Espoo Ciné järjestettiin jälleen Espoon Kulttuurikeskuksessa ja sen välittömässä ja vähemmän välittömässä läheisyydessä. Tästä reportaasista löytyy Miikka Monosen mietteitä kuudesta festivaaleilla esitetystä elokuvasta, ja sivustolla on myös erikseen Joonas Nykäsen kritiikit elokuvista Dreamcatcher ja How to Change the World. Festivaalitarjonnasta on myös jo ennestään kirjoitettu Cubista ja In the Basementista.
Three Windows and a Hanging (2014)
Hyviä bileitä lupaavalla nimellä varustettu Three Windows and a Hanging tarjoilee lähinnä ikkunoiden läpi kuvatun tarinan kosovolaisesta pikkukylästä, jossa itsenäisyyssodan aikana raiskattu opettajatar kertoo nimettömästi sanomalehdille tapahtumista. Kylässä kuohuu, koska nainen paljastaa olleensa uhri kolmen muun naisen kanssa. Osa miehistä miettii, oliko oma vaimokin mukana, osa taas kiehuu raivosta siitä, että heidän pikkukylänsä kunnioitettava nimi on tahrattu moisella artikkelilla. Ketään ei tunnu kiinnostavan se, mikä sotilasjoukko raiskauksen takana oli.
Isa Qosjan ohjauksen alla mehevästä aiheesta on valitettavasti saatu sellainen pannukakku, ettei katsojaakaan lopulta kiinnosta vastaus mihinkään näistä asioista, eikä myöskään se systemaattinen progressio jonka kautta opettajatar lopulta kyläyhteisöstä ajetaan pois. Kuten todettua, tarina kuvataan piktälti ikkunoiden läpi, johon ei ainakaan elokuvan sisällöstä löydy mitään syytä. Voin kuvitella Qosjan hierovan innokkaasti sormiaan tuolissaan miettien, miten ovelasti hän tuo katsojan tutkailemaan pikkukylän arkea. Ajatus on epäonnistunut jo syntyessään, koska elokuva on mediana jo luonnostaan ikkuna toiseen maailmaan. Yhden lisäikkunan lisääminen väliin tuntuu loukkaavalta ja typerältä, etenkin kun muuten kaurismäkeläisittäin kuvatun elokuvan mise-en-scène maistuu puulta jo puolivälissä. Toisin kuin Kaurismäki, Qosja ei tarkoituksellisesti lisää elokuvaansa lähes yhtään huumoria, ja vaikka aihe onkin hyvin vakava, sitä on vaikea ottaa vakavasti, kun teos on itsessään samalla äärimmäisen vakavissaan sekä oman hölmön visuaalisen temppunsa pauloissa.
Onneksi tarinallisia onnistumisia näkee edes toisinaan. Elokuvan lopetus on hyvällä tavalla varsin kylmäävä esimerkki siitä, miten ideologisessa taistoissa ihminen ei voi luottaa kuin itseensä, ja kokonaisuuden tapa käsitellä raiskaus- ja etenkin vaikenemiskulttuuria hyvin negatiivisena asiana ilahduttaa aidosti. Kylän pormestaria esittävä Luan Jaha on kusipäänyhverön roolissaan mies paikallaan herkullisten maneereidensa, kuten syöpätikkujensa kielellä lipomisen kanssa. Valitettavasti nämä asiat eivät korjaa elokuvan suurinta ongelmaa, joka juontaa juurensa epäonnistuvaan visuaalisuuteen ja siitä johtuvaan suhtautumisongelmaan. Näiden kautta elokuvasta tulee uskomattoman puiseva kokemus, ja vaikka nimi lupaisi mitä, bileet ovat lopulta yksiselitteisen tylsät.
The Spiderwebhouse (2015)
The Spiderwebhouse on saksalaisen Mara Eibl-Eibesfeldtin esikoisteos, toisinaan hurmaava ja toisinaan ärsyttävä mustavalkoinen fantasiaelokuva. Kolme lasta jää asumaan äitinsä taloon äidin lähdettyä “aurinkolaaksoon” eli mielisairaalaan kohtaamaan demonejaan. Päivät muuttuvat viikoiksi ja viikot kuukausiksi, ja paranoidin äidin kasvattamat lapset ovat ottaneet siinä määrin vaikutteita, etteivät uskalla lähteä viranomaisten hoiviin, vaan yrittävät parhaansa mukaan elää itsenäisesti jatkuvasti useamman hämähäkinseitin peittämässä talossa.
Lapsista kuoriutuu nopeasti arkkityyppejä. Vanhin poika, Jonas, on huolehtivainen ja ailahteleva kuin äitinsä. Hänen pikkuveljensä, Nick, on villi ja lääkityksen tarpeessa, mutta hänestä kasvaa elokuvan edetessä ehkä eniten omaa minuuttaan edustava, ihminen jossain määrin vailla äitinsä vaikutusta, hänen uhmatessaan äidin paikan ottanutta isoveljeään. Perheen nuorin, pikkusisko Miechen, taas ottaa kaiken huumorilla ja lapsenomaisella ilolla vastaan, kunnes, kuten aina pikkulasten leikeissä, jotain sattuu ja sitten ei olekaan ihan niin kivaa. Pakkaa sekoittaa Jonasin kaveriksi ryhtyvä kaduillla elävä hevaridouchebag Felix, joka tykkää viedä lapsia mökkiinsä makaamaan patjalle ja katsomaan kattoa. Hän on uhkaava presenssi, jonka odottaisi jatkuvasti tappavan kaikki lapset tai pettävän heidän luottamuksensa arvaamattoman luonteensa takia.
Siinä mielessä Spiderwebhouse onkin tavattoman mukava elokuva, sillä tätä ei koskaan tapahdu. Teos ottaa jo aikaisin asiakseen rikkoa katsojansa asettamia ennakkoluuloja ja asenteita, ei vain itse elokuvaa kohtaan, vaan maailmanmenoa yleensäkin. Roskisdyykkaus esitetään maailman maagisimpana juttuna, ja tämä kaikki pidetään riittävän realistisessa skaalassa, jotta elokuva ei tunnu täysin fantastiselta peräaukon lipittämiseltä. Lopussa kuitenkin jää hieman ärsyyntynyt fiilis, sillä Eibl-Eibesfeldt ei tunnu täysin ymmärtävän implikoivansa kaiken tämän hirveyden jatkuvan tulevaisuudessakin übertoiveikkaan musiikin soidessa, vaikka katsojalle käy hyvin selväksi, että lasten hyvinvointi jatkaa laskuaan. Jos tällä on haettu jotain viiltävää ironiaa, kerros jonka alle sillä pitäisi leikata on turhan paksu onnistuakseen.
Dégradé (2015)
Gazan kaistalla sijaitsevassa kampaamossa kuhisee. Talo on täynnä naisia ja ulkopuolella palestiinalaisnationalistit hengailevat varastetun leijonan ja konekivääreiden kanssa. Päivän kääntyessä iltaan tilanne ulkopuolella kärjistyy Hamasin hakiessa leijonaa takaisin eläintarhaan, ja tulituksen aiheuttama ahdistus purkautuu myös sisätiloissa pitkään odotustilassa istuneiden naisten välisten konfliktien kiihtyessä kiehumispisteeseen. Uskonto, valtio, sosiaalinen asema ja kadotettu nuoruus käyvät kaikki kiitettävän läpikotaisen, mutta ennalta-arvattavan käsittelyn nuorten, vanhojen ja keski-ikäisten naisten keskustellessa, huutaessa ja riidellessä keskenään.
Osa aiheista käydään läpi dialogilla, osa pelkillä hiljaisilla katseilla ja hetkillä niiden välissä. Dégradé luo näppärän tasapainon näiden audiovisuaalisten, kontekstuaalisten ja varsinaisten keskustelupitoisten hetkien välillä. Osakiitos tästä menee ehdottomasti käsikirjoitukselle, joka on riittävän fiksu ymmärtääkseen tilan rajoitteet elokuvaa kohtaan sekä sen, että tämä elokuva ei ole mitään ilman mielenkiintoisia hahmoja. Sellaisia riittää, ja etenkin ronskin heroiinitikkareita imeskelevän mummon ja hänen vanhoillisuskonnollisen kaverinsa kohelluksia seuraisi mielellään lisääkin.
Pitkälti naisnäkökulmaa ja miesten haukkumista sisältävän teoksen voisi tulkita huonolla tavalla telaketjufeministiseksi, mutta onneksi elokuvan lopussa tapahtuva kampaamon ihmisten täysi hetkellinen romahtaminen poistaa tämän mahdollisuuden. Dégradé osaa nauraa itselleen yhtä paljon kuin muille. Valitettavan melodramaattinen loppu ei sinänsä iske naulan kantaan, mutta sitä edeltävä intensiivinen pimeässä hortoilu saadaan erinomaisesti toteutettua oikeasti ahdistavan ja uhkaavan äänimaailman avustuksella. Komediaksi tämä onkin tavattoman pelottava elokuva toisinaan. Se ei kuitenkaan ole huono asia.
Monument to Michael Jackson (2014)
Rakkautta & Anarkiaa -festareilla viime vuonna nähty Monument to Michael Jackson on Cinén järjestäjien mielestä niin hyvä, että se ansaitsi tulla taas Suomeen festareille. Serbialaiseen pikkukylään vuonna 2009 sijoittuvassa komediassa Marko-niminen parturi päättää, että kylästä kaadetun sotilaspatsaan tilalle tulisi pystyttää Michael Jacksonin patsas, jotta kylän lentokenttä pelastuisi kasvavan turismin myötä. Valitettavasti Markoon on täysin mahdoton suhtautua positiivisena kylähulluna tai edes symppiksenä maalaistollona, koska hänen tekonsa kautta elokuvan ovat enemmän jokaisen kylän oman paska-aivon vastaavia.
Marko on hahmona iljettävä, mutta niin on tietämättään muukin elokuva. Hän kuluttaa puolet elokuvasta ahdistelemalla ex-vaimoaan, jotta tämä ottaisi hänet jälleen luoksensa asumaan. Nainen ei suostu, joten Marko jatkaa ahdistelua, hirvittävä ihmispainajainen kun on. Tämä kuvataan sellaisena herttaisena rakkaudenkaipuuna, tiedättehän. Vaikka naisesta selvästi näkee, ettei tämä persenaama voisi vähempää kiinnostaa, ja hän tekee sen hyvin selväksi monia kertoja.
Patsaan pystyttämisen prosessissa Marko kuitenkin saa jossain määrin kuuluisuutta, joten ex-vaimo ottaakin hänet takaisin. Tämä on siis ainoa syy sille takaisin ottamiselle, mitään varsinaista henkilökemiaa heidän välilleen ei kasva uudestaan. Mies on kuuluisa, joten kyllä nyt kelpaa. Elokuvan lopussa mies kuolee, koska serbialaiset nationalistit (elokuvan ainoat sympaattiset hahmot, ja sekin siksi, että he vastustavat Markoa) luulevat hänen olevan Michael Jackson (en jaksa selittää) ja kivittävät hänet. Kylä päättää pystyttää patsaan tälle uljaalle marttyyrille, ja elokuva loppuu katkeransuloisiin hetkiin ex-vaimon itkiessä patsaan juurella kuuluisan miehensä lapsi vatsassaan.
Harmi vain, että tämän patsaan pystyttäminen käytännössä tarkoittaa sitä, että Markon teot kuvataan sankarillisina, eli meidän kannattaa ihmisinä pyrkiä
- A) ahdistelemaan naisia
- B) kusettamaan kavereita pystyttämään tyhmiä patsaita
- C) ajaa paljon mopolla maaseudulla.
Jos hän ei ohjaisi nykyään pelkkiä lastenelokuvia, Monument to Michael Jacksonia voisi erehtyä luulemaan Timo Koivusalon elokuvaksi. Niin vankasti se uskoo päähenkilönsä olevan oikeassa ihan kaikessa, koska hei, kyllä vähän hölömökin pärjää ja puppe duu Pöyrööt pruut prööt.
Love Is All: 100 Years of Love & Courtship (2015)
Love Is All: 100 Years of Love & Courtship on festivaaleilla vierailleen Kim Longinotton ensimmäinen arkistomateriaaliin pohjautuva elokuva. Ohjaaja itse esitteli teoksen ja piti sen jälkeen lyhyen Q&A-session, joka ei paljastanut mitään erityisempää. Suomi on yllättäen kiva maa ja elokuvan tekeminen oli mukavaa. Tämän seuraaminen oli onneksi ihan viihdyttävää, koska Longinottolla on luontaista esiintymiskykyä.
Teos itsessään kartoittaa, kuten nimestä ja genrestä voisi päätellä, arkistomateriaalin kautta viimeisen sadan vuoden ajalta elokuvista ja TV-sarjoista esimerkkejä rakkaudesta, hellyydenosoituksista ja näistä koituvista vastoinkäymisistä. Kaikkea rytmittää ex-Pulp-jäsen Richard Hawleyn musiikki, joka on yleensä riittävän vähäsanaista tai samoja lyriikoita toistavaa edesauttaakseen immersiota, joka on tällaisessa verrattain sanattomassa elokuvassa tärkeä aspekti.
Vähemmän yllättäen Longinotton elokuvan keskiöön nousevat kysymykset sukupuoli-, rotu- ja seksuaalisyrjinnästä, sillä näemme yhteiskuntamme kasvavan vuosien varrella poispäin päällekäyvästi naisten alentamisesta, rotujen syrjinnästä ja, elokuvan fanfaaripainotteisessa lopussa, homoseksuaalisuuden jättämisestä avioliiton ulkopuolelle. Lopetus on selvästi hyvin toiveikas ja tuntuu jopa toteavan, että tässä nämä ongelmat nyt olivat, ikään kuin ne olisivat päättyneet. Todellisuudessa elokuvan esittämät ongelmat paitsi kytevät yhä vähintään pinnan alla, toimivat hyvinä esimerkkeinä siitä, että ihmiskunta löytää aina syyn repiä itsensä riekaleiksi, oli kyseessä sitten se, mihin haluaa ilotikkunsa työntää tai nykyään se, mitä naisen hameen alta oikeasti löytyy. Longinotto on kuitenkin viisas nainen ja tietää tämän varmasti itsekin, mutta hänellä on täten myös paljon enemmän uskoa ihmiskuntaan kuin allekirjoittaneella, koska minun on mahdoton hyväksyä tällaista lopetusta ilman, että se tuntuu hyvin falskilta.
Drift (2013)
Benny Vandendriesschen Drift oli festivaaliohjelmistossa laitettu jo alkujaan loukkaavan #kreisi-genren alle, joten odotin pahinta. Belgialainen hassuttelukomedia ei ollut keskiviikkopäivänä sitä, mitä kaipasin. Sitä en kuitenkaan saanut, sillä Drift on Dirk Hendrikxin performanssitaiteen pohjalta laadittu arthouse-draama spektrin vakavammasta päästä. Tyhjässä hotellissa hengailevan pariskunnan jumittamista ja hetkittäistä lumessa tarpomista rytmitetään kohtauksilla, joissa pariskunnan mies yrittää selvitä vaimonsa kuolemasta vaeltelemalla Belgian maaseudulla.
Valitettavasti elokuvan luoma konteksti vaeltelun yhteydessä suoritetuille performanssiesityksille on samalla sen siunaus sekä kirous. Kohtaukset hotellissa ovat ehdottomasti mielenkiintoisinta, mitä Driftillä on tarjota, koska niiden seesteisyys ja pariskunnan välinen dynamiikka ovat omaa luokkaansa. Tämän tarinajuonteen lopetus on myös poikkeuksellisen kylmäävä. Samalla tämä konteksti tuntuu vievän kaiken tuulen performanssitaiteen purjeista, koska se on nimenomaan sitä – kontekstia kontekstittomalle.
Performanssitaiteen yksi hienous on katsojan projisointi. Vaikka taiteilijalla usein on jokin tarkoitusperä, hän tiedostaa lähtökohtaisesti sen, että katsojat näkevät siinä sen, mitä ovat nähdäkseen. Hän siis projisoi omia tunteitaan esiintyjän tekemisiin. Drift ei tarjoa tähän mahdollisuutta, koska se tekee hyvin selväksi, miksi päähenkilö tekee näitä asioita, oli se sitten suuren kivenmurikan tasapainottelu päänsä päällä tai päälläseisonta keskellä aavikkoa. Hän käsittelee menetystä ja miettii päämäärää itselleen. Kun tämä on selvää katsojalle, jäljellä on vain itse esityksen seuraaminen. Tunnekytköstä siihen ei ole ehtinyt syntyä, koska varsinainen taustatarina, parisuhteen merkitys tälle hahmolle, tarjoillaan palasina pitkin elokuvaa. Siinä vaiheessa tuijotat, kun partaveikko kävelee kymmenen minuuttia kivi päänsä päällä. Se ei ole erityisen mielenkiintoista elokuvaa.