“Would you really feel any pity if one of those dots stopped moving forever?” – Orson Welles, Kolmas mies
I
Jokainen kaupunki, kaupunginosa, kylä ja pitäjä pitää sisällään ne pari kaikkien tuntemaa hahmoa. Harmittomia kylähulluja tai urbaanilegendoja. Lahdessa sellaisia ovat olleet esimerkiksi Kärpäsenmäen mummo, Rytmi-Rane ja Kampa-Raimo.
Kärpäsenmäen mummo päivysti vielä hetki sitten joka päivä, aamusta iltaan, valtatien laidalla viittoen käsimerkkejä ohi kiitäville autoille. Legendan mukaan hänen poikansa/miehensä/koiransa/kissansa jäi siinä kohtaa auton alle. Erään koulukunnan mukaan mummo odottaa menetettyä rakastaan samassa paikassa, mutta todellisuudessa käsi taitaa heilua vain kaahareille (muutama vuosi takaperin Karpo järjesti mummolle kunniamerkin ajoliikenteen tarkkailusta.)
Rytmi-Rane viuhtoi itsensä kaikkien paikallisten mieleen energisellä heilumisellaan, jossa jäisi innokkainkin kapellimestari toiseksi. Legendan mukaan hän meni sekaisin Rytmiradio Lahden lopetettua. Kampa-Raimo taas oli räikeä pvc-transu, joka tuli silittämään ihmisten hiuksia. Meni kuulemma sekaisin kirjoitettuaan kuusi ällää.
Seuraus on karkeasti sanottuna sama, vaikka syyn mittasuhde on aivan erilainen. Mummo menetti läheisen, Rytmi-Rane radiokanavan. Ongelma on psykologisesti aika paljon monimutkaisempi, mutta karrikoituna viihdetuotteen kuolema voi satuttaa samalla tavalla kuin läheisen menettäminen. Tällaisen kaupunkilaishahmon menettäminenkin voi tuntua paikallisissa samalta kuin esimerkiksi tutun monumentin purku synnyinseudulla.
II
Elämä on sarja tragedioita, joista joku käärii aina lopulta jättitilin. Henkilökohtaiset tragediat ovat asia erikseen, mutta suurin osa ympäröivän maailman ongelmista ja suru-uutisista ohitetaan olankohautuksella ja mauttomilla vitseillä. Tämä ironinen sukupolvi kyllä osaa sen.
Kuinka moni sai Kari Tapion kuoltua lukea facebookin statushelvetistä ratkiriemukkaan “Juna ei enää kulje”, tai on kuullut ikivihreän vitsin Aki Sirkesalosta ja hänen lempipizzastaan Frutti di maresta?
Joka päivä viedään joltakin jotain pois, osa menetyksistä on mitättömiä, osa peruuttamattomalla tavalla iso osa loppuelämää. Angelina Jolie poistatti rintansa. Viestintävirasto vie Lottoarvonnat Yleltä. PMMP lopettaa. Julkkisten tuholla mässäillään groteskilla tavalla viihde-otsikon alla. Unohdettua ja loassa uitettua has-beenia muistellaan tippa linssissä koko kansan suosikkina, ja tahkotaan taas hyvät voitot.
Lopullisinta on kuolema ja traagisinta taiteilijalle postuumi elämäntyöpalkinto. Niin moni alansa pioneeri tai muutoin merkittävä tekijä on elänyt elämänsä köyhänä ja kipeänä, vailla ansaitsemaansa arvostusta. Vasta kuoltua tekijästä meuhkataan ja kassa kilisee.
III
Elokuvamaailma kohtaa monia surullisia menetyksiä vuosittain, joita sitten hiljennytään kunnioittamaan Oscar-gaalan kollaasissa. Voisin sanoa kyynisesti että imelässä, hierarkisesti perverssissä hollywood-elokuvaa kumartavassa kollaasissa, mutta todellisuudessa odotan sitä aina mielenkiinnolla, lähinnä bongaillakseni menetykset joita olen itse missannut ja suuttuakseni niistä joita kyseinen koneisto ei ole huomioinut.
Tänä vuonna elokuvamaailmaa seuraavat ihmiset eivät ole voineet välttyä ainakaan Roger Ebertin tai Ray Harryhausenin poismenosta. Kuten heidän tapauksessaan, osa ihmisistä elää pitkän elämän, saaden tehdä rakastamaansa asiaa ja saaden siitä vielä tunnustusta. Siitä saa todellakin olla onnellinen. Ray Harryhausen oli 92 vuotias kuollessaan. Elokuvanteosta hän joutui jättäytymään jo 1980-luvulla, kun isot studiot kokivat stop-motionin vanhentuneeksi tekniikaksi tietokone-efekteihin verrattuna.
Ray oli aktiivinen elokuvanteon jälkeenkin. Hän julkaisi kattavia opuksia animaatiotekniikasta, perusti stop-motion animaatiota tukevan hyväntekeväisyysjärjestön, valvoi elokuviensa restaurointia kuhunkin uuteen formaattiin ja ojensi auttavan kätensä myös nuorille animaattorin aluille. Hieno mies.
Ei ole toista efektimiestä jonka nimellä elokuvaa markkinoitaisiin. Ray Harryhausen suorastaan teki ne elokuvat, joissa mukana työskenteli. Monet elokuvien ohjaajista oli päteviä alan miehiä, mutta stop-motion hirviöistä ne todellisuudessa muistetaan. Etenkin Sinbad, Merten sankari on yksi kaikkien aikojen omia seikkailuelokuvasuosikkejani.
IV
Taiteilijan kuolemaan voi olla vaikeaa suhtautua. Tuntui kieltämättä surulliselta ja väärältä mennä katsomaan Jurassic Park 3D samana päivänä kun tieto Rayn poismenosta rantautui mediaan. Olisi tehnyt mieli jäädä kotiin katsomaan vanhan koulukunnan vahadinoja, koko alan valtavirrasta tappaneen hifistelyn sijaan.
Vaikka Harryhausenin saama arvostus hänen elinaikanaan on iloinen asia, on traagista kuinka monelle sitä ei suoda, ei edes kuoleman jälkeen. Se onkin suurimpia syitä miksi haluaisin keskittää kirjoitukseni niille asioille, jotka jäävät epäkaupallisuuttaan valtamediassa paitsioon. Toinen ja itsekkäämpi syy löytyy siitä, että monenlainen kulttuuri kuolee pian pois kokonaan, ellei niiden ääntä saada uudelleen, tai edes ensimmäistä kertaa kuuluviin.
Suurin henkilökohtainen isku viihde- ja taiderintamalla on tänä vuonna ollut muutaman kuukauden takainen uutinen Harald Siepermannin kuolemasta. Melko tuntematon Disneyn animaattori, ihailemani artisti ennen kaikkea Alfred J. Kwakin hahmosuunnittelijana. Kun olin Siepermanniin yhteydessä vielä alkuvuodesta, mies oli erittäin innokas osallistumaan animaatiota käsittelevään projektiini, ja täten turhan aikainen poismeno oli erityisen suuri menetys itsellenikin.
Siepermannia ei varmaankaan tulla muistamaan Oscar-gaalassa, eikä hänen kuolemaansa ole tietääkseni yksikään suomalainen julkaisu aiemmin noteerannut, mutta minä kyllä muistan harvinaisen hyvin sen hetken kun tieto tuli eteeni. Vaikka kyseessä on vain tuntematon mies toisesta maasta, joka on sattunut piirtämään ja suunnittelemaan jotain itselleni aikoinaan niin merkittävää, se tuntui hyvin traagiselta.