Jos yöllä ei saa silmään unta, on varteenotettava vaihtoehto vaikkapa tutustua saksalaisen splatterin laaduttomaan linjaan, jottei aika valuisi hukkaan kuin Salvador Dalílla. Lajityyppinsä germaanisen suuntauksen “tunnetumpiin” nimiin lukeutuva ohjaaja-tehostemies Olaf Ittenbach rahoitti elokuvansa The Burning Moonin aiemman festifaalimenestyksensä, huokean Black Pastin (1989) voimin. Suuri osa (lähteistä riippuen 50–70 000 D-markan) budjetista kului verisiin erikoistehosteisiin, mikä toi Ittenbachin ovelle poliisit sekä käteen sakon väkivaltaa ihannoivan materiaalin tekemisestä. Sittemmin elokuva julkaistiin Saksassa VHS:llä 12 minuuttia alkuperäistä kestoaan lyhyempänä, ennen lopullista vapautumistaan leikkaamattomana DVD-aikakauden koitettua.
The Burning Moonin amatöörimäisyys välittyy heiluvan kameran mietityistä kulmista huolimatta jo kotivideotasoisen kuvanlaadun sekä erinäisten lavastuksellisten ratkaisujen puolesta. Ohjaajan itsensä esittämä narkkaripoika Peter käväisee haistattamassa paskat työhaastattelijalle tämän toimistolla, joka jostain syystä sijaitsee müncheniläisen lähiökerrostalon huoneistossa. Tätä seuraa hyvin kankea jengitappelu syrjäkujalla, jonka jälkeen raggarin vanhemmat pakottavat poikansa vahtimaan pikkusiskoaan yön yli. Sankari vetäisee fiksillisen, näkee taivaalla palloilevan kuun roihuavan ilmiliekeissä ja päättää kertoa parit kauhustoorit systerilleen iltasaduksi ennen nukkumaan panemista.
Kahden 40-minuuttisen episodin sisällyttäminen löyhien puitteiden ympärille pistää epäilemään, olisiko Olavi (hauskoja nimiä saksalaisilla, sanon minä) alun perin ohjannut jaksot itsenäisinä lyhäreinä ja sittemmin tumpannut ne samaan pakettiin. Melkoisen erilaisia tarinoinnit ainakin moodiltaan ovat.
Ensimmäinen osa, Julia’s Love, tuntuu komediallisuudessaan lähinnä psykomurhaajaparodialta. Mielisairaalassa viruva nuori mies on menettänyt järkensä nähtyään skidinä (näyttelijäsuoritusten myötä hyvin campisti esitettynä), kuinka hänen pappansa paloitteli äidin kirveellä. Tyyppi tietysti karkaa ja huolimatta siitä, että on sekä haluttua kamaa että vasta aloittanut käpälämäentien, sopii treffit erään muijan kanssa. Jätkän ostaessa tupakkaa autossa odotteleva daami laittaa radion päälle, josta juuri tuolla hetkellä sattuu raikaamaan seuralaisensa etsintäkuulutus. Järkyttyneenä hän häippäsee vähin äänin kotiinsa. Rakas hullu seuraa tietenkin perässä ja tappaa tytön perheen, ennen kuin keskittyy deittiseuralleen varaamiensa suunnitelmien toteuttamiseen.
Eka jakso huvittaa sekä tahattomasti että tahallisesti. Mimmi huomaa istuvansa tappajan varastamassa autossa ja pakenee sen kyydistä, mutta kohtausta myöhemmin rekisterinumeroa myöten sama kaara kuskaa hänet satunnaisen ystävän toimesta kotiovelle. Sekopää puolestaan haluaisi mennä tytön kanssa naimisiin ja elää normaalia perhe-elämää morsiamensa kanssa. Tätä tehostetaan hysteerisellä montaasilla, jossa aviopari kävelee ulos kirkosta ja niityllä juokseva koira heiluttaa häntäänsä.
Skitson pahaksi onneksi hänen liikennevaloissa auton kattoikkunasta viskaamansa irtopää sattuu osumaan taemmassa purkissa kykkivän poliisin tuulilasiin. Hymyilevä kyttä ei tietenkään toimi heti, vaan antaa rikollisen murhata neljä ihmistä brutaalisti, ennen kuin posauttaa tämän pään tohjoksi. Jakson teemaksi on helppo mieltää porvarillisen elämän rappeuttamat perhesuhteet, mitä alleviivataan aina dialogia myöten.
Toinen tarina, The Purity, menee pakettina sitten tätäkin sekavammaksi. Alusta voisi päätellä painopisteen olevan kirkolliskritiikissä kylän parhaana ihmisenä nähdyn papin raiskatessa ja murhatessa lampaitaan yksinäisen maanviljelijän saadessa syyt veriteoista niskoilleen. Äkkiä kuvioihin lisätään jumalanmiehen harrastamaa saatananpalvontaa ja näemme flashbackin hänen lapsuudestaan, missä ristillä oleva Jeesus muuttuu tämän silmien edessä mädäksi ruumiiksi. Krusifiksi syttyy tuleen ja itse Beelzebub saapuu alakerrasta, antaen jäbälle pimeyden käsikirjan. Lopulta nykyhetkessä pappi ampuu itsensä Kärpästen herran mieliksi.
Eikä siinäkään vielä kaikki. Juuri luullessasi episodin loppuvan, vasaroidaan tappajaksi epäilty maajussi mössöksi kyläläisten salaliiton toimesta. Jyväjemmari herää zombina ja kirjoittaa erään talon seinään 666. Sitten jengiä imeytyy pitkitettyyn helvettikohtaukseen, jonka tuoksinnassa nähdään sellainen määrä splatteria, että kovempikin gorekatselija tuntee olonsa epämukavaksi. Ihmisiä revitään kappaleiksi, hakataan täyteen nauloja, silmät ruuvataan päästä ja hampaat porataan jauhoksi. Tätä kestää ja kestää ja kestää, kunnes jakso viimein päättyy.
Nyt olemme päätyneet takaisin pikkusiskon makuuhuoneeseen, missä on tietenkin tapahtunut katsojan alusta asti odottama itsestäänselvyys – veli on tarinoinnin kuluessa tökännyt puukon sisarensa rintaan. Toivottaen “nuku hyvin, pikkuinen” hän kävelee parvekkeelle ja suihkuttaa ranteensa täyden kuun valossa kuiviin.
Mitä The Burning Moonista pitäisi ajatella? Teoreettisesti se on episodimaisuutensa puolesta huomattavasti kiinnostavampi kuin vaikkapa genretoveri Andreas Schnaasin täysin juonettomat sotkut a la Violent Shit -saaga. Tästä huolimatta silkkaa faktaa on, että kehnosti kasassa pysyvän ja surkeasti näytellyn kokonaisuuden ainoa panostusta saanut osa-alue on tässäkin tapauksessa silkka verenvuodatus. Elokuvan henkinen sekä fyysinen raakuus eivät ole mukavaa katseltavaa ja viimeisen sairaan kohtauksen jälkeen vointi on rehellisen masentunut.
En väitä Ittenbachin olevan filminsä vuoksi väkivaltaa glorifioiva, mutta jotenkin hämmentää, että hän tällaisen pläjäyksen kasaamisen lisäksi on myös halunnut näytellä kaikista kusipäisimmän, oman perheenjäsenensä murhaan kulminoituvan roolin. Tietenkin koko leffa saattaa – kuten jo mainittua – olla ainoastaan kannanotto keskiluokkaista elämäntyyliä kohtaan, jossa lähimmäiset jätetään materiaalisten hyödykkeiden ja viihteen vuoksi huomiotta, nuoret purkavat pahaa oloaan päihteisiin sekä väkivaltaan vailla uskoa tulevaan, ja henkiseksi paimeneksi päästetty kirkkokin edustaa todellisuudessa kaikkea muuta, kuin mitä antaa ymmärtää. Toisaalta onhan myös esimerkiksi Matrixin idea pohjimmiltaan hyvä, mikä ei tuossakaan tapauksessa estä itse filmiä olemasta aivan silkkaa torttua.