myötä.

Kuinka vanha olit silloin, ja miltä se tuntui?

Olin yhdeksän tai kymmenen. Se oli outoa aikaa. Olin peloissani, kuten kaikki muutkin. Sotatilanteessa hätätilasireeni soi pitkin maata aina, kun Israelia kohti ammuttiin ohjuksia. Kaikki pelkäsivät ohjusten olevan biologisia tai kemiallisia perinteisten räjähtävien ohjusten sijaan, joten hätätilanteessa jouduimme pukemaan kaasunaamarit. Emme kuitenkaan olleet ikinä kuolemanvaarassa, ja tästä tuli nopeasti osa arkipäiväämme. Jopa itsemurhapommitusten, jotka olivat pahimmillaan Benjamin Netanyahun ensimmäisen kauden aikana vuosien 1996 ja 1999 välillä, aikaan en koskaan tuntenut olevani hengenvaarassa. Muille ajatus siitä, että kasvaa bussien räjähtelyn ympäröimänä voi tuntua oudolta, mutta niin vain kävi. Eräs busseista räjähti sadan metrin päästä asunnostamme Tel Avivin keskustassa, mikä oli myös pelottavaa. Se on väärin ja kenenkään ei pitäisi joutua kokemaan sellaista, mutta siitä tuli osa arkea.

Millainen tila Israelissa vallitsi kulttuurin suhteen lapsuutesi aikana? Pääsitkö nauttimaan elokuvista jo nuorella iällä?

Elokuva on ollut olemassa Israelissa jo ennen Israelin perustamista. Elokuvia on kuvattu siellä äänielokuvan synnystä lähtien. Näissä aikaisissa teoksissa on nähtävissä viehättävä viattomuuden tuntu, sillä ne käsittelevät pian perustettavan maan hienoutta. Se kulttuuri, jonka kanssa itse kasvoin, alkoi kuitenkin vasta 1960-luvulla. Israelin televisiokulttuuri perustuu vahvasti brittiläiseen televisioon, ja elokuvakulttuuri taas ottaa enemmän vaikutteita Yhdysvalloista. Pääsin siis lapsesta asti katsomaan elokuvia. Perheeni ei ollut kulttuuripainotteinen ammatin puolesta, sillä vanhempani olivat molemmat hammaslääkäreitä. En siis tehnyt omaa urapäätöstäni heidän työnsä pohjalta. Löysin itse elokuvan ja elokuvan tekemisen taidon kotonamme olleen videokameran avulla.

Millaista materiaalia kuvasit kameralla?

Kuvasimme ystävieni kanssa varsin alkukantaista materiaalia. Yritimme tutkia kameran mahdollisuuksia kymmenvuotiaina. Teimme yksittäisiä kohtauksia ja seikkailimme visuaalisen tarinankerronnan maailmassa, yrittäen luoda autenttisia kuvakulmia ja otoksia. Editoimme näitä kohtauksia kahdella VHS-nauhurilla, syöttäen alkuperäiseltä nauhalta kuvaa televisioon ja nauhoittaen halutut otokset toiselle nauhalle. Leikkauksen tapahtuessa nauhoitettava nauha piti aina pysäyttää ja kelata kuvattu materiaali seuraavan otoksen alkuun, jolloin lopullisessa versiossa otosten väliin jäi aina valkoista VHS-lumisadetta, jota myönnän rakastavani yhä.

Oliko elämässäsi jokin tietty elokuva, joka auttoi sinua tekemään urapäätöksesi?

15-vuotiaana ystäväni toi minulle VHS-nauhan ja sanoi ”Tämä on erinomainen elokuva. Sinun pitää nähdä se.” Olin hämmästynyt näkemästäni. Elokuva oli Ridley Scottin Blade Runner, ja muistan ajatelleeni haluavani tehdä tuollaisen elokuvan joskus. Haluni kuvata elokuvia alkoi halusta luoda Blade Runnerin kaltaista kuvastoa. Elokuva vaikutti minuun myös visuaalisesti. En voinut käsittää, miten tällaista voi olla olemassa. Blade Runner ja high schoolissa käymäni elokuvakurssi lähettivät minut elokuvan tekemisen maailmaan, josta en sittemmin ole poistunut.

Valmistuttuasi high schoolista, sinut värvättiin pakolliseen 3 vuoden palvelukseen Israelin puolustusvoimiin (IDF). Millaisella mielellä aloitit palveluksesi?

Menin IDF:ään tietäen, että näin pitää tehdä. Olin tiennyt sen kuusivuotiaasta, koska kaikki israelilaiset tietävät sen tapahtuvan. Sinua valmistellaan siihen koko elämäsi. Tel Avivissa näkee sotilaita päivittäin, joka edesauttaa tilanteen normaaliksi tulemista mielessäsi. En kuitenkaan ollut innoissani palvelukseen astuessani. Olin peloissani. En tiennyt mitä odottaa järjestelmältä. Tiesin kuitenkin pääseväni elokuvayksikköön, johon olin käynyt haastateltavana kutsuntojeni yhteydessä. Palvelukseni alkoi ei-taisteluun meneville sotilaille tarkoitetulla alokasleirillä, joka on taisteluun menevien sotilaiden vastaavaa hieman helpompi. Opin silti ampumaan ja putsaamaan aseita ja vastaavia armeijassa oleellisia asioita. Sen jälkeen menin opetuselokuvantekokurssille, jossa meille opetettiin miten tehdään sotilaille opetusvideoita ja moraalinkorotuselokuvia joita näytetään kouluissa ja sotilaille.

Miten moraalinkorotuselokuvia ohjeistettiin tekemään?

Meitä ei sentään aivopesty ylistämään IDF:n hienoutta ja armeijan mahtavuutta. Se ei ollut tärkeintä. Meidät koulutettiin joko kertomaan tarina tai visuaalisesti kuvaamaan toimintoja, jotka ovat sotilaille tärkeitä. Moraalinkorotuselokuvia näytettiin lähinnä high schooleissa, ja jokainen niistä kertoi armeijan eri yksiköstä. Niiden tarkoituksena oli tehdä nuoret onnelliseksi armeijan palvelukseen astumisesta. Eihän heillä vaihtoehtoa ole, mutta se on kaikille helpompaa jos armeijaan tulee iloisin mielin. Oma elokuvantekoyksikköni ei tehnyt näitä elokuvia. Teimme lähinnä opetusvideoita ohjuksista, taloihin rynnäköinnistä ja taistelusta erilaisissa maastoissa. Tämä ei ollut niin militanttia kuin voisi luulla. En kehunut ihmisille miehityksen ihanuutta.

Mikä oli roolisi näiden videoiden teossa, ja miten ne kuvattiin?

Olin armeijan elokuvaaja, joten minä vain kuvasin materiaalin. Lavastimme kohtauksia käyttäen erinäisten yksiköiden sotilaita näyttelijöinä, ja joskus kuvasimme sotilaita heidän harjoitustensa yhteydessä. Käyttämämme kalusto oli ajalle sopivaa, sillä 2000-luvun alussa digitaalinen video teki tuloaan, ja käytimme sitä aktiivisesti. Toisilla elokuvausyksiköillä oli enemmän kalustoa kuin toisilla. Videot eivät olleet ikinä suuria tuotantoja, vaan niin sanottuja teollisuusvideoita.

Oletko ylpeä IDF:ssä tekemästäsi työstä?

Mielestäni kuvaamani materiaali oli visuaalisesti menettelevää, mutta en sanoisi olevani ylpeä mistään armeijassa tekemästäni asiasta. En ollut siellä ilomielin. En ole edelleenkään samaa mieltä useiden IDF:n tekojen kanssa. Olin kuitenkin palvelukseen astuessani naiivi, ja tein vain mitä käskettiin. Alussa kuvasin materiaalia ja olin tyytyväinen siihen, että selvisin palveluksestani naarmuitta, mutta ajan myötä näkökantani armeijaa kohtaan muuttui ja motivaationi laski. Minut vapautettiin palveluksesta ennen kolmannen palvelusvuoteni päättymistä, mikä oli mielestäni paras vaihtoehto. Osasyynä tähän vapautukseen oli, etten ollut samaa mieltä IDF:n silloisen toiminnan kanssa toiseen intifadaan liittyen.

Miten jatkoit elokuva-alan koulutustasi vapautuksesi jälkeen?

Olin parin vuoden ajan MSN Israelin kulttuurisisällöntoimittaja ja journalisti. Sinä aikana elokuvatyöskentelyni oli rajallista, mutta kokemus oli mielenkiintoinen. Tänä aikana hain ensimmäistä kertaa New York Universityyn (NYU), mutta en päässyt sinne. Lopetin työt MSN:llä ja tuntemani tuottaja toi minut useisiin kokopitkiin elokuviin ja televisiotuotantoihin grip-osastolle. Työskentelin esimerkiksi Dover Kosashvilin elokuvissa. Hän oli 2000-luvun alun menestyneimpiä israelilaisia ohjaajia. Tein pääasiassa sähkötöitä, kuten valaistusta. Sain ymmärrystä siitä, miten suurten elokuvien kuvauspaikat toimivat. Kävin myös Tel Aviv Universitya vuoden ajan, jossa jatkoin elokuva-alan koulutustani. Samana vuonna hain uudestaan NYU:hun, ja he hyväksyivät hakemukseni. Muutin New Yorkiin vuonna 2003 ja aloitin uuden luvun elämässäni. Kaikki muuttui.

Mitä opiskelit NYU:ssa?

Elokuvakiinnostukseni alusta olin paitsi kuvannut myös ohjannut ja kirjoittanut elokuvia. NYU oli erittäin vapaamielinen koulu sen suhteen, mitä teit ja opit. Sain valita haluamiani kursseja vapaasti omien mieltymysteni mukaan ja osallistua muiden oppilaiden tuotantoihin. Koulussa on kuitenkin tuotantovaatimuksia, joihin kuuluu myös se, että minun tuli ohjata. NYU on perinteinen elokuvakoulu siinä mielessä, että siellä painotetaan vahvasti käsikirjoittamista ja ohjausta, vaikka esimerkiksi kuvauksestakin on kursseja. Kuvasimme kaiken filmille, joka oli minusta taikaa. Kolmantena opiskeluvuotenani ohjasin viimeisen elokuvani ja päätin laittaa kaikki voimavarani vastedes elokuvien kuvaamiseen ja itseni kehittämiseen sillä alalla. Tunsin voivani ilmaista itseäni ja haluamaani sanomaa taiteellisesti kameran, valon ja värin avulla.

Saitko NYU:sta kontakteja elokuvamaailmaan?

Koulu on parhaita paikkoja uransa ammattimaiseen aloittamiseen. Excision on tavallaan NYU-tuotanto. Tapasin elokuvan ohjaaja Richard Bates Jr:n siellä. Hän tunsi työni lukuisten kuvaamieni lyhytelokuvien myötä. Tapasimme lyhytelokuvan kuvauspaikalla, johon Excision perustuu. Työskentelin lyhärin valaistuspuolella ystäväni pyynnöstä, ja tapasin Rickyn. Meistä tuli ystäviä ja olimme yhteyksissä jatkossakin, ja neljä vuotta myöhemmin teimme kokopitkän version lyhytelokuvasta.

Mitä teit NYU:n jälkeen?

Kuvasin siellä monta elokuvaa. Kuvasin kaiken, mitä minulle tarjottiin. Ne olivat kaikki lyhytelokuvia. Valmistuttuani minulla oli viisumi vuoden ajaksi, jolloin kuvasin musiikkivideoita ja lisää lyhytelokuvia, ja työskentelin kokopitkien elokuvien kakkosyksikössä. Tein myös useita sähkötöitä elokuva-alalla. Jouduin lähtemään takaisin Israeliin viisumini vanhennuttua, ja sukelsin suoraan Israelin elokuva- ja TV-alalle. Toimin kameraoperaattorina ja kuvaajana televisiotuotannoissa. Vuonna 2009 muutin Los Angelesiin osallistuakseni American Film Instituten (AFI) kaksi vuotta kestäneelle elokuvauskurssille.

Millainen AFI:n kurssi oli?

Se oli NYU:n täydellinen vastakohta, sillä AFI:ssa oli hyvin tarkka rakenne. En kirjoittanut tai ohjannut mitään sinä aikana, kuvasin vain elokuvia. Siellä oppi työskentelemään Hollywood-tuotannoissa, ja kokemus muutti minua. Opin paljon.

Kuvasitko tänä aikana mitään erityisen huomioitavaa?

Kuvasin lyhytelokuvan nimeltä The Amazing Charleroux henkilökohtaisena elokuvausteesityönäni, mutta suurimman osan kurssin toisesta vuodesta työskentelin toisen oppilaan, David Gidalin, teesielokuvan parissa. AFI:n teesielokuvan tekemiseen osallistuu oppilaita kaikilta aloilta, mutta se on pitkälti ohjaajan luomus. Se oli erilaista kuin aiemmat opiskelijatyöni, sillä tämä rakenne salli minun keskittyä täysin omaan osaani elokuvan tekemisessä. Davidin teesielokuva oli sci-fi nimeltään Europa, joka lopettelee parhaillaan elokuvatapahtumakierrostaan, samoin kuin oma teesityöni.

The Amazing Charleroux

Europassa, ja toisessa Gidalin kanssa kuvaamassasi elokuvassa, Secular Quarter #3ssa, näkyy paljon tietokonetehosteita kuvassa. Millaisia haasteita CGI tuo elokuvaajalle?

Davidilla oli taustaa tietokonetehoisteiden teosta, joten hänellä oli paljon enemmän kokemusta kuin minulla. Hän osasi laittaa kameran jonnekin ja tiesi, mitä jälkikäsittelyssä sen kuvaamassa materiaalissa näkyisi. Secular Quarter #3sta varten teimme vain vähän valmisteluja. David ohjeisti minua kuvauspaikalla siitä, pitikö minun liikuttaa kameraa asioiden mukana, joita en nähnyt, tai jättää rajaukseen lisätilaa myöhemmin lisättävälle elementille. Emme käyttäneet kuvakäsikirjoituksia, joten Davidin selvä visio oli suuri apu. Europassa esiintyi paljon enemmän tietokonetehosteita, joten käytimme siinä paljon kuvakäsikirjoituksia ja rakensimme lavasteet etukäteen. Mallinsimme myös kaikki kuvauspaikat tietokoneella 3D-ohjelmassa, jossa pystyimme kokeilemaan erilaisia kuvakulmia ja kameran liikkeitä. Näin pystyimme valmistelemaan etukäteen otoksia, koska tiesimme mitkä elementit olisivat kuvassa ja milloin. Kun tiesin mitkä tietokone-elementit olisivat kuvassa, pystyin auttamaan tehosteiden tekijöitä heidän työssään esimerkiksi pitämällä näyttelijöiden hiukset poissa paikoista, joihin lisättäisiin myöhemmin elementtejä.

Europan valmistuttua kuvasit melkein heti Excisionin, ensimmäisen kokopitkän elokuvasi. Miten työsi Excisionin kanssa alkoi?

Olimme pysyneet Rickyn kanssa yhteydessä vuosien ajan, ja muutettuani takaisin Yhdysvaltoihin hän halusi minut Excisionin kokopitkän version kuvaajaksi. Valmistauduin projektiin samanaikaisesti Europan kanssa. Tänä aikana katsoimme Rickyn kanssa elokuvia, tutkimme maalauksia, luimme kirjoja ja teimme yksityiskohtaista taustatutkimusta. Meidän piti aloittaa ajoissa, jotta voisimme kuvata elokuvan aikataulussa, koska minun piti kuvata Europa kesken Excisionin valmistelujen. Valmistelimme elokuvan visuaalista kokonaisuutta kuukausien ajan, tavaten pari kertaa viikossa.

Mitkä teokset toimivat visuaalisena viitteenä Excisionia tehdessä?

Ricky on suuri kauhugenren ystävä. Hän on nähnyt satoja kauhuelokuvia. Minä en ole yhtä suuri asiantuntija, mutta hänellä oli onneksi tarkka kuva siitä, mitä halusi. Aloitimme Dario Argenton 70- ja 80-luvulla tehdyillä italialais-amerikkalaisilla tuotannoilla, jotka ovat erittäin visuaalisia ja hyvin tylyjä. Niissä esiintyy myös paljon erilaista verta, jota käytimme määrittääksemme millaista verta halusimme elokuvaamme. David Cronenbergin teokset toimivat myös esimerkkeinä omituisen ilmapiirinsä takia. Ricky näkee todellista kauhua vahvasti tunnelmaan nojaavissa ja tavallaan itsestään tietoisissa, rehellisissä kauhuelokuvissa, joissa voi luulla elokuvantekijöiden tietävän kuvaavansa jotain naurettavaa. Tämä tuo elokuvaan tiettyä rehellisyyttä. Tavoitteenamme oli kuvata päähenkilö Paulinen mielensairautta mahdollisimman tehokkaasti. Tätä varten katsoimme monta elokuvaa etsien rajaukseen liittyviä ideoita. Lopulta löysimme Stanley Kubricikin Hohdon ja Wes Andersonin The Royal Tenenbaumsin. Molemmat elokuvantekijät toimivat suurina vaikuttajina elokuvamme kuvastoa suunnitellessa, sillä heidän elokuvansa ovat hyvin symmetrisiä, aivan kuten Excision.

Excision 

Esimerkiksi The Royal Tenenbaums on erittäin itsetietoinen elokuva, jossa hahmot katsovat usein suoraan kameraan. Vaikka he katsoisivat muualle, heidän katseensa kulmat suhteessa kameran sijaintiin luovat outoa tunnelmaa. Käytimme samanlaista tekniikkaa katsojan olotilan hämmentämiseksi Paulinen ollessa ruudulla. Hahmot olivat lähes aina symmetrisissä asetelmissa. He melkein puhuvat suoraan kameralle. Elokuvassa ei ole melkein yhtään otosta, jossa kuvattaisiin kuvan keskipistettä toisen hahmon olan yli, vaan käytimme sen sijaa useita yhteen hahmoon keskitettyjä otoksia. Etenkin Paulinen kohdalla tavoitteena oli luoda vaikutelma siitä, että tämä sairas tyttö melkein puhuisi suoraan yleisölle.

Loimme lähes keinotekoisen visuaalisen maailman tämän saavuttaaksemme. Mittasimme kaikki otokset varmistaaksemme niiden symmetrisyyden. Loimme myös oman visuaalisen konseptin Paulinen unikohtauksille. Haimme inspiraatiota David LaChapellen valokuvista. Hänen työnsä ovat hyvin suoria, iskeviä ja äärimmäisyyksiin valaistuja. Halusimme erottaa unimaailman ja todellisen maailman vahvasti toisistaan hyödyntäen silti koko elokuvassa läsnä olevaa symmetriaa. Teimme tämän valaistuksella ja väreillä. Testasimme erilaisia tekoverityyppejä unikohtausten vihreää, punaista, mustaa ja valkoista hyväksi käyttävää värimaailmaa varten, jotta saisimme luotua parhaan mahdollisen kontrastin.

Excision oli ensimmäinen suurempi projektisi, joten pääsit ensimmäistä kertaa todella työskentelemään esimerkiksi tuottajien kanssa. Syntyikö sinun ja muiden suuren työryhmän henkilöiden välille ongelmia missään vaiheessa projektia?

Totean poliittisesti korrektisti, että vuorovaikutuksemme elokuvan päätuottajan kanssa ennen kuvauksia ei ollut miellyttävä kokemus. Tuottaja yritti vaikuttaa minun ja Rickyn työhön. Sanottakoon, ettei hän enää jatkanut kanssamme kuvausten toisena päivänä. Hänet korvasi meille sopivampi tuottaja. Opin reagoimaan ja toimimaan tämän uuden ympäristön kanssa. Muuten kuvausryhmämme ja näyttelijäkaartimme oli mainio. Kaikki vaikuttivat elokuvalle omistautuneilta, minä mukaan lukien.

Kuvasit elokuvaa nimeltä Marzipan Flowers viime marraskuussa Israelissa. Voitko kertoa lisää tästä kokemuksesta?

Se oli erittäin pienen budjetin draamaelokuva, johon eräs tuttu tuottaja toi minut kuvaajaksi. Budjetti oli 50 000 dollarin luokkaa. Valmistelimme kuvauksia pari kuukautta. Päivää ennen kuvauksia saimme valitettavasti tietää kuvaavamme elokuvan sodan keskellä. Operaation alettua menimme Gazan lähellä olevaan kibbutziin (Israelilainen pienen kylän kokoinen kommuuni) kuvaamaan elokuvaa. Tätä lähemmäs Gazaa ei pääse menemättä sinne.

Kuvaukset olivat outo kokemus. Olimme kuin sodan keskellä. Pommitus oli jatkuvaa. Suurin osa pommituksista oli IDF:n Gazaan tekemiä, joka oli hirveää. Olimme viiden kilometrin päässä sieltä, ja maa tärisi silti jatkuvasti. Kun Gazasta pommitettiin Israelia, hälytyssireeni alkoi soida ja menimme väestönsuojaan. Saimme silti elokuvan kuvattua aikataulussa kymmenessä päivässä. Kuvasimme siis kirjaimellisesti tulituksen alla. Herääminen sireeniin keskellä yötä ja suojaan juokseminen ei ole normaalia, vaikka olimmekin kaikki tavallaan tottuneita tällaiseen elämään. Kävin Tel Avivissa viikonloppuna kuvausten aikana, ja kuulin siellä ensimmäistä kertaa hälytyssireenin sitten ensimmäisen Persianlahden sodan. Oli outoa kuvata asiaan liittymätöntä draamaelokuvaa sotilasoperaation aikana, tietäen sodan syttyneen kuvausten aikana. Se oli outoa, ja tuntui toisinaan väärältä. Mutta se täytyi tehdä, sillä muuten emme saisi elokuvaa kuvattua.

Vaikuttiko tilanne häiritsevästi lopulliseen elokuvaan?

Menetimme toisinaan äänen pommitusten takia. Näyttelijät kuitenkin tottuivat siihen pian, ja toistivat edellisen repliikkinsä pyytämättä jos kuuloetäisyydellä räjähti pommi. Toisinaan jouduimme aloittamaan alusta. Kukaan ei jättänyt sodan takia tulematta, joten pärjäsimme hyvin. Elokuva ei varmasti häiriintynyt tämän vuoksi.

Mikä tähänastisista töistäsi on oma suosikkisi?

Tein NYUssa henkilökohtaisia elokuvia, joihin tunnen suurta kiintymystä. Kuvaamistani elokuvista Excision on kuitenkin se, johon tunnen vahvan yhteyden. Työskentelin sen vuoksi useita kuukausia ja laitoin itseni täysillä peliin, kuten muutkin sitä tehneet. Saavutuksemme on mielestäni ihailtava.

 

Jens Hattuniemen arvostelu Excisionista on luettavissa täältä.