Ohjaaja-käsikirjoittaja James Gray on profiloitunut viime vuosien aikana jonkinlaiseksi maskuliinisuutta tutkivaksi, ilmaisultaan hieman monipuolisemmaksi Terrence Malickiksi. Malickin rakastamaa narraatiota Gray käyttää hieman hillitymmin, joskin yhtä vaihtelevalla menestyksellä. Hänen vuonna 2016 ilmestynyt teos The Lost City of Z lienee 2010-luvun Hollywoodin oudoimpia elokuvia mitä tulee sen hienosti rakennetun miehyystutkielman rakenteeseen, jossa ihmispuupökkelönä parhaiten tunnettu, elämänsä roolia vetävä Charlie Hunnam seisoo viidakossa, toisinaan päästäen ilmoille yksittäisen haikean lausahduksen siitä, miten hän ei ymmärrä muita ihmisiä.
Hunnamin hahmo voisi hyvin olla Grayn uusimman elokuvan, noin sadan vuoden päähän sijoittuvan Ad Astran, antagonisti, Tommy Lee Jonesin tulkitsema Clifford McBride. Cliffordin (joka ei ole suuri punainen koira) epäillään asustelevan Neptunuksen laitamilla kauan sitten kadonneessa avaruusaluksessa. Se lähettää Maahan sähkölaitteet sekaisin pistäviä EMP-henkisiä sykäyksiä, joista syntyvät räjähdykset puolestaan aiheuttavat kymmenien tuhansien kuolemia. Clifford on myös tutkimusmatkailija, joka hylkäsi tietoisesti perheensä ja maailmansa toteuttaakseen kohtaloaan – maan ulkopuolisen elämän löytämistä. Siinä missä Z tutki tällaisen hahmon sisäistä elämää ja motivaatiota, Ad Astra kääntää linssin niihin, jotka hän jätti taakseen.
Pääosassa on nimittäin Brad Pittin esittämä Roy McBride, tämän uuden ajan seikkailijan poika. Elokuvan alussa Roy putoaa alas taivaisiin ylettyvän antennin tikkailta ensimmäisten sähköräjähdysten tapahtuessa maan päällä, eikä hänen matkansa siitä ainakaan helpotu – Mies kun pestataan heti sairaalasta Marsin matkalle, jonka tavoitteena on lähettää viesti isäpapalle, jotta hän voisi valottaa sykäysten syntyperää. Onneksi Pittin Roy on elokuvassa todellinen fysiologinen übermensch, joka selviää apinan raivostakin naarmuitta. Elokuvan huvittavimmassa sekvenssissä Pittiä vastaan asettuvat kolme astronauttia munailevat itsensä hengiltä miehen yrittäessä samalla auttaa heitä parhaansa mukaan.
Yliluonnolliseen selviytymiskykyyn on syynsä, ja se on yksinkertaisesti se, että Grayn ja käsikirjoittajakumppani Ethan Grossin tarina on hahmotutkielma insertoituna sci-fijännärin muottiin. Hahmotutkielmaa olisi vaikea olla, jos hahmo kuolisi. Kun tämän tajuaa, elokuvan lievästi ilmaistuna jännityksettömän luonteen antaa myös helpommin anteeksi. Kokonaan sitä tuskin pystyy tekemään, koska elokuva huijaa katsojan onnistuneesti nopeatempoisilla alkukuvillaan kuvittelemaan, että Gray olisi siirtynyt enemmän uransa alkupuolen proseduraalisten jännärien henkeen. Onhan elokuvassa alkutekstin mukaan paitsi toivoa myös konfliktia esimerkiksi avaruuspiraattien muodossa.
Niin, ne avaruuspiraatit. Ad Astra on vähän omituinen, joskin realistinen, sillisalaatti mitä tulee sen esittämään tulevaisuuteen. Suuryhtiöt kilpailevat pitkälti turistirysäksi muuttuneen kuun pinta-alasta ja eläinkokeet on viety avaruuteen lain kouran välttelemiseksi. Jälkimmäinen johtaa siihen, että James Grayn elokuvassa vuonna 2019 on kohtaus jossa Pittin pitää taistella vihaisen avaruusapinan kanssa. Sitä on vähän vaikea katsoa suoralla naamalla vaikka moinen kohtaaminen varmasti kauhistuttava tosielämässä olisikin. Samaistumispintaa ei oikein löydy.
Sen löytymisessä ei auta elokuvan positiivinen näkemys ihmiskunnan kehittymisestä jonkinlaiseksi kohesiiviseksi yksiköksi, jolla on yhteinen päämäärä Maan ulkopuolisen elämän löytämisessä ja uusien planeettojen riistämisessä. Jälkimmäisen nielee ilomielin kyynisessä maailmassamme, mutta aiempi on vaikeampi uskottava. Mielenkiintoista kyllä myös kristinusko on poikkeuksellisen vahvasti mukana ihmisten arjessa, mikä on yllättävää ottaen huomioon ihmiskunnan näennäisen uuden obsession Maan ulkopuolisen elämän löytämiseen. Luomiskertomus lienee saanut xenumaisia piirteitä sadan vuoden kuluessa, mutta niihin ei päästä kovin syvälle, koska tämä asia ei kosketa usein varsin nihilistisiä piirteitä ilmentävää Pittiä. Tämä on sovellettavissa suureen osaan elokuvan maailmasta ja sen sci-fi -henkisemmästä piirteistä, koska Grayta kiinnostaa selvästi enemmän tämän miehen isäsuhde kuin se, miten siistit raketit Marsista ponnistavissa avaruusaluksissa on.
Hahmon ympärillä pyörivä fokus sci-fitoimintaympäristössä on kuin venäläistä rulettia pelaisi. Grayn aivot eivät ole lopussa seinällä, mutta vain siksi, että luoti jumittui sylinteriinsä – elokuvan anti on tällä hahmotutkielman saralla nimittäin hieman ontuva. Erittäin harmillista se on, koska elokuvan oikeasti mielenkiintoisimmat hahmot, kuten Ruth Neggan esittämä marsilainen orpo, joka johtaa planeetan siirtokuntia, jäävät varsin alikirjoitetuiksi. Rohkein veto tällaisen suurelokuvan hahmotutkielmakeskeisyyteen liittyen on kuitenkin se, mistä tämä tutkielma lähtee liikkeelle. Siinä missä tällaiset protagonistit – kuten Hunnamin Fawcett The Lost City of Z:ssa – yleensä lähtevät tietynasteisesta infantiilista ajattelutavasta liikkeelle, on Roy McBride jonkinlaisen ideologisen kehityskaaren päädyssä elokuvan alkaessa.
Hän tiedostaa ajaneensa isänsä tavoin kaikki läheisensä tiehensä keskittymällä työhönsä, näkee ihmiskunnan ouroborosmaisena uhkana itselleen ja ympäristölleen, ja ymmärtää tämän käytöksen ja ideologian johtavan häntä alati itsetuhoisemmille poluille. Ennen kaikkea tämän kaiken introspektiivinen ymmärtäminen vain ruokkii jonkinlaista turhautumaa ja raivoa, jonka synnyttämä tuska pitää hänet visusti tässä suunnassa. Oravanpyörä pyörii. Siinä missä hänen ympärillään olevat ihmiset saavat toivoa uskonnosta tai aidosta halusta löytää ja luoda uutta, hän on vain olemassa. Tässä vaiheessa voisi sanoa hänen olevan olemassa joskus saapuvaa kuolemaa varten, tehden odotellessaan sitä, mitä hän tekee parhaiten: seuraa käskyjä kylmän viileästi, pulssi aina alle 80:n.
Viileys on lähtökohta hänen todelliselle matkalleen. Pittin suunnatessa kohti Neptunuksen renkaita hän oppii ja tulee enemmän sinuksi sen kanssa, että hän on käyttänyt elämässään pitkälti vasenta aivolohkoaan edetäkseen maailmassa. Tämä menestyksekäs ajattelutapa alkaa hajoilla matkan varrella, ensin konflikteissa koko elokuvan läpi jatkuvan narraation ja kuvattujen tapahtumien välillä miehen sanoessa urakeskeisyytensä tähden yhden asian miettiessään samalla päinvastaista, ja myöhemmin käskyjen tottelemattomuutena. Ura on aina mennyt ihmisten edelle, vaikka sydän sanoisi mitä siitä, mihin tällainen väistämättä johtaa: tyhjään avaruusalukseen sen miehistön raatojen kanssa, matkalla kohti isäpappaa joka on omassa avaruusaluksessaan miehistönsä raatojen kanssa.
Syklin riittää lopulta rikkomaan paitsi isän itsemurha, myös se, mikä itsemurhaan johtaa: Isän tehtävän lopputulos. Hänen piti löytää, onko Maan ulkopuolista elämää olemassa. Vastaus oli vahvan kieltävä, ja se ajaa isän ajelehtimaan kohti kuolemaa avaruuden kylmyydessä. Se, johtuiko tämä itsetuhoisuus mahdollisesti myös siitä, että Clifford joutui viettämään vuosikausia yksin avaruusaluksessa katsoen törkeästi 5:4-kuvasuhteeseen cropattuja 1940-luvun Hollywood-musikaaleja, jää epäselväksi. Oli miten oli, Pitt sanoo isälleenkin, ettei meillä ei ole muuta kuin toisemme. Tämä ymmärrys riittää rikkomaan päähenkilömme vanhat kaavat. Tavoitteeksi tulee paitsi Maahan pääseminen isän tutkimusaineiston kanssa, myös elämän – muita ihmisiä sisältävän sellaisen – perustaminen sinne päästessä. Roylle tehdään läpi elokuvan suorituskykyjä mittaavia, automatisoituja psykologisia arviointeja, ja viimeinen niistä paljastaa hänen määritelleen uudelleen sen, mitä elokuvan jokaisessa vastaavassa etätestissä mainittu olennainen on. Se alkaa tehtävänä, pakona muista, ja päättyy avoimuudeksi, haluksi lähestyä muita. Se, onko muutoksen motiivina enemmän kuolemanpelko – pelko isän kohtalon toistamisesta – vai aito ideologinen muutos maailmankuvan muuttumisen myötä, jää valitettavan pieneksi kysymykseksi.
Nuoremman McBriden kuva ihmisestä kosmisessa näytelmässä maailmansyöjä Galactuksen kaltaisena uhkakuvana on tavallaan oikeutettu tähän loppuun mennessä – seniori on löytänyt loputtomasti syötävää elottomien planeettojen muodossa. Mikäs siinä mässäillessä, antaa kapitalismin edistämien valtarakenteiden ja -kiistojen rehottaa ja levittäytyä pitkin universumia. Ruokaketjun huipulla kyllä kelpaa. Ratkaisu on tämän päättelyketjun vuoksi turhan mustavalkoinen, mikä on tietynasteiseen ihmisyyden syvään ymmärtämiseen pyrkivässä elokuvassa vähän antiklimaattista. Sanomana ihminen ainoana elollisena oliona universumissa on voimakas, mutta tällaisessa asetelmassa kaukana intellektuellia lähestymistapaa ruokkivasta sellaisesta, etenkin elokuvan lopun ollessa Pittin hahmokehityksen kannalta lähes definitiivinen. Onnellinen lopetus on tässä valossa jollain tasolla hedonistinen, mutta Gray ei ihan onnistu lypsämään asetelmaansa riittävästi saadakseen katsojansa miettimään sitä todella siltä kantilta.