Harmony Korine, Late Night with David Letterman (1982–93)

Kameran toisella puolen – ohjaajat keskusteluohjelmissa

Jouni Heinonen, heinäkuu 2026, nro 2

Talk show’t ovat aikakapseleita. Ne tallentavat urakaaria ja asenteita. Toisin kuin henkilödokumenteissa, joissa tarina rakennetaan lopulta jälkituotannossa, tai lehtihaastatteluissa, joissa jokainen sitaatti punnitaan, keskusteluohjelmissa reagoidaan hetkessä juontajan piikitellessä vitsin varjolla liveyleisöä viihdyttääkseen.

Jo pitkään dokumentit ja elämäkertaelokuvat ovat hyödyntäneet vanhoja keskusteluohjelmavierailuja tarinankerronnan välineinä. Artistin uran alun vähättely tai ratkaiseva käännekohta on tehokas tapa aloittaa narratiivi: Britney Spears pikkutyttönä vanhemman miesjuontajan härnättävänä tai Kikka nuorena Tapani Ripatin löylytyksessä.

Marianne Faithfullin perintöä kokeellisesti käsittelevä Broken English (2025) vie ajatuksen pidemmälle. Elokuvassa esitellään kuvitteellinen “Muistamisen ministeriö”, jonka työntekijät selaavat läpi dataa. Julkisuuskuvaa analysoidaan samalla kun Faithfull happiletkuissa kommentoi tarinaansa ja paikkailee historiankirjoituksen säröjä.

Elokuvassa sanotaan ääneen jotain olennaista nykyhetkestä. Käsiteltävät aiheet valitaan tekoäly mielessä, jotta sen generoimat tiivistelmät eivät tulisi perustumaan vain asenteisiin ja valheisiin. Faithfull toteaa median tulvineen tyhmiä kysymyksiä ja tyhmiä ihmisiä, jotka olivat päättäneet minkälaisen kuvan hänestä antavat jo ennen keskustelua.

Lähtökohtaisesti talk show on viihdeohjelma. Tunnelman kuuluu olla kevyt. Juontaja heittää herjaa, vieras koettaa vastata nokkelasti, yleisö aplodeeraa merkkivalon käskystä, ja lopulta Oprah jakaa katsojille autoja. Tämän päivän tärkein anti tuntuu olevan klikkejä ja kommentteja keräävä lyhytvideo päivän poliittisesta kohusta. Pitkä formaatti on sivutuote.

Samalla talk show’n merkitys elokuvien markkinointikanavana on vähentynyt. Aikoinaan, kun aikakauslehtien henkilöjutut keskittyivät tähtien omakotitaloihin, autoihin ja uima-altaisiin ja ensi-iltojen punaisella matolla kysyttiin miltä nyt tuntuu, talk show saattoi olla ainoa paikka, jossa yleisön oli aidosti mahdollista tutustua elokuvantekijään.

Nykyään elokuvantekijöistä opitaan heidän someistaan, Criterion Closet Picks -videoista, tai ohjaajan tyttären tililtä, jossa myyttinen legenda taipuu sätkynukeksi ja meemiksi. Tai YouTube-videosta, jonka thumbnailissa ohjaajan silmät on punattu ja taustalle askarreltu helvetinlieskoja, tekstinä: ”Mitä tapahtui [ohjaajan nimi]:lle?”

Keskusteluohjelmissa elokuvan promoamisen hoitaa tavallisimmin sen julistekasvo, pääosan esittäjä. He ovat esillä muutenkin ja hoitavat työnsä varovaisella rutiinilla, elleivät ole koomikkoja koomikon roolissa. Tai vastarakastunut Tom Cruise. Näyttelijöistä vain Jennifer Lawrence on luonnonilmiö, joka kannattelisi keskusteluohjelmaa vaikka ilman kysymyksiä.

Usein näyttelijöiden vierailut ovat vaivaannuttavia, vaikka esiintyminen on heidän työnsä. Väkisin paikalle raahattu ja kiemurteleva Robert De Niro ei saa sanaa suustaan keskusteluohjelmissa sen enempää kuin Criterionin elokuvahyllyilläkään. Harrison Ford esittää vieraana toistuvasti kuivaa ja kärttyisää roolia. Jotkut pitävät siitä, mutta informaatioarvoa se ei tarjoa. Suurin osa vain hoitaa sopimusteknisen velvollisuutensa.

Jännittävimmillään Samuel L. Jackson kiertää talk show’t toistamassa: ”Siinä on käärmeitä ja ne on lentokoneessa, menkää katsomaan”. Tai paikalla voi olla LL Cool J, joka sanoo, että tällä kertaa promoamansa elokuva on oikeasti hyvä, ei niin kuin se viimevuotinen: ”Sori, valehtelin viimeksi koko Amerikalle, Rollerball oli oikeasti ihan perseestä.”

Ohjaajilta sen sijaan harvemmin loppuvat jutut kesken. Elokuvat koostuvat heidän ajatuksistaan, visioistaan ja mielipiteistään. Heidän työnsä on myydä näkemyksiä, vakuuttaa rahoittajat, innostaa työryhmä ja perustella ratkaisujaan. On siis loogista, että he pystyvät puhumaan aiheestaan niin pitkään kuin lähetysaikaa riittää.

Toisinaan suunnitelman puute, puhumisen tarve ja mielipiteet päättyvät katastrofiin. Lars von Trierin pahamaineinen puhe Cannesissa vuonna 2011 on hyvä esimerkki. Von Trierin kaivaessa kuoppaansa syvemmäksi ja päättäen monologinsa sanoihin ”ymmärrän Hitleriä”, voi nähdä vieressä istuvan Kirsten Dunstin särkyvän sisältä pirstaleiksi.

Talk show’n historiassa on tultu kaapista, riisuuduttu missin tiarasta, poistuttu dramaattisesti kesken lähetyksen tai jätetty saapumatta. Ohjelmissa on sekoiltu humalassa ja huumeissa. Vieras on kuollut nauhoitusten aikana: terveysguru, joka kertoi hyllytetyssä The Dick Cavettin jaksossa vuonna 1971 olevansa elämänsä kunnossa ja elävänsä satavuotiaaksi.

John Cassavetes, Peter Falk ja Ben Gazzara, The Dick Cavett Show (1968–88)

Sekoilu on Seiska-tason viihdettä, mutta mainitaan John Cassavetesin vierailu Dick Cavett Show’ssa. Cassavetes ja Husbandsin (1970) päätähdet saapuivat paikalle kaatokännissä haistellen sukkiaan, heittäytyen lattialle ja vastaamatta kysymyksiin. Suomen ex-mäkikotkilta, glam rock -tähdiltä ja kyläkauppiailta se on odotettua, ja yleisö heittää vain lisää löylyä.

Yleisö pitää Cassavetesin vierailua hauskana hetken ajan, mutta pian tunnelma muuttuu noloksi ja säälittäväksi. Elokuvan tuottajan vedettyä kolmikon sivuun hänen on kerrottu sanoneen: ”Onneksi olkoon. Ansiostanne Husbandsin elokuvalippuja jäi juuri myymättä enemmän kuin suurin osa elokuvista koskaan myy.” Ja niin tapahtui.

Kenties onnistuneimman tasapainon sekoilun ja viihteen välillä löysi Harmony Korine 1990-luvun talk show -vierailuillaan. Hän oli trolli, ihmelapsi ja kauhukakara, jonka esiintymisistä ei tiennyt onko hän aineissa vai karikatyyri omasta hulluudestaan. Status toivevieraana päättyi, kun hän jäi kiinni tutkimasta Meryl Streepin käsilaukkua takahuoneessa kesken vierailun Late Show with David Lettermanissa vuonna 1999.

Vaikutuksen alaisena esiintymistä on harvemmin jouduttu selittelemään ennen kuin jotain tarpeeksi pahaa tapahtuu. Asiat, joita elokuvaohjaajat ovat joutuneet selittelemään vuosikymmenestä toiseen, ovat väkivalta ja seksi elokuvissa. Quentin Tarantino sai vastailla koko 1990-luvun alkupuolen kysymyksiin elokuvaväkivallasta. Vasta paljon myöhemmin siirryttiin kiinnittämään huomiota siihen, mitä kameroiden ulkopuolella tapahtuu.

Sam Raimi ja Bruce Campbell saivat vastailla toistuvasti eri ohjelmissa vastaaviin kysymyksiin Evil Deadista (1981). On muistettava, että kauhuelokuvien aiheita on oikeasti kauhisteltu kansan riveissä ja halveksittu kriitikoiden keskuudessa. Bruce Campbell PBS Late Nightissa vastaamassa puhelimen välityksellä esitettyihin kysymyksiin korostetun rauhallisella äänellä, sliipatussa tukassa ja puvussa ovat mahtava kontrasti itse elokuvalle.

Bruce Campbell, PBS Late Night (1982–85)

Orson Welles on puolustanut elokuvaväkivaltaa keskusteluohjelmissa jo 1950-luvulla. Hänen mukaansa väkivaltaisten elokuvien kieltäminen ei poistaisi varsinaista ongelmaa, sillä kauhu ja väkivalta vaikuttavat ennen kaikkea ihmisiin, joilla väkivaltainen taipumus on jo olemassa. Eli samat argumentit toistuvat vuosikymmenestä toiseen.

Orson Welles ehti käydä keskusteluohjelmissa yli 30 vuoden ajan, ja hän on yksi mielenkiintoisimmista vieraista kuunnella. Hänen auransa täyttää tilan ja kertomuksensa käsittelevät elokuvaa taiteena syvällisemmin kuin pelkästään hänen omaa uraansa, vaikka toisinaan hänen kokemansa kohtelu Hollywoodissa värittää huumoria katkeruudella.

Viimeisen kerran Welles muisteli uraansa The Merv Griffin Show’ssa Lokakuun 9. päivänä 1985. Nauhoituksesta kotiin päästyään hän kuoli.

Kaikki elokuvaohjaajat eivät aina puolustele omia ja kollegojensa valintoja. Spike Lee kritisoi The Dick Cavett Show’ssa Soul manin (1986) blackfacea ja pilkkaavaa sävyä positiivista erityiskohtelua kohtaan. Tunnetummin hän on kritisoinut Tarantinon tapaa käyttää n-sanaa elokuvissaan. Spike Lee ajautui vihanpitoon myös Arsenio Hallin kanssa, joka oli ensimmäinen yhdysvaltalainen musta talk show -juontaja. Lee piti hänen tapaansa vetää show’ta liian valkoisena. Samaan aikaan osa valkoisesta yleisöstä piti sitä liian mustana.

Ennen kuin syvennytään tarkemmin kolmeen elokuvaohjaajan keskusteluohjelmavierailuun, mainitaan vielä eräs mielenkiintoinen talk show -arkkityyppi, nepobabyt. Etenkin paikkansa omillakin ansioillaan todistaneet kuuluisuuksien lapset. Otetaan esimerkiksi Sofia Coppola, josta on tullut omana aikanaan isäänsä, Francis Ford Coppolaa, parempi ohjaaja. 

Coppola huomioitiin ensimmäistä kertaa isommin roolistaan Kummisetä III:ssa (1990), jota inhottiin. Ensimmäinen isompi ohjaustyö oli tv-sarja Hi Octane (1994), joka on hyperaktiivista Gen X -sekoilua Comedy Centralille. Kyseessä on sarja, jollaisia kaikki videokameran omistavat kaveriporukat saattoivat tehdä, mutta kukaan muu kuin julkkiksen lapsi ei olisi saanut sille julkista näkyvyyttä.

Kun Coppola ja Zoe Cassavetes vierailivat talk show’ssa puhumassa sarjasta, heiltä kysyttiin ensimmäisenä, onko heistä tehty jo omat Barbie-nuket. On mielenkiintoista nähdä kuinka sävy talk show -vierailuissa muuttui sen jälkeen, kun Coppolan Lost in Translation (2003) ilmestyi.

Siirrytään nyt käsittelemään muutamaa historiallisesti kiinnostavaa tapausta tarkemmin. Seuraavien vierailujen tutkimusarvoa aika on lisännyt merkittävästi. Niiden, kestoltaan tunnin molemmin puolin, pariin olen palannut useampia kertoja.

Elfriede Kretschmer ja Leni Riefenstahl, Je Später Abend (1973–78)

Leni Riefenstahl – Je später der Abend (1976)

Leni Riefenstahl (1902–2003) oli saksalainen dokumentaristi, joka aloitti näyttelemällä ja ohjaamalla vuoristoelokuvia. Adolf Hitler ihastui niihin ja valitsi hänet ohjaamaan elokuvan Nürnbergin puoluekokouksesta. Tahdon riemuvoittoa (1935) seurasivat elokuvat Berliinin olympialaisista: Olympia I: Kansojen juhla ja Olympia II: Kauneuden juhla (1938).

Aiemmista kutsuista kieltäydyttyään, Riefenstahl saapui 1970-luvulla saksalaiseen Je später der Abend -keskusteluohjelmaan puolustamaan osaansa natsipropagandan välineenä. Lähetys alkaa tavallisen keskusteluohjelman tapaan. Musiikkivieras laulaa ja saapuu sohville kahden muun vieraan viereen. 

Harva julkisuuden henkilö on käyttänyt yhtä paljon energiaa oman elämäntarinansa kontrollointiin kuin Riefenstahl. Samalla harvan kohdalla rakennettu narratiivi rakoilee yhtä paljastavasti haastatteluiden ja dokumenttien aikana. Paras esimerkki tästä on Wonderful, Horrible Life of Leni Riefenstahl (1993), erinomainen hahmotutkielma kuvien kautta.

Riefenstahlin taiteellista merkitystä uudelleenarvioitiin 1970-luvulla. Hänen teoksiaan alettiin tarkastella irrotettuna historiallisesta kontekstista. Hän valokuvasi Münchenin vuoden 1972 olympialaisia, Afrikka-kuvien sarjat olivat menestyksiä ja hänet kutsuttiin kunniavieraaksi Montrealin vuoden 1976 olympialaisiin.

Samoihin aikoihin hän omistautui vedenalaiselle valokuvaukselle ja sukellukselle, joka jatkui vielä satavuotiaaksi viimeisessä dokumentissaan Impressions Under Water (2002). Aika ajoin somessa kiertävät valokuvat Mick Jaggerin kanssa, joita nyt kauhistellaan. Kuvat ovat ajalta, kun suhtautuminen Riefenstahliin oli myönteisempää.

Naisasialiike oli nostanut Riefenstahlin työn merkittäväksi, ja tällä idolistatuksella hänet ohjelmassa esitellään. Vasta myöhemmät dokumentit todella näyttivät, kuinka ohjaaja raivostuu luullessaan kameroiden olevan sammuksissa ja puhuu ohi suunsa. Katkelmia Je später der Abendista käytetään häntä vastaan uudessa dokumentissa Riefenstahl (2024). 

Mukana ohjelmassa on jazzmuusikko Knut Kiesewetter, joka myös esiintyy. Hänen isänsä oli kansallissosialisti, mutta pojasta kasvoi kaikkea muuta. Kolmas vieras, Elfriede Kretschmer, esitellään ammattiyhdistysaktivistina. Käytännössä hän on tavallinen kansalainen. 

Kiesewetter nostaa esiin sen, kuinka juutalaiset olivat olleet näkyvä osa saksalaista elokuvateollisuutta ennen kuin heidät pyyhittiin pois. Hän kysyy, eikö Riefenstahl ihmetellyt tätä, jos ei kerran ollut tietoinen natsien teoista. Mainittakoon tässä vaiheessa, että juutalaislehdistö ei arvostanut edes Riefenstahlin varhaisia elokuvia. Francine Prose esittää esseessään On a Nazi female filmmaker (2018), että Riefenstahlin antisemitismi liittyy ammatilliseen kunnianhimoon: Hän tekisi mitä tahansa saadakseen kalustoa ja kunnioitusta. Ne hänelle mahdollisti Hitler ja Joseph Goebbels.

Kretschmerillä on keskustelussa merkittävämpi rooli. Hänen kaltaisensa rivikansalainen on istutettu ohjelmaan tarkoituksella haastamaan Riefenstahlia saman sukupolven edustajana, samassa kulttuurissa kasvaneena naisena. Siinä missä keskustelu Riefenstahlista käytiin usein lain, tekniikan ja taiteen ehdoilla, Kretschmer puhuu moraalista.

Kretschmerin vahvuus on siinä, ettei hän tee sitä, mihin Riefenstahl on oikeusprosessien aikana tottunut. Hän ei syytä tätä kaikkitietäväksi hirviöksi. Hän ei väitä Riefenstahlin tienneen jokaista kammottavaa asiaa, josta natsihallintoa syytetään. Hän aloittaa kehumalla Riefenstahlin ensimmäisen elokuvan, The Blue Lightin (1932), teknisiä ansioita. Hän kertoo surreensa sitä, kuinka lahjakas tekijä päätyi palvelemaan epäinhimillistä ideologiaa ja toteaa, että jokainen saksalainen tiesi jotakin, ja että Riefenstahl on aina kiistänyt tienneensä mitään.

Eräs yksityiskohta keskusteluohjelmassa kiinnittää huomion. Yleisö ei tunnu olevan Kretschmerin puolella. Hän näyttäytyy miltei kiusaajana, joka ei suostu jättämään rauhaan vanhaa naista. Ensimmäiset aplodit saa Kiesewetterin huomio siitä, että Riefenstahlilla on oikeus puolustaa itseään.

Raikuvimmat suosionosoitukset seuraavat, kun Riefenstahl kuvaa itseään noitavainojen uhriksi, joka näki Kolmannessa valtakunnassa vain hyvää ja kaunista eikä kuullut natsien rikoksista ennen sodanjälkeistä vankeuttaan. Puheensa lopuksi hän kertoo vältelleensä keskusteluohjelmia, koska kokemansa kaltoinkohtelu on jättänyt syvät henkiset haavat.

Je später der Abend näyttää vaivihkaa kuinka 1970-luvun Saksassa asiaan suhtauduttiin. Pääosin tunnin mittaisessa ohjelmassa keskustelu käydään rauhallisesti. Kuten monissa dokumenteissa, Riefenstahl tulistuu vasta, kun kamera kääntyy – tässä tapauksessa, kun Kiesewetter esiintyy.

Roman Polański, Clive James Meets (1984)

Roman Polański – Clive James Meets (1984)

Roman Polański ehti vierailla keskusteluohjelmissa muutettuaan Yhdysvaltoihin. Hänen tarinansa vetosi. Holokaustista selviytynyt lapsi, jonka puoliso, raskaana ollut Sharon Tate, joutui Charles Mansonin kultin raa’asti murhaamaksi. Polański oli tarinoita tulviva ja juhlittu elokuvanero, joka oli kokenut epäinhimillisiä tragedioita.

Vuonna 1977 tämä versio hänestä muuttui. Polańskia syytettiin alaikäisen seksuaalisesta hyväksikäytöstä, ja hän pakeni seuraavana vuonna Yhdysvalloista.

Sittemmin Polańskia on kuultu harvakseltaan eurooppalaisissa keskusteluohjelmissa, festivaalipaneeleissa ja dokumenteissa. Clive Jamesin ohjelmassa keskustelu kulkee pitkään kierrellen ja kaarrellen elämästä ja elokuvista. Sarvikuonoon huoneessa siirrytään hieman kömpelösti Chinatownin (1974) puukkokohtauksen kautta.

Polański nautti laajaa hyväksyntää useita vuosikymmeniä tapahtumien jälkeen. Hänen puolestaan kirjoitettiin vetoomuksia, jotka allekirjoittivat lähes kaikki eturivin näyttelijät ja ohjaajat. Lista on ollut viime vuosina paljon esillä. Hakukone ehdottaa sanaparin ”who signed” jatkoksi lähes yhtä nopeasti ”Declaration of Independence” kuin ”Polanski petition”. 

Esille on noussut myös Tarantinon vuoden 2003 vierailu Howard Sternin radio-ohjelmassa, jossa hän vähättelee tapausta. Hän kommentoi, ettei kyse ollut oikeasta raiskauksesta, vaan tapauksesta, jossa ongelma liittyi suostumuksen sijasta uhrin ikään. Samassa yhteydessä hän kuvaili uhria 13-vuotiaaksi bilemuijaksi rinnastaen hänet bändäreihin.

#MeToo-liikkeen jälkeisessä maailmassa pienessä ajassa tapahtuneet muutokset näyttäytyvät jyrkkinä ja samalla ristiriitaisina. Samojen henkilöiden moraaliset positiot löytyvät niin Polański-vetoomuksesta kuin #metoo-liikkeen kärkinimistä, kuten esimerkiksi Asia Argenton kohdalla. Kaiken lisäksi Argentoa on sittemmin syytetty vastaavista teoista.

Kun kaiken edellä mainitun tietää nyt ja palaa Clive Jamesin ohjelmaan vuonna 1983, keskustelun seuraaminen on kuin toisesta maailmasta.

Polański myhäilee ja toteaa pitävänsä nuorista naisista. Hän kysyy haluaako haastattelija kuulla kaikki likaiset yksityiskohdat ja kiittää samalla siitä, että hankalaan aiheeseen siirryttiin vasta keskustelun loppupuolella.

Hän kertoo kuvanneensa nuoria tyttöjä ranskalaiselle lehdelle ja kuvailee kokemusta miellyttäväksi, koska hänen mukaansa hän pitää erityisesti sen ikäisistä tytöistä, ja sen ikäiset tytöt pitävät hänestä. Hän vihjaa, että koska hänellä on tällaisia mieltymyksiä, oli vain ajan kysymys ennen kuin jotakin tämänkaltaista tapahtuisi. 

Aika on totisesti ollut silloin eri. Rokkitähtien tarinoissa on glamorisoitu bändärien kanssa vehtailu. Ja kuten Polański mainitsee, suojaikä on tapahtuma-aikana ollut monessa osavaltiossa ja Euroopan maassa tytön ikää vieläkin alhaisempi. Haastattelussa hän sanoo naureskellen pitävänsä tästä lähtien tarkemmin huolta paikkakohtaisista ikärajoista.

Mieltymyksensä hän on sittemmin jättänyt pois tarinastaan ja keskittynyt käsittelemään tapausta oikeuden näkökulmasta, jossa hän kertoo olevansa keinottelun uhri. Vierailullaan Ruotsin SVT:n Filmkrönikan Specialissa vuonna 1988, hän uskoo jo pystyvänsä lähiaikoina käydä hoitamassa lakitekniset ongelmansa USA:ssa alta pois.

Kunkin Polańskin vierailun merkitys korostuu mitä useampien aikakausien arkistomateriaalia  katsoo. Clive James Meets on ajalta ennen #metoota, vetoomuksia ja Free Polanski -pinssejä. Vierailu The Dick Cavett Show’ssa vuonna 1971 on ennen skandaalia. BBC:n haastattelua vuodelta 1967 ennen Taten murhaa. Kerroksia ja konteksteja eri vierailuilla riittää.

Irmeli Lanners ja Juhan af Grann, Ufovalvojaiset (1992)

Juhan af Grann – TV3:n ufovalvojaiset (1992)

”Juhan af Grann, tv-toimittaja. Syntynyt Kuopiossa 3.12.1944. Juhan af Grann on harjoittanut alansa opintoja mm. Hannoverissa ja Berliinissä 1965–66 ja ollut ohjaajastipendiaattina Puolassa, Varsovassa ja Lodzissa. Nykyisin hän on dokumenttitoimittajana MTV:ssä. Juhan af Grann sai tunnustusta erinomaisesta ohjaajatyöstään MTV:n kuusiosaisessa sarjassa Kun maailma paloi ja sitä seurasi toinen iso sarjaohjelma Suomi eilen.

Tv-työssä on joskus murhenäytelmänkin sävyä. Juhan af Grann juotti Suomi eilen -sarjan tunnuskukolle vodkaa, joka oli tarkoitettu piristeeksi. Annos lienee kuitenkin ollut liian suuri, sillä kukko kuoli – krapulaan.”

– Kuka on Kuka TV:ssä (1970, toim. Urpo Virkkunen)

Harvempi tunnistaisi Juhan af Grannia lainkaan ylläolevasta varhaisesta kuvauksesta. 

Tunnetuimpien suomalaisten ohjaajien esiintymisistä löytyy yhtenäinen linja ja yksin kaikkia vastaan -asenne. Jörn Donner esiintyi muita parempana älykkönä. Spede oli pisnismies ja vannoutunut elokuvasäätiön vihaaja. Aki Kaurismäen kuivat esiintymiset ja nykyajan halveksunta on käsite. Renny Harlin poltti siltansa Suomeen vuosikymmeniksi.

Viidenneksi julkisuuskuvaltaan merkittäväksi ohjaajaksi on nostettava ufologi Juhan af Grann, UFO-dokumenttien kiistämätön mestari, avaruusolioiden kielten taitaja ja monesti abduktoitu kokemusasiantuntija. Hänen elokuvansa ovat videotaidetta, jotka pitävät otteessaan aivan toisella tasolla kuin NatGeon yöufoilut.

Juhan af Grann vieraili aikojen saatossa yöchateissä, radiossa ja kautta linjan eri vakavuustason ohjelmissa. Legendaarisimpiin vierailuihin lukeutuu vuoden 1992 Ufovalvojaiset TV3-kanavalla. Keskusteluohjelmaa ei järjestetty liveyleisön edessä, mutta ohjelmaa varten katsojilta oli tullut 162 kirjettä, joista osaan vastattiin.

Jos af Grann olisi vain pysynyt piilossa ja hänen elokuvansa olisi esitetty televisiossa ilman ohjaajan ulkoelokuvallista presenssiä, olisi tuskin moni häntä muistelemassa. Hänen julkinen persoonansa on merkittävin osa ohjaajan perintöä. Ihmiset muistavat hahmon, esiintymiset ja otsikot, tuskin montaakaan kohtausta hänen elokuvistaan.

On kuitenkin mielenkiintoista huomata, kuinka af Grann on vähiten kiihkoissaan asiasta keskusteluohjelman vieraista. Muut vieraat vievät valokeilan. Af Grann tunnettiin räiskyvänä esiintyjänä, kun hän toimi yksin tai ohjaajan roolissa. Tai kun hän antoi trollaten lehti- tai radiohaastatteluja ja puhui avaruusolioiden kielillä.

“Häver biiver miiver hoover”  – Juhan af Grann

Yhdessä viimeisistä haastatteluistaan af Grann kertoo, että ei ollut erityisen kiinnostunut ufoista alkaessaan tehdä dokumentteja aiheesta. Hän oli tehnyt satoja ohjelmia, joissa käsitteli Suomea ja suomalaisia, urheilijoita, taiteilijoita ja poliitikkoja. Tunnetuimpana dokumenttielokuva Urho Kekkosesta. Kanavajohdon vaihtuminen alkoi tuottaa ongelmia, joista af Grann oli katkera loppuun asti, ja ne vaikuttivat muutokseen.

Toisessa haastattelussa af Grann on kertonut ehdottaneensa ideaa jo vuonna 1974. Oli miten oli, UFO-dokumentit osoittautuivat valtavaksi menestykseksi ja af Grann pitäytyi hyväksi havaitussa nichessä lopun uraansa. Tämä aikakausi, josta hänet parhaiten tunnetaan, kesti loppujen lopuksi hyvin vähän aikaa: 1992–2002.

Ufovalvojaisissa on hyvin rauhallinen tunnelma, eikä juontaja Irmeli Lannersin skeptinen ote kiihdytä keskustelijoita. Etenkin jos vertaa Peter Nymanin vetämään ohjelmaan Mediapelin Ufospecial (1995), jossa Rauni-Leena Luukanen-Kilde on täysin pitelemätön. Vaikka kyseinen lähetys tukee af Grannin uusinta ohjelmaa, hän ei ole itse paikalla.

Kun ufobuumin aikaan 1990-luvulla vanhemmat puhuivat 1960-luvusta se tuntui kaukaiselta maailmalta. Nyt nuo Ufovalvojaiset ja muut ovat yhtä kaukaista aikaa. Ja on vaikea kuvitella, että tänä päivänä vastaavaa ohjelmaa vastaavalla asenteella esitettäisiin televisiossa. Saati että Juhan af Grannin kaltainen ohjaaja saisi yhtä suurta näkyvyyttä mediassa.

Viimeisen kahden vuoden aikana on kyllä meilläkin ilmestynyt Shadowland (2024) ja Zone (2025), jotka käsittelevät salatieteitä ja ufoja, ja elokuvat ovat saaneet hyvin huomiota. Juhan af Grannia tai mitään vastaavaa meillä ei silti enää ole muualla kuin tallenteena vanhoista keskusteluohjelmista.

Lähteitä ja linkkejä: