Näin alle vuorokauden päässä jouluaatosta on oiva hetki tutustua jouluelokuviin erikoistuneen Bob Clarkin (Black Christmas, A Christmas Story) avustuksella jokaisen äidin toivelahjaan: Lapsen kotiinpaluuseen pyhien alla. Valitettavasti, kuten elokuvan Painajainen (tunnetaan myös nimillä Deathdream ja Dead of Night) nimestä voi päätellä, kaikki ei mene kuten näissä lumentäyteisissä fantasioissa. Elokuva käynnistyy amerikkalaisen ydinperheen pojan Andyn kuollessa tarkka-ampujan luotiin Vietnamissa. Hänen perheensä saa tästä tiedon. Isä ja sisko aloittavat surutyönsä, mutta äiti ei suostu uskomaan uutista.
Andyn kuolinhetkellä taustalla kuulunut syyllistävä ääni paljastuu yhdeksi äidin monista rukouksista, joissa hän rukoilee poikaansa palaamaan, koska hän lupasi tekevänsä niin. Onneksi Painajaisen maailmassa on joulun henki vahvasti läsnä, sillä Andy palaa kuin palaakin perheen kotiin keskellä yötä. Perhe kuittaa kuolinilmoituksen jonkinlaisena kirjanpitovirheenä. Andy ei enää nuku, vaan kiikkuu loputtomasti edestakaisin huoneensa tuolissa, silloin kun ei istu jossain muualla kaukaisuuteen tuijottaen. Hauska heppu kaikin puolin.
Jo varhaisesta vaiheesta pojan implikoidaan tappaneen kotimatkallaan hänet kyytiin noukkineen rekkakuskin, eikä perheen koiran murhaaminen naapuruston pikkulasten edessä hirveästi paranna herran osakkeita. Tappotyöt saavuttavat visuaalisen kliimaksinsa hänen tappaessa perheen lääkärin, joka on todennut aiemmin mieheltä puuttuvan pulssin. Andy piikittää itseään uhrinsa verellä jälkikäteen, mikä parantaa hänen ihonsa sävyä ja hänen jatkuvasti enemmän mätäneviä, vaatteiden peittämiä haavojaan.
Painajaisessa kuplii pinnan alla yhtä sun toista. Edeltänyt vuosikymmen oli omiaan tuottamaan traumoja Yhdysvalloille Vietnamin sodasta ihmisoikeusprotestien ja hippiliikkeen pöydälle nostamien sukupolvierojen kautta. Andyn vampyyri- tai zombiemainen luonne laukaisee näiden kaikkien käsittelyn hänen ympäristössään. Andy itse toteaa murhaamalleen tohtorille antaneensa henkensä tohtorin tähden, joten miksei tohtorin tulisi tehdä samoin Andyn puolesta? Kysymys on lievästä epämääräisyydestään omiaan tökkimään sormella kansakunnan avointa haavaa. Kaukana jossain käydyn sodan luonne esitetään myös kouriintuntuvan abstraktisti kansalaisten nähdessä sen enemmän pakollisena lihamyllynä kuin ideologisesti kannattavana toimena. Andy meni tosin armeijaan vapaaehtoisesti, joko vältelläkseen liikaa häntä sättivää isäänsä tai liikaa hoivaa ja huolenpitoa tarjoavaa äitiään. Vanhempien jatkuvat riidat, jotka kuolleista palannut Andy näkee, kielivät siitä, että näin oli varmaan ennen kuolemaakin. Poika on omalla tavallaan ympäristönsä uhri ja täten ehkä oikeutettu jonkinlaiseen vapautukseen. Mitä se nyt tällä kertaa sattuu olemaan uusien viattomien veren vuodattaminen.
Elokuvan perheen temaattisesti väkevin komponentti on kuitenkin sen isä, Charles. Andyn tapettua isälleen rakkaan koiran tämän(kin) silmien edessä mies yrittää paikata sydämensä suruja suomalaisuutta huokuen viinalla. Tämä ei onnistu, ja epäilyjen kasvaessa poikansa luonteesta hän joutuu kohtaamaan sen tosiasian, että Andy on muuttunut mies. Näiden kahden välissä on ammottava, ylitsepääsemätön aukko. Perinteisen maskuliinisuuden troopit murtuvat yksi kerrallaan suoraselkäisen isän joutuessa hylkäämään periaatteensa suojellakseen poikaansa. Charlesin murtuessa poliisiasemalla henkisesti yrittäessään kertoa poikansa hirmuteoista hän kävelee pois, kuin lyötynä, valehdeltuaan tapahtumista. Osoittaessaan elokuvan verisen kliimaksin yhteydessä täysin zombifioitunutta Andya revolverilla hän ei pysty vetämään liipaisimesta. Kykenemättömänä kohtaamaan oman, näennäisen miehisyytensä katoamista, hän ampuu itsensä.
Äiti, Christine, ei pärjää tässä yhtälössä hirveästi paremmin. Surun murtamana hän suojelee Andya kaikelta. Hänen voi myös nähdä toimivan katalyyttinä Charlesin päätökselle olla kertomatta Andyn teoista poliisille: Christine hajoaisi kappaleiksi jos Andy lähtisi vielä hänen luotaan. Tunne on niin vahva, että nainen on valmis jopa asettamaan miehensä ja tyttärensä uhreiksi mahdollisten tapahtumaketjujen alttareilla pitääkseen poikansa luonaan. Tytär, Cathy, palvelee elokuvassa lähinnä tikittävän aikapommin uhriksi mahdollisesti joutuvan esineen virkaa. Hän on iloinen veljensä paluusta, eikä näe totuutta ennen kuin on myöhäistä.
Clarkia ja käsikirjoittaja Alan Ormsbya ei voi moittia kunnianhimon puutteesta. Painajaisen käsittelyyn ottamat yhteiskunnalliset ilmiöt ovat mittavia. Onkin harmi, joskin ennalta arvattava sellainen, että elokuva ei oikein pysty pitämään kaikkia eri traumoja käsissään. Se tyytyy usein niiden esittämiseen tai niistä vihjailuun niiden käsittelyn sijasta, mikä hieman tylsistyttää etenkin Christinen hahmon tapauksessa niiden tunteellistakin latausta. On ilmiselvää, miten tärkeä Andy on hänelle, mutta on vaikea käsittää, miksi hänen kuolemastaan koituva suru pelottaa naista niin paljon, että hän on valmis uhraamaan muut läheisensä pitääkseen pojan luonaan.
Tehoa syö kieltämättä myös elokuvan toisinaan huonosti ikääntynyt ulosanti. Andya esittävän, sittemmin saippuasarjojen käsikirjoittamiseen erikoistuneen Richard Backuksen enkelimäiset kasvot saavuttavat vain toisinaan vihjeen siitä, että niiden taakse kätkeytyy jotain… noh, ei pahaa, mutta hyvin, hyvin edesmennyttä. Miehen tapa näytellä Andya raivokohtausten iskiessä on koomisen mulkosilmäinen. Tom Savinin uran ensimmäisiin lukeutuvat erikoistehosteet ovat toisinaan oivia, mutta Clark ei kuvaaja Jack McGowanin kanssa tee halvalla tehdylle työlle oikeutta tunkiessaan kameransa täysin Andyn mätäneviä kasvoja vasten. Myöhemmin A Christmas Storyn parissa Clarkin kanssa työskennellyt äänisuunnittelutrio Jim Clark, Gary Goch ja Kennet Heeley-Ray yhdessä säveltäjä Carl Zittrerin kanssa sen sijaan ansaitsevat täydet kiitokset elokuvan äänimaailmasta. Andyn piikittäessä verta itseensä taustalla kuuluva tuulen tuiverrus ja miehen itsensä huokailu saavat katsojan jättämään Backuksen kasvojen kuivat pakkelit huomiotta.
Painajainen loppuu elokuvalle sopivasti sen kummempia selittelemättä Andyn vihdoin palattua hautaansa, itkevä äiti vierellään. Lopetus jättää kaikkien psykologiset haavat avoimiksi, vaille tyydytystä. Se on erittäin sopivaa 1970-luvun alkupuolen Yhdysvalloille, jolloin tällaista Vietnam-traumakuvastoa ei vielä käsitelty kauhuelokuvien ja aikakausilehtien ulkopuolella. Jos Clarkin ja Ormsbyn aikaansaannoksesta pitäisi jotain rakentavaa saada irti, ehkä se on juuri tämä haavojen avoimuus. Pikaista parannusta kaikille näille ongelmille ei ole, ja jos niin kuvittelee, on se pelkkä illuusio, joka tuo lisää tuhoa. Aika voi parantaa haavat, mutta kipu ja suru pitää hyväksyä ennen sen tapahtumista. Kanadalais-yhdysvaltalainen yhteistuotanto on syystäkin sijoitettu sen osapuolen mannuille, jossa tosiasioiden hyväksyminen on edelleen poikkeuksellisen haastavaa.
