Battle Royale on viime vuosikymmenen aikana saanut nousevissa määrin tunnustusta. Jo pelkästään elokuvan ja alkuperäisteoksena toimivan romaanin keskeinen battle royale -konsepti on kirvoittanut erityisesti videopelimaailmassa valtavasti suosiota. Lisäksi fanit ovat saaneet maistaa jos jonkinlaista erityisversiota ja kokoelmaa, joita muun muassa Arrow Video on julkaissut jo useamman kappaleen. Kenties suurin herkku kuitenkin julkaistiin tämän vuoden huhtikuun lopulla, kun Arrow toi kuluttajille 4K-laadulla suuremmallekin yleisölle tutun väkivaltahelvetin.
Battle Royalen maailma näyttäytyy synkkänä dystopia, jossa nuorten ja aikuisten välinen kuilu on kasvamassa entistä suuremmaksi raskaan laman vuoksi. Tulevaisuus tuntuu toivottamalta, ja vanhempi väestö on alkanut pelkäämään sekä vihaamaan nuorisoa. Nuoret taas tuntevat itsensä petetyksi aikuisten epäonnistumisten johdosta. Lopulta Japanin totalitaarinen hallitus päätyy veriseen ratkaisuun: joka vuosi hallitus vahvistaa pelon ilmapiiriä järjestämällä Battle Royale -nimisen kamppailun satunnaiselle luokalle teini-ikäisiä opiskelijoita. Vain yksi voi selvitä hengissä saaren järjettömästä kilpailusta.
Veteraaniohjaaja Kinji Fukasakun viimeiseksi jäänyt teos on tietyssä mielessä helppo ohittaa pelkkänä räjähdyksillä ja muulla shokeeraavalla materiaalilla mässäilynä. Erityisesti teattereissa esitetystä julkaisusta voi yleisön olla vaikeampaa kaivaa elokuvan syvempiä merkityksiä esille. Pelkästään tämä ylin pintakerros ja “se alkuperäinen Nälkäpeli” -titteli eivät tee Battle Royalelle oikeutta. Verta ja suolenpätkiä pursuavan toimintaspektaakkelin sijaan Fukasakun joutsenlaulu on ennen kaikkea yksi kaikkien aikojen parhaista coming of age -elokuvista. Kuoleman ja tuskan keskeltä nousee ylös toivo paremmasta tulevaisuudesta, kun aikuistumisen kanssa kirjaimellisesti kipuilevat nuoret yrittävät ymmärtää sekä itseään että maailmaa. Oman kierteensä tarinaan tuo se, että elokuvan käsikirjoituksesta vastasi ohjaajan oma poika Kenta Fukasaku.
Myös ohjaajan versioksi kutsuttu erityisversio elokuvasta on olennainen Fukasakun teemojen kannalta. Fukasaku käyttää kerronnallisena keskipisteenä opiskelijoiden koripallopeliä menneisyydestä, joka luo väkevän kontrastin kuoleman ja nuoruuden huolettomuuden välille. Lisäksi elokuvan loppuun on lisätty kolme “sielunmessuiksi” kutsuttua palaa elokuvasta, jotka tavalla tai toisella korostavat ja selventävät jo ennen nähtyjä kohtauksia. Nämä epilogit jättävät aavemaisen, mutta samalla oudon tyynen jäljen koko kokemukseen. Ehkä kivun jälkeen kaikki onkin lopulta hyvin, ehkä kärsimyksen ei tarvitsekaan enää jatkua ja tulevaisuus ei olekaan täysin sysimusta. Ehkä.
Erityisesti verisistä yakuza-elokuvistaan tunnetun artistin kutomaa väkivallan verhoa ei ole yksinkertaista sivuuttaa. “Totuus” elokuvasta on minulle päivänselvä viiden katselukerran jälkeen, mitä se ei uudelle katsojalle automaattisesti ole. Markkinoinnissa väkivallan merkitys korostuu, ja onpahan eräs Quentin Tarantinokin nimennyt elokuvan omaksi suosikikseen. Olen keskustellut Battle Royalesta useamman elokuvaa rakastavan henkilön kanssa, joista monen ihastus pohjautui erityisesti överiin toimintaan ja viihdyttävään alkuasetelmaan. Usealle tie Fukasakun elokuvan syvimpään ytimeen on jopa merkityksetön, sillä ylivertaisena popcorn-viihteenä toimiva ainutlaatuinen kuolonpeli tarjoaa enemmän kuin tarpeeksi pureskeltavaa. Ei ole mitään syytä paheksua heitä, jotka näin Battle Royalen kokevat; ei ole olemassa väärää tapaa katsoa elokuvaa.
Paljonpuhuvaa on kuitenkin se, etten pidä Battle Royalea ensisijaisesti toimintaelokuvana, vaan melodraamana. Siinä Fukasakun taika piileekin: ohjaaja on säilyttänyt kaaottisen tyylinsä, mutta verellä leikkiminen ei tunnu missään vaiheessa itse tarkoitukselta. Väkivaltaa esiintyy toki runsain mitoin, mutta se oikea Battle Royale löytyy taisteluiden ja ammuskelun välistä hiljaisina hetkinä. Hetkinä, jolloin hahmot saavat lyhyet tilaisuutensa hengähtää synkän maailman keskellä. Minun silmissäni ohjaajan nopeasti liikkuva toiminta ei edes ole erityisen viihdyttävää perinteisen väkivaltaviihteen näkökulmasta, vaan sen tarkoituksena on esittää hahmojen kuplivia tunteita äärimmäisen rajussa muodossa. Fukasaku käyttää väkivallan purkauksia keinona kuvata muun muassa vihaa ja hämmennystä, jolloin katsoja suorastaan pakotetaan osaksi elokuvan maailmaa. Tyyli muistuttaa vahvasti myös elokuvassa näyttelevän Takeshi Kitanon tapaa lähestyä väkivaltaa omissa ohjauksissaan; Fukasakun oli alunperin tarkoitus ohjata Kitanon ensimmäiseksi ohjaustyöksi muodostunut Violent Cop.
On yllättävää, kuinka vähän aikaa hahmot tarvitsevat elokuvassa toimiakseen elokuvan tarkoituksen mukaisesti. En osaisi erityisen laajasti kuvailla montaa Battle Royalen hahmoista, mutta tunnetasolla kaikki toimii vaivattomasti. Ostan täysin Fukasakun tulikiven katkuisen tunteen, eli pettymyksen aikuisten jatkuviin valheisiin. Ohjaaja kiinnostui itse elokuvan ohjaamisesta omien kokemuksiensa johdosta toisen maailmansodan ajoilta. Fukasakun luokka oli määrätty töihin ammuksia valmistavaan tehtaaseen, joka joutui myöhemmin pommituksen alaiseksi. Eloonjääneet siivosivat pommituksessa kuolleiden ruumiita. Sinä hetkenä ohjaaja heräsi siihen todellisuuteen, ettei Japani ehkä taistellutkaan maailmanrauhan puolesta. Tämä vihan ja pettymyksen tunne loimuaa polttavana koko elokuvan ajan, kun oppilaat joutuvat tappamaan toisiaan aikuisten käskystä. Tässä mielessä maan syvät traumat sodasta nousevat pinnalle, sillä modernin ajan nuoret heitetään samankaltaiselle silmittömän ja merkityksettömän väkivallan alttarille.
Hahmojen joukosta selkein poikkeus on oppilaiden entinen opettaja Kitano. Opettajaa esittää elämänsä roolissa hahmon jo aiemmin mainittu nimikaima, myös esiintyjänimellä Beat Takeshi tunnettu Kitano. Kitanon järkkymättömissä kasvoissa on niin montaa eri tasoa, että ne ikään kuin peilaavat elokuvan kehitystä samalla paljastamatta mitään. Hahmo on samanaikaisesti säälimätön ja katkera ihmisraunio, sekä kuitenkin surumielisen sympaattinen ja myötätuntoa ansaitseva keski-ikäinen mies.
Monipuolisen taiturin tausta omien elokuviensa kivinaamana, suosittuna koomikkona ja peliohjelmien juontajana tuovat kaikki oman mausteensa häkellyttävän syvälliseen rooliin. Kitanon voisi nimetä elokuvan sieluksi, joka myös välittää ohjaaja-näyttelijän uralta tuttua pikimustaa huumoria kaikista kärkevimmin. Hahmo kuvastaa hallituksen päätöntä ja kauheaa linjaa, mutta samalla ilmentää aikuisten omaa toivottomuutta ja epäonnistumista. Lisäksi opettaja toimii omalla tavallaan hatarana siltana sukupolvien välisen kuilun välillä, mikä tuo pilkahduksen toivoa ja ymmärrystä kärjistetyn tulehtuneisiin asetelmiin. Jokainen meistä yrittää vain elää.
Suurimman osan ajasta Battle Royale käyttää klassista musiikkia säveltäjä Masamichi Amanon tuotosten rinnalla. Ohimeneviä hetkiä lukuun ottamatta jylhä äänimaailma painostaa kylmästi katsojaa visuaalisen ilmeen ohella. Elokuvan lopussa ja lopputekstien aikana tunnelma muuttuu. Ruudulla katsojille näytetään hahmojen vanhaa luokkakuvaa. Fukasaku soittaa rap rock -yhtye Dragon Ashin tunteikkaan kappaleen Climbing the Stairs of Quiet Days. Kappale kertoo hitaiden ja hiljaisten päivien kulusta, kertojan yrittäessä nousta murheidensa yli saadakseen huomisesta otetta. Kertosäkeessä kehotetaan kulkemaan naurujen saattelemana kohti kirkasta valoa ja avointa tulevaisuutta, toivoen toiveiden täyttymystä. Päivät ja vuodenajat vaihtuvat, mutta jostain täytyy saada kiinni – ja vaikka lapsuus jää taakse, sitä ainutlaatuista viattomuuden tunnetta ei saa menettää. Yksi sirpalekin riittää.
Yltiöllisen haikea, hieman imelä ja silti sitäkin koskettavampi laulu on kuin vasara päähän ylitseampuvan verilöylyn jälkeen. Kappale on kaiken täydennys ja elokuvan syvin olemus. Palkinto, joka avaa kyynelkanavat välittömästi. Elokuvan kontekstissa kappale on vähintäänkin katkenransuloinen; suurin osa hylätyllä saarella olijoista on kuollut. Nämä edesmenneet sielut jättävät viimeisen jälkensä ruudulle. “We go every day, we go every day…“, yhtye esittää. Se naurattaa ja itkettää, kuinka vinksahtanut ja vääristynyt versio elämästä Battle Royale voikaan olla, mutta silti niin täydellisen osuva. Siitähän elämässä on kyse: vaikka ystäväsi makaisivat kuolleina tappavan battle royalen jäljiltä, et voi muuta kuin pyyhkiä kyyneleesi ja jatkaa eteenpäin. Aikuisuuden kynnys, jolloin voit kulkea vain omaa tietäsi. Kaiken tämän tuskan takana on pakko olla jotain.
Fukasakulta on eräässä haastattelussa kysytty, onko Battle Royale varoitus vai neuvo nuorisolle. Ohjaaja ei osannut vastata kysymykseen tarkasti, vaan mainitsi, ettei ollut ajatellut asiaa niin syvällisesti tältä kantilta. Fukasaku kertoi elokuvan sisältävän hänen viestinsä seuraavalle nuorten sukupolvelle, ja katsojalle jäisi vastuu elokuvan sanoman tai merkityksen tulkitsemista. Näen elokuvan viestin sekä varoituksena että neuvona: et voi aina luottaa sokeasti hallituksen korulauseisiin, mutta olet silti itse vastuussa oman kohtalosi luomisesta.
Kinji Fukasaku kuoli eturauhassyöpään tammikuussa 2003, noin kaksi vuotta elokuvan julkaisun jälkeen. Battle Royale II: Requiem -nimisen jatko-osan kuvaukset olivat jo alkaneet, mutta ohjaajan tila heikkeni yllättäen tämän jälkeen. Jatko-osan käsikirjoitti ja ohjasi lopulta Fukasakun poika Kenta. Elokuva on omistettu hänen isänsä muistolle.