Vihaan elokuvaa. Rakastan elokuvaa. Paradoksin huomanneet voivat lopettaa lukemisen: minulla ei ole mitään tarjottavaa teille. Vihaan kanonisointia. Se sumentaa omakohtaisen ajattelun ja sysää yksilön massamielipiteiden nyökyttelijäksi. Seitsemän samuraita – tuo Akira Kurosawan laaja kunniatutkielma – ei sitä kukaan elokuviin perehtynyt ihminen hauku tai moiti. Reaktio tuomittaisiin välittömästi tietämättömyydeksi, asiantuntemuksen puutteeksi tai miksi lie idiotismin esiasteeksi. Elokuva-alan suuret; ne ihmiset, joiden sana elävistä kuvista puhuttaessa painaa enemmän kuin tavallisen kuolevaisen, ovat nostaneet Seitsemän samurain korkealle jalustalle. “Se on erinomainen”. “Se on mestarillinen”. BFI:n julkaisema Sight & Sound -lehti nosti teoksen kaikkien aikojen kymmenen parhaan elokuvan joukkoon. Meriittejä löytyy. Jopa niin paljon, että vastatuuleen kulkeminen veisi vain taaksepäin askel askeleelta.

Kun ihminen innostuu elokuvaharrastuksen pariin ja syventää (ainakin toivottavasti) näkemystään populaareista, mainstream-yleisöä miellyttävistä (lue: viihdyttävistä) teoksista kuten Pulp Fiction tai The Shawshank Redemption astetta obskuurimpaan (lue: vanhempaan) elokuvatuotantoon. Tällöin suositukset käsittävät lähinnä Takaikkunan tai Vertigon kaltaisia teoksia. Myös IMDB:n top250 lista voi olla apuna katseltavien elokuvien etsinnässä. Hitchcockista on hyvä aloittaa. Selkeärakenteinen jännityselokuvan asetelma, ripaus mystiikkaa, editointi pitää kohtaukset intensiivisenä, eikä kerronta laahaa. Tunnelma luodaan musiikilla ja kamerankäytöllä, kuvasommittelun noustessa tärkeään osaan. Lopputekstien rullatessa klikataan netti auki. Päädytään jonkun Roger Ebertin sivuille. Ai niin, tämä mies on se arvostettu elokuvakriitikko. Ebert sanoo “two thumbs up”, neljä tähteä neljästä. Mestariteos. Kyllä.

Harrastuksen jatkuessa harrastajan kiinnostus laajenee yhä syvemmille vesille. Päädytään Godardiin. Viikonlopun pyöriessä viimeisiä minuuttejaan, innokas elokuvaharrastaja hieroo päätään miettien mitä ihmettä tuli katsoneeksi. Eihän tästä tajunnut mitään. Vallankumous, kapina, tukahdutuksen puristavasta otteesta vapautunut seksuaalisuus, väkivalta…  Mitä tässä oikein edes tapahtui? Netti auki, kunnes taas ollaan herra Ebertin sivustolla. “Täydellistä visuaalista runoutta mestariteoksen muotissa.” Neljä neljästä. Mestariteos. Elokuvaharrastaja on epävarma. En kyllä tajunnut mistään mitään, mutta pakkohan tämän on olla loistokas taideteos. Herra Ebertkin on sitä mieltä! Vika on minussa, olen kai missannut jotain oleellista. Sama ajatusmalli toistuu vielä kahdennenkymmenenviidennen katselukerran jälkeenkin.

Toki löytyy myös vastarannan kiiskejä. Niitä neropatteja, jotka haistattavat pitkät yleisesti hyväksytyille mestariteoksille (eli juuri niille kanonisoiduille) vain siksi, että voimalle täytyy löytyä myös vastavoima, kiitos Isaac Newtonin. Helvettiin Tarkovski, Renoir ja Mizoguchi. Eläköön Castellari, Deodato ja Argento! Eri mieltä on pakko olla, jottei leimautuisi kaanoninrunkkaajaksi. Suspiria on eksploitatiivisen väkivallan merkkitutkielma, giallohelmi ja Argento suorastaan ihailtava oman tien kulkija. Kukaan ei kiinnitä huomiota virheisiin, koska Suspirian asema genressänsä on niin vakiintunut, ettei sen kritisoiminen ole kuolevaisen verbaalisella ulosannilla edes mahdollista. Yksi lause kritisointia ja olet idiootti.

Yhdeksännestä piiristä löytyvät ne, joille elokuvan laadukkuus perustuu viihdearvoihin. Heille elokuvia on kahdenlaisia: ne “taide-elokuvat” ja “elokuvat”. Jos elokuvan budjetti ei ylitä vähintään toistasataa miljoonaa tai pääosatähtenä ei häärää Johnny Depp tai Tom Cruise, se on ihan paska. Ironisinta on, että yhdeksännen piirin asukkaat ovat kaikista rehellisimpiä. Niin itselleen kuin muillekin. He eivät nuole kaanontakamusta tai nostele pikkurilliään Eisensteinen montaasin tahdissa. Jos elokuva on tylsä, se on huono. Jos elokuvassa ei räjähdä, eikä siinä tapeta ketään tai heitetä vitsiä ureaepätasapainosta, se on huono. Mission Impossible: Ghost Protocol, viihdearvot katossaan, Cruise ja Dubai. Viisi tähteä. Mestariteos. Entäpä aihepiiri, sisältö tai teema? Kuka niistä jaksaa välittää kun Cruisenkin hengen pelasti vain Jeremy Rennerin nopeat refleksit. Taide-elokuvat ovat tylsää patsastelua, joissa ei tapahdu mitään. Ei niitä kukaan tajua. Elitistien viininmaistelusivistystä. Ranska, pyh. Italia, pyh. Japani, pyh. Hong Kong, Hard Boiled, The Killer, John Woo, muuten pyh. Jackie Chankin puhkesi kukkaan vasta Atlantin länsipuolella.

Meitä on moneen veneeseen, jopa upoksiin asti. Loppujen lopuksi elokuvan ystävien, niiden kuluttajien kategorisointi on turhanpäiväistä. Jopa niin turhanpäiväistä, että tämä provosoiva tekstikatkelma menettää merkityksensä. Miksi jakaa mitään eri ryhmiin? Miksi jakaa elokuvaa taiteellisen ja viihtellisen kasteihin? Miksi katsoa vain toista, arvostaa sitä ja lytätä kaikki muu? Jos elokuvaa haluaa ymmärtää ja arvostaa kokonaisuutena, niin miksi ryhmittyä, erikoistua vain tiettyyn aihepiiriin, kun valinnanvaraa on riittämiin? Katso Kurosawaa, Argentoa ja Michael Bayta. Katso mykkää, äänellistä, mustavalkoista ja värillistä. Katso pitkää, katso lyhyttä. Katso faktaa, katso fiktiota. Ennen kaikkea unohda kaanonit tai “surkeiden elokuvien kokoelmat”. Unohda kategorisointi ja genrerajat. Katso elokuvaa.