Kauhu on vaikea genre. Se, mikä näyttäytyy yhdelle ihmiselle pelottavana voi olla toiselle jokapäiväistä tai yhdentekevää. Tämä on johtanut vuosisadan saatossa mitä moninaisimpaan aligenrejen kirjoon. Pelottaako sinua kehosi häpäisy tavalla tai toisella? Body horror on juuri sinua varten! Pelottaako sinua tummatukkaiset pikkutytöt, jotka korisevat kuolettavasti? Japanilainen kauhu 2000-luvun taitteesta on räätälöity tarpeisiisi! Lista voisi jatkua loputtomiin, päättyen väistämättä aina pelkoon siitä, että miljonäärikeksijä haluaa pukea sinulle Halloween-naamarin joka on varustettu palalla Stonehengeä joka vapauttaa naamarin sisältä tappavia käärmeitä ja toukkia tietyllä hetkellä. Eihän se voi olla vain allekirjoittaneen pahin pelko!
Oli miten oli, universaalia kaavaa onnistuneelle kauhuelokuvalle ei ole. Toisinaan jokin elokuva onnistuu kytkeytymään ajan henkeen vahvasti ja tarkkanäköisesti, jolloin lopputuloksena on yleensä genren klassikko – Manaaja, Halloween ja tuoreempana tapauksena vaikka It Follows ovat tällaisesta hyviä esimerkkejä. Tällaiset elokuvat on toisinaan helppo tunnistaa niiden ilmestymishetkenä, jolloin ne väistämättä saavat Yhdysvaltojen studiopomojen ja liukuhihnatuottajien päät sauhuamaan yrityksessä selvittää, mikä kaava milloin mitäkin elokuvaa on muovannut. Kaava on tärkeä konsepti, koska se on jäljiteltävissä. Taiteessa ei tietenkään oikeasti ole mitään kaavaa, mutta etenkin jenkeissä bisnekseksi muodostuneesta kauhugenrestä sellaisen on yrittänyt muodostaa yksi jos toinenkin ohjaaja tai tuottaja.
Yksi heistä oli William Girdler. Eksploitaatiojuuristaan Hollywoodin 70-luvun pienempien elokuvastudioiden tietoisuuteen ponnistanut mies kuoli helikopteriturmassa Filippiineillä etsiessään uusimmalle projektilleen kuvauspaikkoja. Ennen traagista kuolemaansa hän ehti ohjaamaan kuusi elokuvaa, jotka kaikki pyrkivät jäljittelemään suurempia hittejä – Abby on blaxploitaation kuosiin asetettu Manaaja, ‘Sheba, Baby’ yritti jatkaa Coffyn ja Foxy Brownin viitoittamalla tiellä Pam Grierin tähtimaineen matkassa (ja on syystä jäänyt historian syövereihin), Leslie Nielsenin tähdittämä Project: Kill oli harvinaisen räikeä kopio Sam Peckinpahin samana vuonna ilmestyneestä The Killer Elitestä, Grizzly oli metsään karhun turkissa usutettu Tappajahai, ja Day of the Animals yleisesti edellämainitun käynnistämän eläinkauhubuumin hyödyntäjä. Viimeiseksi projektiksi Girdlerille kuitenkin jäi The Manitou, tai Paholaisloitsu Manitou, kuten se Suomessa on joskus tunnettu.
Tämä elokuva oli miehen ohjaajatöistä suurimmalla rahalla tehty, ja se raha mahdollisti Girdlerille sen, että hän sai panna läpi uransa työstäneen kaavansa käyttöön. Kaava on hyvin yksinkertainen: Otetaan jokin asia klassisesta kauhuelokuvasta ja korotetaan se potenssiin kymmenen. Helppo esimerkki on Day of the Animalsin tapa käyttää kymmeniä erilaisia eläimiä, siinä missä Girdlerin itsensäkin tekemä eläinkauhuelokuva keskittyy usein vain yhteen lajiin tai yksittäiseen petoon. The Manitou antaa tälle kaavalle kuitenkin suorastaan fantastisen kontekstin, jonka sisällä korotetaan potenssia kunnes koko laskin räjähtää.
Tarina perustuu Graham Mastertonin samannimiseen, hieman hillitympään kirjaan. Karen Tandyn (Susan Strasberg) niskassa kasvaa patti, joka paljastuu sairaalassa sikiöksi. Naisen heila, mummoja tarot-korteilla kusettava Harry (Tony Curtis!) päätyy muutaman mutkan kautta päätelmään siitä, että patissa elävä sikiö on Yhdysvaltain alkuperäisasukaspoppamiehen uudelleensyntymä, joka haluaa kutsua suuren muinaisen jumalan tuhoamaan maapallon mikäli hän pääsee syntymään. Ainoa tapa estää tämä on rekrytoida oma alkuperäisasukaspoppamies (armenialainen Michael Ansara jolla on paksu newyorkilaisaksentti) manaamaan paha henki Karenin niskasta. Seuraa galakseja räjäyttelevä, tissejä vilautteleva taistelu pahuutta vastaan.
Masterton kirjoitti kirjansa William Peter Blattyn Manaajan hengessä, ja hän, kuten Girdler, ajatteli vielä tässä aikaisessa uransa vaiheessa enemmän olevan parempi. Girdlerin ja Mastertonin sukulaissieluisuus tässä ajattelussa antaa Girdlerin elokuvalle poikkeuksellisen väkevän pohjan, josta lähteä nostamaan kierroksia. Siinä missä William Friedkinin maailmassa kylmä makuuhuone esitetään värisevin näyttelijöin ja höyrystyvin hengityksin, Tony Curtis astuu manaustilana toimivalle sairaalaosastolle hissistä ja huomaa koko paikan olevan umpijään peitossa! The Manitou on poikkeuksellinen teos vähintään siksi, että se saa katsojansa toivomaan Manaajan yksinkertaisempia (mutta huomattavasti ahdistavampia) sairaalakohtauksia Karenin ollessa veitsen alla ja räyhähengen vallatessa kaikki leikkaushuoneen sähköiset instrumentit, mukaan lukien lasersäteen jolla räiskitään loppukohtauksen ajan kuin Tähtien Sodassa ikään.
Myös esikuvan arkisempi kauhu käännetään päälaelleen. Jopa kehnossa käsikirjoittajan suosimassa Manaaja-versiossa esiintyvä hämähäkkikävely, elokuvan räikein ylilyönti, näyttää pieneltä Manitoun alkupuoliskolla nähtävään kohtaukseen verrattuna, jossa paha henki valtaa Curtisin iäkkään asiakkaan ja heittää hänet alas portaita päähenkilömme yrittäessä epätoivoisesti estää tapahtumia.
Arkisuuden ohella myös tarinalliset huiput korotetaan uusiin sfääreihin. Paha poppamies kuoriutuu Karenin niskasta kun elokuvaa on vielä puoli tuntia jäljellä, ja manaus sen kun jatkuu. Eskalaatio tekee samoin. Jäätyneet sairaalakäytävät ovat vasta alkua, ja lopulta tarina huipentuu tilanteessa, jossa kaikki mahdollinen on epäonnistunut. Sankareittemme viimeinen toivo on kanavoida sairaalan kaikkien tietokoneiden henkiä(?), ja Harryn rakkauden myötä (??) Karen pystyy lopulta yläosattomana ampumaan tietokoneiden generoimia lasersäteitä kohti lovecraftimaista suurta muinaista jumalolentoa, jota paha poppamies yrittää kutsua esiin. Mainitsinko kaiken tämän tapahtuvan avaruudessa sairaalahuoneen muututtua kosmokseksi?
Mastertonin kirja menee useissa kohtauksissa ihan yhtä pitkälle kuin Girdlerin elokuva. Olennaisena erona kahden välillä on se, että Masterton on mukiinmenevä kauhukirjailija, joka osaa kirjoittaa jännittäviä ja karmivia kohtauksia. Adaptaation tapa pelotella katsojaansa on pukea lyhytkasvuinen henkilö groteskiin kumipukuun esittämään pahaa henkeä, joka leijuu avaruudessa ja ampuu salamoita käsistään. Tunnelmaa ei yritetä luoda, vaan tapahtumat esitetään yksi toisensa jälkeen, tavoitteena puhtaasti kasvattaa pohjalla toimivan kaavan potenssia.
Lähestymistapa ei ole kovin osallistava. The Manitoun tapahtumat eivät synny varsinaisesta ajattelutyöstä. Hyvä poppamies tietää aina, miten mitäkin tilannetta vastaan tulee käydä, kunnes lopulta tenkkapoon koittaessa läpi elokuvan taustalla seisseet tietokoneet paljastuvat pelastajiksi. Kauhun ohella potenssilaskentaa käytetään myös tarinan mytologiassa, mutta sen kasvattamisen hinta on katsojan rooli tapahtumissa. Me emme keksi elokuvan aikana yhtään mitään. Edes lopussa Karenin räjäytettyä Cthulhu-verrokin emme pysty sanomaan miksi, tai etenkään miten, näin kävi.
Verrattaessa Friedkinin Manaajan yksinkertaisen traagiseen loppuratkaisuun, jossa isä Karras ottaa pikkutyttö Reaganin sisällä riehuneen demonin itseensä ja tekee itsemurhan, kontrastista tulee ilmiselvä. Siinä missä jälkimmäinen nojaa elokuvan tarinan tapahtumiin ja katsojalle kerrotun tiedon inversioon ovelalla ja ennen kaikkea ymmärrettävällä tavalla, Manitoussa olemassa olevaa tietoa ei hyödynnetä mitenkään sen esittämisen ja yleensä yhdessä kohtauksessa käyttämisen ohella. Koska potenssi on suurempi, myös tietoa pitää olla enemmän, jonka johdosta sitä tulee esittää katsojalle useammin. Lopputuloksena koko mytologia tuntuu läpi elokuvan katsojan kasvoille heiteltävältä mämmiltä, josta ei lopulta ota tarpeeksi selkoa pystyäkseen ratkaisemaan elokuvan kauheudet ennen hahmoja, eikä usein edes heidän jälkeensä.
Girdlerin ja Mastertonin ideologian ongelmat ovat siis selvät. Katsojan odottaessa jatkuvasti seuraavaa suurta ylilyöntiä jännitystä ei synny nimeksikään, ja elokuvan aggressiivinen luonne ajaa katsojan tiehensä. Onnistumisia kuitenkin yleisen hulluttelun ohella on. Curtis on pääosassa huomattavasti energisempi kuin yleensä tällä aikakaudella, ja tuntuu nauttivan elokuvan pöhköydestä täysin siemauksin. Erikoistehosteet ovat ikääntyneet niin huonosti, että niistä on vaikea olla saamatta tietynlaista mielihyvää.
Korkealentoisuus kauttaaltaan tekee Manitousta ikimuistoisen kokemuksen. Girdlerin elämäntyötä muistellessa se esiintyy vahvana poikkeamana, eräänlaisen läpi uran jatkuneen vision täyttymyksenä. Sen yksimielinen kaava ei tehnyt varsinaisesti pelottavaa elokuvaa, mutta hyvän ja viihdyttävän sellaisen se kyllä takasi. The Manitou teki lippuluukulla ohjaajansa uran parhaat rahat, ja onkin sääli, ettemme koskaan saaneet nauttia siitä, mitä hän olisi seuraavaksi tehnyt.
Kiitos siis, William Girdler. Ilman sinua emme koskaan olisi nähneet tätäkään klassista, terrorintäyteistä otosta muinaisen jumalan viimeisenä puolustukeinona aiheuttamasta asteroidisateesta: