I
Koen harvoin nostalgiaa. On aivan turhaa haikailla klassisen Hollywoodin tai japanilaisen samuraielokuvan hienoimman kauden suuntaan uikuttaen, ettei tällaisia enää tehdä. Ei tehdä, ei – ja hyvä niin. Elokuvan tulee elää, ei pyöriä paikallaan.
On kuitenkin yksi poikkeus, joka kai jokaiselle sallittakoon: Hongkong-elokuva. Tämä johtuu osittain siitä, että hongkongilaisen elokuvanteon taso on romahtanut sitten sen kultakauden aivan pohjalukemiin ja osittain siitä, että monet suosikkielokuvani ovat kotoisin juuri tuolta kultakaudelta.
Aiemmin Hongkong-filmit olivat ihastuttava synteesi kiinalaista luonteenlaatua, Yhdysvalloista ja muualta maailmasta systeemiin omittuja elokuvanteon vaikutteita sekä brittien hallintoajan ja tärkeänä kauppa-alueena toimimisen vaikutusta paikalliskulttuurille. Nykyään kiinalaisuus näkyy luonteenlaadun sijaan siinä, että hienoimmatkin elokuvantekijät joutuvat tekemään (tai tekevät vapaaehtoisesti) Kiinan historiaa ylistäviä umpitylsiä aivopieruja (John Woon Red Cliff, Jackie Chanin 1911…) tai siinä, että kultakauden komedianäyttelijät on savustettu ohimennen raapaistuihin tusinahuvituksiin, joista puuttuu tekemisen into ja näyttämisen halu.
Oikeasti varsin keskinkertainen tekijämies, Johnnie To, on päässyt pikkunäppärillä trillereillään arvostetuksi auteuriksi, koska hän on lähes ainoa katsottavia elokuvia työstävä hongkongilainen ohjaaja. Yhdysvaltain vaikutus taas näkyy yököttävän kiiltokuvahuumorin tunkeutumisessa kiinalaisen komedian pyhimpään: mitään arvoja kumartamattomaan ruokkoamattomuuteen ja härskiyteen, jonka veroista ei maailman valtavirtaelokuvakulttuurissa ole. Kaikki on siloteltu ja aiemmin anarkistisena roihunut irrottelunhalu ja pienen ihmisen asialla oleminen on vaihtunut propagandapönöttämiseen ja makeilevaan mainosmaisuuteen. Rehellisen ja rujon viihderoskan sijasta tehdään kiiltäväpintaista epärehellistä roskaa.
Draaman puolella vaikutteita ovat klassiseen kauteen tuoneet myös Hongkongissa asuvat lukuisat vähemmistöt ja kaupungin rooli kulttuurien sulatusuunina. Arthousen saralla Wong Kar-Wain Chungking Express on hyödyntänyt vähemmistöjen olemassaoloa kansainvälisesti tunnetuimmin. Sittemmin tämäkin, erityisesti hongkongilainen, moninaisuus on kadonnut jonnekin hallituksen ajamaan tasapäistävän yleispätevään kiinalaisuuden ideaan, mitä se ikinä onkin.
Hollywoodin studiosysteemiä on hehkutettu ihmeellisimmäksi maan päällä, mutta väitän Hongkongin 70–80-lukujen vievän voiton, ainakin nopeudessa ja teosten laadukkuudessa nopeuteen nähden. Tämä sarja tulee käsittelemään kautta Hongkongin klassisessa elokuvassa, jota itse pidän hedellisimpänä ja turhaan syrjittynä genrenä tarjonnassa – siis komediaa: Slapstickiä, väärinkäsityksiä, estotonta pilkkaamista, sarjakuvamaista surrealismia ja screwballia. Jätän pääasiassa väliin niin sanotut kungfu-komediat, joista voisi kirjoittaa oman sarjansa. Aikaväli yltää siis 70-luvun lopusta aina 90-luvun puoliväliin, tarkalleen sanoen vuoteen 1997, jolloin Hongkong luovutettiin takaisin Kiinalle ja Hongkong-elokuvan virallinen alamäki saattoi alkaa.
II
On mahdotonta kirjoittaa Hongkong-komediasta ilman Huin veljeksiä. Veljekset ovat siis Michael (1942–), Samuel (1948–) ja Ricky (1946–2011). Myönnettäköön, että oma tutustumiseni genren hienouksiin ei alkanut miesten 70-luvulla suosioon nousseiden töiden kautta, vaan 80-luvusta. On kuitenkin yhtä mahdotonta olla törmäämättä nimeen Hui 70-luvun Hongkong-elokuvasta lukiessaan kuin lukea Hongkongin elokuvan historiasta, ja oikeastaan koko kaupungin historiasta, törmäämättä Shaw-veljeksiin.
Huin kolmikon merkitystä ei voi kiistää, ennen kaikkea Hongkongin kulttuurin kannalta. Kun 60-luvulla Hongkong-elokuva oli keskittynyt yleviin aiheisiin wuxia-elokuvien ja melodraamojen kautta, 70-luvulla kung-fu ja komediat veivät elokuvanteon lähemmäs työnäenluokkaa. Komediat ovat elokuvia, jotka heijastavat ajan ja yhteiskunnan henkeä yhtä tarkasti kuin monisäikeisinkin diskurssianalyysi aikakausien kirjallisuudesta. Tullessaan lähemmäs katsojiensa arkea työläiskomediat petasivat myös tietä 70-lopulla alkaneelle Hongkongin uudelle aallolle.
Olennaisinta satoa tässä komediallisessa perinteessä edustavat veljesten tähdittämä ja lähinnä Michaelin ohjaama teosten sarja: veljessarjan suursuosioon nostanut Games Gamblers Play (1974), The Last Message (1975), myös neljännen veljen, Stanleyn, tähdittämä Private Eyes (1976), The Contract (1979), Security Unlimited (1981), Chicken and Duck Talk, jossa Samuel on vain cameossa (1988) ja veljekset jälleen kerran, poikkeuksellisesti Philip Chanin ohjauksessa, yhdistänyt Front Page (1990). Tiedoksi lukijoille: En ole nähnyt sarjasta The Contractia enkä Front Pagea.
Veljesten suosio oli alusta asti valtava. Ennen kaikkea Games Gamblers Play on vain kasvanut klassikostatuksessa vuosien varrella. Komea, Jackie Chanin olemukseltaan mieleen tuova Samuel, komedian taitanut Michael ja mukana laahustava sidekick Ricky tiivistivät jotain perimmäistä kiinalaisesta luonteenlaadusta. Veljesten hahmot olivat duunareita (mielisairaanhoitajia, yksityisetsiviä, uhkapelureita, ravintoloitsijoita…), jotka joutuivat kamppailemaan muun maailman, toistensa ja ennen kaikkea omien luonteidensa kanssa.
Kaava on aina sama: Michael oli itsestään ylivarma päällepäsmäri, porukan pomo, joka saa usein nokkiinsa ja jonkinlaisen opetuksen, Samuel on älykäs ja kaunis poika, joka saa hoitaa taistelukohtaukset ja joka laulaa elokuvien huippusuositut pop-soundtrackit. Rickyn rooli on edustaa päähän potkittua pikkumiestä, joka muiden höykytyksestä huolimatta onnistuu selviämään jaloilleen.
Vitsit keskittyvät roisiin alapäähuumoriin, noloihin tilanteisiin, kiinalaisen luonteenlaadun ristiriitaisuuteen ja nurinkurisiin yhteensattumuksiin. Enemmän kuin kerran elokuvat käsittelevät kungfutselaista auktoriteettiuskoa (erityisesti mestari-oppilas-suhdetta), ja sen hyviä ja huonoja puolia. Filmien rakenne on hyvin episodimainen ja koostuu sarjasta sketsejä, joista suurimman huomion saaneet muodostavat juonen punaisen langan.
Veljeksille tyypillistä huumoria edustaa vaikkapa vuoden 1988 suosituin Hongkong-elokuva kotimaassaan, Chicken and Duck Talk. Se on kertomus kana- ja ankkaravintolan taistosta, jossa kumpikin yrittää haalia toiselta mahdollisimman paljon maksavia asiakkaita. Elokuvan nimi on termi sille, kun kaksi keskustelijaa eivät löydä yhteistä säveltä. Ankka ja kana esiintyvät myös veljesten kahden ensimmäisen elokuvan animoiduissa alkutekstijaksoissa.
Michael Huin esittämä ravintolanpitäjä on pihi, toisinaan häijy ja työntekijöitään orjapiiskurin lailla työllistävä styranki. Hän pyörittää puutteistaan ja ruokapaikkansa likaisuudesta ja ankeudesta huolimatta salaisella reseptillä luotua erinomaista ruokaa tarjoilevaa perinteikästä ankkaravintolaa ja on aidosti yritteliäs voidakseen auttaa perhettään saavuttamaan aseman, joka hänen mielestään heille kuuluisi. Hänessä tiivistyvät klassisen kiinalaisen ajattelun monet eri puolet.
Elokuvan kriisi koetaan, kun naapuriin muuttaa moderni, McDonald’s -liikettä muistuttava ylikansallinen kanaravintolayritys, joka vetoaa moderniin nuorisoon ja kiinalaiseen menestyksen kunnioitukseen, vaikka tarjolla oleva palvelu ja ruoka ovat vailla inhimillisyyttä. Elokuva vihjaa, ettei tarjolla oleva ruoka ole menestyksen salaisuus, vaan ajassa kiinni pysyminen ja uudistumishalu. Tämä edustaa kolikon toista puolta, Hongkongin asemaa taloudellisena voimana ja sitä osaa kiinalaisesta luonteenlaadusta, jossa menestys on noussut niin tärkeäksi asiaksi, että inhimillisyys ja yhteisyys ovat korvautuneet tasapäistävällä massakulttuurilla. Näiden arvojen törmätessä joudutaan pohtimaan miten ne voisi naittaa yhteen ja miten pysyä uskollisena ihmiselle itsessään menestyksenkin edessä.
Ei ole ihme, että Chicken and Duck Talk oli ilmestyessään Hongkongissa niin suosittu. Se tiivistää Huin veljesten pelisilmän ja heidän merkityksellisyytensä kaupungin työväenluokan äänitorvina, huolimatta siitä elokuva on tehty pääasiassa ilman Samuelin läsnäoloa – mies nähdään vain esiintymässä pienessä cameossa, omana itsenään, ja laulamassa elokuvan tunnuskappaleen.
Toisena tyypillisenä esimerkkinä voidaan nähdä The Private Eyes, jonka tunnuskappalekin käsittelee jo duunarin arkea rahan orjana – lyriikat Samuel Huin suosituissa lauluissa olivat usein hyvin pisteliäitä. Elokuva parodioi aikansa suosittuja ilmiöitä ja nyky-yhteiskuntaa mitään kaihtamatta. Etsivätoimistossa työskentelevät veljekset tutkivat korruptiosyytöksiä, myymälävarkauksia ja kaikkea siltä väliltä koheltaen mennen tullen. Homoseksuaalisuuteen vihjaillaan, ja vapaamman seksuaalisuuden myötä suosiota saaneet lemmenhotellit näyttelevät osaa eräässä episodissa. Kungfu-parodiassa Michael Hui huitoo makkarapötköllä imitoiden Bruce Leetä, samalla kun vastustaja käyttää aseenaan hainleukoja (taustalla soi eräänkin Spielbergin suursuosion saaneen eläinelokuvan teemaa muistuttava sävelmä).
Räjähteitä, panttivankidraamaa, takaa-ajoja ja muuta yleistä sekoilua sisältävä joukkion kolmas elokuva on ensimmäinen heidän filminsä, jossa homma on hallussa. Oman mielipiteeni mukaan veljessarjan kaksi ensimmäistä elokuvaa, Games Gamblers Play ja The Last Message ovat klassikkoasemastaan huolimatta liian kesyjä. Huumori ei ole kovin fyysistä, ja hahmoja ei ole karikatyrisoitu tarpeeksi, mikä on yleensä hongkongilaisen, arkkityyppeihin ja niiden rikkomiseen perustuvan hullutteluhuumorin toimiva pohja. The Private Eyesissa tämä piirre alkaa vihdoin kukkia, ja siinä todella näkee orastamassa seuraavien parinkymmenen vuoden aikana tehtyjen hongkongilaisten komedioiden koko vetovoiman.
Yhtä kaikki, en koe Huin veljesten yhteisten elokuvien olevan läheskään parasta mitä genrellä on tarjota. Suurimmaksi osaksi ne ovat perusviihdyttäviä, katsottavia elokuvia, joiden avulla ymmärtää yhtä elokuvanteon aikakautta. Niiden arvo on historiallisuudessa, ei nautinnossa. Sittemmin veljesten välit erkanivat Samuelin ja Michaelin jouduttua 80-luvun kuluessa pahoihin riitoihin. Chicken and duck, indeed. Michael jatkoi satiiristen elokuvien tekemistä Rickyn kanssa ja ilman muita veljeksiä lävitse 80- ja 90-lukujen (erityishuomioon kannattaa ottaa erinomainen poliisikomedia Chocolate Inspector, 1986). Elokuvien suosiosta huolimatta niitä ei muistella samoin lämpimin tuntein kuin veljessarjan yhteisiä filmejä. Viimeiset vuodet mies on viettänyt hiljaiseloa.
Samuelista tuli kantopopin kuningas, genren ensimmäinen supertähti, joka veljesten elokuvien tavoin otti aiemmin ylevältä kalskahtaneisiin lauluihin mukaan tavallisten ihmisten omaa kielenkäyttöä ja länsimaissa suosittuja musiikkivirtauksia. Samuel teki viimeisen kiertueen 1990-luvun loppupuolella, ja muutama vuosi sen jälkeen luonnollisesti huikaisevan comebackin. Paluupäätökseen vaikuttivat kantopopin toisten supertähtien, Leslie Cheungin ja Anita Muin, kuolemat.
Elokuvallisesti merkittävin Samuelin saavutus on 80-luvulla luotujen viiden Aces Go Places (toiselta nimeltään Mad Mission) -elokuvan sarja. Elokuvat parodioivat James Bond -elokuvia (erityisesti Roger Mooren Bondeja) yhdistäen niitä stuntteihin, yleiseen kohellukseen ja Hongkongin toimintaelokuvia parodioiviin taistelujaksoihin. Niiden episodimainen muoto on hyvin samanlainen kuin Huin veljesten aiemmalla vuosikymmenellä tehdyissä elokuvissa, mutta tahdiltaan huippuunsa hiotumpi, aito vuosikymmenensä tuote. Ohjaajanpenkillä sarjassa on heilunut Hongkongin huippuja: Eric Tsang, Tsui Hark, Lau-Kar Leung. Sarjan jokainen elokuva on erittäin suositeltava ylivakavaa neljättä osaa lukuunottamatta (ohjaajana Ringo Lam), ei vähiten Huin karisman ja sopivan vastakohtaisuuden aina huvittavan Karl Makan ja jämerää toiminnan naista esittäneen Sylvia Changin kanssa.
Ricky Hui kuoli pitkän näyttelijä- ja laulajauran jälkeen, veljiinsä nähden suhteellisen unohdettuna, vaikkakin lukuisten klassisen kauden Hongkong-elokuvien ilahduttavana sivuosahahmona, jonka bulldogginkasvot edustivat hessuhopomaista pihalla olemista, jota höysti sorsituksi tulemisen ainainen melankolia. Ricky oli usein sivuroolissa niin muiden tekemissä kuin veljesten omissa elokuvissa, mutta siitä huolimatta voidaan sanoa hänen menehtymisensä merkinneen erään aikakauden loppua.
Artikkelin kuvat ovat elokuvasta The Private Eyes. Jatkoa artikkelille löytyy: