Tunnetaan myös nimillä: Un gatto nel cervello; Nightmare Concert (A Cat in the Brain)
Maa: Italia
Genre: Kauhu
Ohjaus: Lucio Fulci
Käsikirjoitus: Lucio Fulci, Giovanni Simonelli, Antonio Tentori
Kuvaus: Alessandro Grossi
Leikkaus: Vincenzo Tomassi
Sävellys: Fabio Frizzi
Näyttelijät: Lucio Fulci, David L. Thompson, Malisa Longo, Shilett Angel, Jeoffrey Kennedy, Paola Cozzo
Italialaisen kauhun ja goren mestari Lucio Fulci ei myöhemmillä töillään ole saavuttanut yhtä varauksetonta ylistystä fanikunnaltaan kuin kulta-aikoinaan. Ohjaajan töistä tuntui kadonneen intohimo syvempään tai sanomallisempaan ilmaisuun ja teosten kokonaisuus alkoi sirpaloitua enemmän yksittäisen goren ja tissien esittelyyn. Vuonna 1990 valmistunut A Cat in the Brain on kursailemattomasti juuri tätä, mutta sisältää samalla kevyttä metatason leikittelyä ohjaajaltaan, joka tällä kertaa esiintyy pääosassa omana itsenään.
Elokuvan ytimekäs alku näyttää Fulcin istumassa työpöytänsä ääressä ja kirjaamassa ylös mielestään pulppuavia erilaisia graafisia murhia. Fulcin kuiskaava, itseensä sulkeutunut, mutta psykoottisen pakkomielteen lävistämä ääni tulvii kohtauksen yli. Kuva vaihtuu sykkiviin aivoihin, joita kömpelösti toteutetut nukkekissat raatelevat intohimoisesti. Fetisistinen kuva tuntuu kiteyttävän kenen tahansa gorehoundin intohimon itsetarkoituksellisiin lihakasoihin ja haljenneista päistä pursuaviin aivoihin. Kuva on samaan aikaan mentaalisessa muodossaan ahdistava ja kömpelyydessään koominen.
Mikäli b-elokuvassa juoni on usein viitteellinen, A Cat in the Brainissa se on hyvin viitteellinen. Fulcin jatkuvat visiot graafisista murhista ja epäterve uppoutuminen omien elokuviensa kohtauksiin saa hänet ilmoittautumaan psykiatrille (David L. Thompson), joka osoittautuukin pian maaniseksi sarjamurhaajaksi. Psykiatri huijaa Fulcin hypnotisoitavaksi ja manipuloi tämän uskomaan syyllistyneensä tuleviin murhiin, jotka tosiasiassa psykiatri itse toteuttaa. Loppuaika keskittyykin aikalailla siihen, että Fulci hallusinoi erilaisia brutaaleja kuolemia, jotka suurimmissa määrin ovat vain lainattuja kohtauksia muutamista hänen 80-luvun lopun elokuvistaan, kuten Sodoma’s Ghost ja Touch of Death, ja muutamista muiden italialaisten kauhuohjaajien elokuvista. Samaan aikaan psykiatri kiertelee ympäri kyliä ja tappaa ihmisiä.
Alun suunnan jälkeen kokonaisuus hajoaa nopeasti yksittäisiksi teurastusepisodeiksi, joilla ei juuri ole yhteyttä toisiinsa. Laiskasti toteutetut, jatkuvat lainaukset muiden elokuvien gorekohtauksista onnistuvat toistollaan nopeasti turhauttamaan. Fulci vain havaitsee ympäristössään jonkin arkisen asian, joka tuo välittömästi hänen mieleensä kohtauksen jostain hänen aiemmasta elokuvastaan. Kohtaukset istuvat usein liian huonosti itse varsinaisen elokuvan ilmeeseen ja lainatuilla paloilla tunnutaan monin paikoin vain lisäävän elokuvan kestoa. Paikoitellen meno tuntuu hyvin röyhkeältä perseilyltä Fulcin toimesta, mutta omassa härskissä asenteessaan siinä on jopa jotain hyvin kiehtovaa. Koko asenne tuntuu kiteytyvän psykiatrimurhaajaan, joka hupussa ja punasissa käsineissään, dementoituneen säälittävä virne naamallaan, pyrkii imitoimaan näkemiensä elokuvien graafisia murhia. Elokuva ei halua glamorisoida murhaajaa, vaan yrittää sen sijaan korottaa itse roskaelokuvien itsetarkoituksellisesti mässäilevän kuvan tärkeämmäksi
Juuri tästä johtuen monet irrallaan olevat gore- ja tissikohtaukset saavuttavat sen monien b-elokuvien itsetarkoituksellisen intensiivisyyden, jossa Fulci erityisesti aiemmin urallaan oli mestari. Alussa Fulci tuntuu ohjatessaan elokuvaa jopa käskyttävän intensiivisellä kuiskauksellaan itse katsojaa – hakemaan sitä kiihkoa kuvaan, jossa mädäntyneistä, mustan ja vihreän liman sulamista kasvoista pulppuaa läpi ties minkälaista kellertävää eritettä yhdessä kokonaisuuden täyttävän fulcimaisesti mässäilevän äänen kanssa. Kaikki muu saa toimia tekosyynä itse kuvalle ja intohimolle tätä roskaa kohtaan.
Murhissa kiteytyy Fulcin ihailtava kyky tarttua groteskien murhien yksityiskohtiin. Ei pelkästään lähikuviin mädäntyneistä lihanpaloista, joita luikertelevat madot äänekkäästi kuhisten maiskuttavat. Julmia psykologisia yksityiskohtia, kuten murhaaja, joka leikkaa naisuhriltaan käden irti ja tämän jälkeen lähestyessään uhriaan astuu lähes puolihuolimattomasti kyseisen irtileikatun käden päälle. Kuva ei ole vain raaka vaan myös julma. Katsojalle konkretisoituu leikatun raajan menetys ja murhaajan sadistinen piittaamattomuus.
A Cat in the Brain hyödyntää roskaelokuvien löysyyttä hyvin kursailemattomasti ohjaajan itsensä tutkiskeluun. Se viittaa olemuksellaan Fellinin 8½-elokuvaan, mutta ei päädy suureen runolliseen pohdintaan, saatikka visuaaliseen elämykseen. Fulci käsittelee itseään vain roskaohjaajana, jonka työn kokonaisuus tuntuu dementoituvan vain itsetarkoituksellisten gore- ja tissiepisodien sekalaiseen kasaan, jotka sekoittuvat näennäisen huomaamattomasti muiden ohjaajien vastaaviin tuotoksiin. Elokuva ei anna vihjettä siitä, haluaako ohjaaja olla vain vaatimaton vai onko kyseessä jonkinlaista itsensä rankaisua pelkän gorenikkarin maineesta. Lopputuloksesta päätellen voisi kuvitella, että kyse on jälkimmäisestä. Sisäänpäin kääntynyt elokuva ei juuri halua kommunikoida yleisönsä kanssa.
Tästä huolimatta yrittää Fulci läpi elokuvan kommentoida, että voiko tällaisten kuvien luoja lopulta olla terve, vai onko kyse lopulta halusta toteuttaa ”pelkän” kuvan sijasta itse akti – eli haluaako joku, joka haluaa nähdä kuvassa jonkun repivän toiselta suolet pihalle, myös toteuttaa sen kuvan ulkopuolella. Ehkä kuvien katsoja haluaa, mutta entä näiden kuvien uneksija ja luoja? Härskissä leikkisyydessään Fulci ei tietenkään saa muotoiltua kunnollista vastausta, vaan suorittaa katsojan silmien edessä nopean korttitempun. Hän huijaa katsojan eksymään kuvan todellisuuden ja fiktion väliin, ja ennen kuin tämä huomaa tulleensa sumutetuksi, on ohjaaja jo paennut paikalta.