Jatkamme Laajakuvan toimittajien valitsemien vuoden parhaiden elokuvien artikkelin toisessa ja samalla viimeisessä osassa. Luvassa on elokuvien ideologian tulkintaa, sankarillisia merikapteeneja ja mielenkiintoinen suomalainen elokuvatapaus.

THE PERVERT’S GUIDE TO IDEOLOGY

Mitä John Carpenter on todella halunnut ilmaista They Liven kohtauksella, jossa Roddy Piper ja Keith David mätkivät toisiaan turpaan yli viisi minuuttia, koska David ei suostu laittamaan aurinkolaseja silmilleen? Filosofian Elvikseksikin tituleerattu Slavoj Žižek jatkaa The Pervert’s Guide to Cineman jalanjäljissä ja tarjoaa muun muassa tälle tappelulle omaperäisen tulkintansa. Hänen toinen yhteistyönsä ohjaaja Sophie Fiennesin kanssa, The Pervert’s Guide to Ideology, käsittelee nimensä mukaisesti ideologiaa yhdistävänä teemana elokuville, jotka vaihtelevat Taksikuskin ja Tappajahain kaltaisista kaanonteoksista John Frankenheimerin Secondsin edustamiin kummajaisiin sekä toisen maailmansodan aikaiseen propagandaan. Näkökulma ei rajoitu vain seitsemänteen taiteeseen: osansa saavat myös muun muassa nykykapitalismi, 1900-luvun sosialismi, Beethovenin Oodi ilolle sekä Kinder-muna.

Estradi on täysin Žižekin itsensä hallussa, tämän slovenialaisen partasuun astuessa konkreettisesti käsittelemiensä elokuvien lavasteisiin istuttamaan ajatuksia yleisöönsä. Kyse ei kuitenkaan ole tietyn ajatusmallin hieromisesta kasvoille, vaikka Žižek periaatteessa käyttää yksinkertaistavaa, iskulauseiden täyttämää retoriikkaa johdatellakseen katsojan haluamiinsa johtopäätelmiin. Omaperäisetkin väitteet ovat helposti hyväksyttävissä, koska nyt esiintyjä onnistuu ennen kaikkea perustelemaan, miten hän itse on päässyt näihin päätelmiin. Rönsyilevä, humoristinenkin kokonaisuus pysyy siten johdonmukaisena ja useimpia puhuvien päiden kavalkadeja kiinnostavampana. Oli ässävikaisen filosofin kanssa samaa mieltä tai ei, yli kaksituntinen filmi tarjoaa jatkuvasti ajatustoimintaa stimuloivaa materiaalia erinomaisen puhujan suusta.

Elokuva on erityisen suositeltavaa katseltavaa kaikille, jotka eivät koskaan aio katsoa James Cameronin Titanicia. Paitsi että suurspektaakkelin kaikki olennaisimmat kohtaukset näytetään, Žižek saa sen näyttämään aatemaailmaltaan hykerryttävän julmalta tapaukselta. Päähenkilöparilla ei koskaan ollut tulevaisuutta yhdessä, eikä yläluokkainen nainen ole uhrattavissa vaan nimenomaan häntä köyhempi mies. Ikuisen rakkauden idea on kauniimpi kuin mahdollinen todellisuus, joten miehen hukkuminen on yleisölle mieleinen lopputulos. Provosoiva tulkinta rinnastuu niin osuvasti Žižekin esittämiin näkemyksiin ideologioiden toimintaperiaatteista, että sen haluaa jopa omaksua. Vastaavia oivalluksia syntyy muutenkin sen verran säännöllisesti, että kyseessä on eittämättä elokuvavuoden muistettavimpia tapauksia.

Vuoden muista tärpeistä etenkään The Act of Killingia ei voi sivuuttaa: vastaavaa tiivistystä todellisuuden absurdiudesta ei ole ennen nähty. Ohjaajan versio laajentaa teoksen näkökulman koko indonesialaisen kansakunnan kattavaksi sekä syventää entisestään katsojan suhdetta tappajiin. Ansaitusti huomioidun Spring Breakersin voi todella sanoa tiivistävän aikansa hengen täällä ensimmäisen maailman puolella. Haifaa Al-Mansourin piristävä Wadjda tarjoaa vastaavasti silmäyksen nykyisen saudiarabialaisen yhteiskunnan vainoamiin, muttei kokonaan kahlitsemiin naisiin. Ulrich Seidl päättää Paradise: Hopella trilogiansa edellisosia toiveikkaammissa merkeissä – myötähäpeältä ei tosin säästytä. Ajatuksia herättävä, esseemäinen The Master puolestaan ansaitsee paikkansa jo pelkästään Joaquin Phoenixin eläytymisen ansiosta.

Konstantin Lopushanskin vähälle huomiolle jäänyt The Role on kuvaus 1920-lukulaisesta teatterinäyttelijästä, joka eksyy turhankin syvälle metodinäyttelyn saloihin. Kokonaan mustavalkoiselle filmille kuvatusta elokuvasta välittyy talvista miljöötä hallitsevan pakkasen purevuus tavalla, johon ei uudella tekniikalla pystyttäisi. Toisaalta Pirjo Honkasalon paluu fiktioelokuvan pariin, digitaalisena kuvattu Betoniyö, kohoaa kerralla komeimmaksi Helsinki-kuvaukseksi sitten Aki Kaurismäen työläistrilogian. Carlos Reygadasin myös erityisellä tavalla visuaalisesti ainutlaatuinen Post Tenebras Lux toimii kaikin puolin erinomaisena jumituselokuvana. Terrence Malick puolestaan jätti toimittajan jälleen täysin aseettomaksi uudella kouraisevalla, unenomaisella mutta todellisella audiovisuaalisella orgasmillaan To the Wonder. (Axel Hackman)

Axel Hackmanin valinnat:

– – – – –

KERRON SINULLE KAIKEN

Simo Halisen ohjaama ja käsikirjoittama Kerron sinulle kaiken tarjoaa suomalaisten draamaelokuvien kenttään poikkeuksellista määrätietoisuutta ja kypsyyttä. Tarina transseksuaalin Maaritin (Leea Klemola) ja naimisissa olevan liikunnanopettajan Samin (Peter Franzén) suhteesta mieltyy ehkä ennakkokatsauksessa ”vain” tyypilliseksi HBLT-teemaiseksi elokuvaksi, mutta niin loistavien näyttelijäsuoritusten kuin hillityn käsikirjoituksensa ansiosta Kerron sinulle kaiken tarjoaa perinteisen draamaelokuvan puitteissa hämmentävän syväluotaavan katsauksen seksuaalisuuteen yleisesti ja ihmissuhteisiin.

Seksuaalisuuden kuitenkin ollessa selkeästi yksi elokuvan pääteemoista, se ei tylsisty käsittelemään puhtaasti Maaritin ja Samin suhdetta tai perinteisesti homovähemmistöjen ongelmia nyky-yhteiskunnassa. Yhteiskunnallisetkin ongelmat toki ovat elokuvassa näkyvillä, mutta tätä tärkeämmin elokuva tuntuu puhuvan puhtaasti jokaisen ihmisen seksuaalisesta himosta, tästä johtuvasta hämmennyksestä ja jokaisen ihmisen vastuusta käsitellä tätä himoa. Maaritin ja Samin suhde ei ole perinteinen voittokulku ympäristön syrjinnästä ja hämmennyksestä itsevarmuuteen ja vapauteen, vaan erityisesti Samille suhde on puhtaasti hämmennystä tuottava ristiriita, jolle elokuva ei tarjoa yksiselitteisiä ratkaisuja. Tässä elokuvassa seksuaalisuus ei ole vain nautinnon ja ilon asia, vaan painava taakka elokuvan jokaiselle eri seksuaaliryhmää edustavalle hahmolle.

Tämän lisäksi Kerron sinulle kaiken loistaa puhtaasti draamaelokuvana, jonka hahmoihin katsojan on helppo kiintyä ja jonka juonenkuljetus tuntuu loppuun asti kiinnostavalta ja eheältä. Pelkästään jo tämä tuntuu suomalaisten draamaelokuvien kohdalla aivan liian harvinaiselta.

Kerron sinulle kaiken lisäksi vuoden muita kohokohtia olivat muun muassa Joshua Oppenheimerin hienon hieno dokumenttielokuva The Act of Killing, jonka koristeellinen ja vinksahtanut todellisuus tuntui kaikessa absurdiudessaan kiteyttävän jotain niin määrittelemättömän pimeää ja aitoa, että sitä viikonkaan ryyppyputkella saa pyyhittyä pois.

Lisää lohduttomuutta edusti Ridley Scottin ja Cormac McCarthyn tyylikäs The Counselor, jonka lähes beckettmaisen minimalismin rinnalle tuotu kipeä nihilismi tarjosi ihanteellisen tyhjän olon näytöksen päätteeksi. Näiden rinnalla taas Noah Baumbachin pirtsakka Frances Ha oli alkukatselun jälkeen jopa turhankin piristävä ja mukava, mutta kaikessa kepeydessään niin turhauttavan aitoa. Michael Haneken Amour oli ohjaajaltaan tyypillisen koruton ja järkähtämätön, mutta entistä kiteytyneempi näkemys elämän päättymisestä.

Harmony Korine taas tarjosi Spring Breakersillaan pitkästä aikaa sitten Gummon jotain niin ambivalenttisen kiehtovaa ja kirjavaa, että sen purkaminen tai selittäminen tämän elämän aikana tuntuu lähes mahdottomalta. Steven Soderberghin Behind the Candelabra puolestaan muuttui silmäkarkkimaisessa kirjavuudessaan kitschin ja stereotypioiden ilotulitukseksi ja antoi yhdessä Michael Douglasin roolityön avulla täydellisen mukautuneen kuvan Wladziu Valentino Liberacesta.

The Master oli taas puolestaan Paul Thomas Andersonin elokuvista ensimmäinen henkilökohtaisesti ravistellut teos, jossa saatoin täysin upota seesteisen kauniin kuvauksen ja Joaquin Phoenixin näyttelemän Freddie Quellin räjähdysherkän olemuksen omituisen synteettiseen rauhaan. Jeff Nicholsin Mud oli puolestaan lapsuuskuvauksena omituinen yhdistelmä likaa, julmuutta, lempeyttä fantasiaa, realismia, kypsyyttä ja naiiviutta – asioita, joista jokainen tuntuu kuvaavan Matthew McConaugheyn näyttelemää nimikkohenkilöä.

Viimeisenä Woody Allenin omien 70-luvun klassikkojen tasoiseksi osoittautunut Blue Jasmine tarjosi hermoromahduksesta niin sysimustaa ja epämukavaa komiikkaa, että on vaikeaa edes sanoa, onko kyseessä niinkään enää komedia, vaikka muuta mahdollisuutta ei juuri voi olla. (Kim Sainio)

Kim Sainion valinnat:

– – – – –

CAPTAIN PHILLIPS

Vuonna 2013 on julkaistu useampia tositapahtumiin perustuvia elokuvia, jotka kuuluvat vuoden parhaimpien elokuvien joukkoon. Yksi näistä on juurikin tositapahtumiin perustuvien elokuvien ohjaamiseen erikoistuneen Paul Greengrassin Captain Phillips. MV Maersk Alabama -rahtilaiva joutui somalimerirosvojen kaappaamaksi vuonna 2009 ja tapahtumista Greengrass ohjasi vaikuttavan, mukaansa tempaavan trillerin, joka toi miehelle hänen ensimmäisen Golden Globe -ehdokkuutensa ohjaajana. Tositapahtumien lisäksi elokuvan käsikirjoitus pohjautuu rahtilaivaa kaappauksen aikaan ohjastaneen kapteeni Richard Phillipsin ja Stephan Taltyn kirjoittamaan kirjaan A Captains’ Duty: Somali Pirates, Navy SEALs, and Dangerous Days at Sea. Elokuvassa sankarin viittaa asetellaan Tom Hanksin näyttelemän tavallisen miehen, kapteeni Phillipsin harteille, joka toiminnallaan merirosvojen kanssa onnistui turvaamaan miehistönsä ja antoi oman elämänsä arvaamattomien merirosvojen käsiin. Tosielämässä kapteeni Phillips ei ollut miehistönsä mukaan elokuvan antaman kuvan kaltainen.

Elokuvan alussa Phillips määrää miehistönsä tekemään turvaharjoituksia merirosvojen hyökkäysten varalta, mistä alusta on varoiteltu. Harjoitukset tulevat tarpeeseen, kuten elokuva myöhemmin osoittaa merirosvojen koettamalla hyökätä laivaan kahdesti ja toisella kerralla onnistuvan siinä nelihenkisellä kaappariporukalla. Ennen hyökkäystä näytetään myös somalimerirosvojen kokoontumista, suunnitelmia ja toimia ennen hyökkäystä Maerskiin. Tapa yhdistää laivan tapahtumat ja merirosvojen taustoittaminen toimii, koska näin kaappareista tehdään inhimillisempiä eivätkä he ole pelkkiä elokuvan pahiksia. Heidän toimiaan ei näytetä vain pahuuden tekoina, vaan olosuhteiden pakkona, yrityksenä selvitä hengissä. Merirosvot kokevat tekevänsä oikein. Heidän vesillään kulkevat muiden maiden alukset ovat vihollinen, siinä missä he itse ovat vihollinen vesillä kulkeville aluksille.

Tällainen asetelma tekee elokuvasta niin hyvän, sillä jos se olisi pelkkää amerikkalaisuuden hehkuttamista ja mustavalkoisuutta, siihen kyllästyisi. Greengrassin käsissä elokuvasta on tullut vakuuttava ja puhutteleva, koskettavakin lopulta. Draamaa ja toimintaa sisältä elokuva pitää otteessaan ja se saa jännittämään ja elämään henkilöiden mukana elokuvan keston ajan. Siihen kun yhdistää vielä Hanksin ja Barkhad Abdin mainiot roolisuoritukset kapteenina ja Maerskiin nousevan kaappariporukan johtajana, Captain Phillips on ansainnut paikkansa vuoden parhaimpien elokuvien joukossa. Hanks ja Abdi ovat molemmat saaneet rooleistaan Golden Globe -ehdokkuudet ja lisää on varmasti tulossa. Hanks liikuttaa vahvalla roolityöllään siinä missä Abdi ärsyttää, vaikka samalla hänen näyttelemänsä hahmon toimia ymmärtää.

Captain Phillipsin tavoin tositapahtumiin perustuvat Ron Howardin ohjaama Rush ja Kathryn Bigelow’n Zero Dark Thirty ovat vuoden elokuvien parhaimmistoa. Täysin erilaiset elokuvat, formulamaailmaan sijoittuva, Niki Laudan ja James Huntin keskinäisestä kilpailusta ja erilaisista persoonista kertova Rush ja Osama bin Ladenin kiinnisaamisesta kertova Zero Dark Thirty, ovat tiivistunnelmaisia, upeasti toteutettuja ja uskottavilla hahmoilla ja vahvoilla näyttelijäsuorituksilla tehtyjä elokuvia. Samoin on Alfonso Cuarónin Gravity, joka on Rushin ohella myös todella miellyttävää ja komeaa katsottavaa visuaalisesti. Näiden neljän elokuvan lisäksi vuoden 2013 julkaisuista kärkijoukkoon kuuluu ehdottomasti Tom Hooperin Les Misérables -musikaali, joka viihdyttää lauluillaan ja samalla koskettaa ihmisten kurjuudella ja surullisilla tarinoilla ja on saanut useat katsojat itkemään silmät päästään. (Miia Torro)

Miia Torron valinnat:

  • Captain Phillips (Paul Greengrass)
  • Gravity (Alfonso Cuarón)
  • Les Misérables (Tom Hooper)
  • Rush (Ron Howard)
  • Zero Dark Thirty (Kathryn Bigelow)

– – – – –

THE WORLD’S END

Kun ohjaaja Edgar Wright lyö hynttyyt yhteen Simon Peggin ja Nick Frostin kanssa kolmannen kerran, on lupa aavistella viihdyttävää, mutta jo kahdesti nähtyä lopputulosta. Shaun of the Deadin ja Hot Fuzzin parissa yhteistyötä aiemmin tehnyt trio asettaakin x-sukupolveen kuuluvan brittimiehen humoristisen aikuistumistarinan jälleen kerran genre-elokuvan kehyksiin. Viisi kaverusta kokoontuu pitkästä aikaa yhteen ja matkaa pieneen synnyinkaupunkiinsa valloittamaan paikallista pubikierrosta. Ulkoavaruuden ruumiinsieppaajat ovat kuitenkin korvanneet kaupungin asukkaat tunteettomilla kopioilla, minkä he aikovat tehdä myös nostalgisen huoletonta nuoruuttaan metsästävälle viisikolle ja tietenkin koko maailmalle.

The World’s End on kuitenkin vakavampi kuin edeltäjänsä. Energinen meno sekä verbaalinen ja visuaalinen komediatykitys ovat toki yhä läsnä; tosin nokkela dialogi ja sähäkät leikkaukset avaavat trilogian edellisosia julmemmin hahmojen epäonnistumisia elämässä sekä laajemmin yksilöön kohdistettavia odotuksia.

Vaikka viidestä päähenkilöstä jokaisella on omat vaikeutensa, demonit ovat selvimmin näkyvissä poppoon kokoavassa Gary Kingissä. Tätä ilmiömäisesti esittävä Pegg – kyllä, Simon Pegg! – puristaa armotta henkiin elämänsä hukkaan heittäneen ja yllättävän elämäntuntuisen alkoholistin, joka tarvittaessa valehtelee kaikesta kaikille eikä koskaan tunnusta olevansa väärässä, saati sitten rappiolla. Kingin yksittäiset valheet ja tempaukset voivat olla enigmaattisia, mutta ne kertovat epätoivoista ja avuntarpeesta, jonka Pegg pitää mukana olemuksesssaan pinnallisesta hauskanpidosta huolimatta.

Vaikka elokuvan avaruusolennot uhkaavat viedä yksittäisten ihmisten identiteetin mennessään, kollektiivina he edustavat vastuuta. Heidän hallitsemansa maailma olisi sieluton, mutta samalla he pakottaisivat ihmiskunnan henkiseen aikuisuuteen. Sen sijaan Kingin kautta individualismi näyttäytyy pelkästään haluna rellestää, josta hän ei tohdi luopua edes silloin, kun hänet pakotetaan kohtaamaan oman käytöksenä tuhoisuus. Brittikomedia rakentaakin huolettomuuden silmittömän ihannoinnin ja nuoruuden itseisarvoisen tavoittelun epäilyttävästä varjopuolesta säväyttävän kuvauksen vastuullisen elämän ja mielekkään elämänlaadun saavuttamisesta. Huikeaksi elokuva muodostuu siksi, ettei se saarnaa avoimesti päähenkilönsä elämäntapojen virheellisyyttä vaan saattaa katsojat niiden äärelle komedian keinoin.

Vuoden muita parhaita itsensätutkiskeluja edustivat teknisesti loistelias avaruusjännäri Gravity ja ihmissuhteiden haastavuutta kauniisti taltioiva Kerron sinulle kaiken. Vuoden parhaiden joukossa edustavat myös itsensä rikkovaa lintukotoa tarkasteleva Jahti ja jo kunnianhimoisuuteensa vuoksi säväyttävä Pilvikartasto. (Ilkka Hemmilä)

Ilkka Hemmilän valinnat:

  • Cloud Atlas (Lana Wachowski, Tom Tykwer, Andy Wachowski)
  • Gravity (Alfonso Cuarón)
  • Jahti (Thomas Vinterberg)
  • Kerron sinulle kaiken (Simo Halinen)
  • The World’s End (Edgar Wright)

– – – – –

UPSTREAM COLOR

Upstream Color on sci-fi-elokuva, jonka kaltaisia nähdään edelleen aivan liian harvoin, asettuen Andrei Tarkovskin Solariksen tai Stanley Kubrickin Avaruusseikkailu 2001:n perinteeseen, vaikka ei käsittelekään avaruusseikkailuja, vaan suuntaa mielenkiintonsa makrokosmoksen sijasta mikrokosmokseen.

Toisin sanoen se on sci-fi-elokuva, joka ei tunnu lainkaan sci-filtä viihde-elokuvien perinteisessä mielessä ja tieteisfiktio toimii lähinnä taustana kaikenlaisille muille, syvällisemmille pohdinnoille. Tässäkin Shane Carruthin (Primer) ohjaamassa elokuvassa on vain yksi suoranaisesti tieteisfiktioksi luokiteltava piirre.

Tämä seikka on kuitenkin Upstream Colorissa merkittävä, sillä se mahdollistaa sen erikoisen kerrontatyylin. Filmi kertoo eräänlaisista loisista, joiden avulla rikollisten on mahdollista kontrolloida toisia ihmisiä. Toisinaan näitä loisia käytetään aivan yksinkertaisiin omaisuusvarkauksiin, toisinaan niiden käyttösyyt ovat mystisemmät. Kun ihmisen kontrollointi lopetetaan, istutetaan häneen valheellisia muistoja tapahtuneiden seikkojen tilalle ja loinen siirretään eteenpäin sikoihin ja sioista orkideoihin. Uhri jää emotionaalisesti vaurioituneeksi hermoraunioksi huomattuaan esimerkiksi nostaneensa kaiken omaisuutensa tililtään, tietämättä mihin on voinut ne käyttää ja miksi.

Upstream Color käyttää tätä seikkaa hyödykseen nopeassa editoinnissaan, joka hyödyntää eräänlaista tajunnanvirtatekniikkaa. Aikatasoilla hypitään minkä keritään ja tyylillisesti elokuva muistoja, todellisuutta ja ajan tasoja luovasti sotkiessaan viittaa Fellinin elokuvaan 8½. Tämän vuoden elokuvista se muistuttaa visuaaliselta anniltaan eniten Harmony Korinen Spring Breakersia, vaikka on olennaisesti arkisempi ja vailla Korinen filmin groteskiutta. Upstream Colorissa on elementtejä rikoselokuvista, se pohtii identiteettiä ja biologian merkitystä yksilölle ja se käyttää Henry David Thoreaun kirjoittamaa elämäkerrallista teosta Walden (1854) yhtenä tärkeimmistä elementeistään jopa siinä määrin, että romaanin tunteminen on hyväksi elokuvan kaikkien kerrosten aukeamiselle. Hämmentävintä on se, että se on tästä hyvin monipuolisesta taustastaan huolimatta ennen kaikkea romanttinen rakkauselokuva.

On elokuvan etu, että se on niin vaikeasti luokiteltava, mutta ensisijaisesti sitä miettiessä mieleen ei tule sen monimutkainen filosofinen maailma, vaan se millainen rakkaustarina se on – vaikka hyvin moni arvostelija maailmalla onkin ollut eri mieltä ja väittänyt tarinan rungon muodostavaa kahden muistihyökkäyksen kokeneen ihmisen suhdetta tylsäksi ja perusteettomaksi, osin kai johtuen juuri kerronnan rakenteellisesta hajanaisuudesta. Kahden henkilön arkiselta tuntuvan rakkauden, lähes kaikille katsojille yhteisen kokemuksen, myötä elokuvaan on kuitenkin helppoa päästä sisälle. Se on eräänlainen portti, elokuvan teeman mukaisesti loinen, jonka avulla syvemmille tasoille on helpompi päästä.

Upstream Color onkin tässä rakkaustarinassaan jotain harvinaista: Sen päähenkilöt ovat tasavertaisia toisiinsa nähden ja vaikka ohjaaja Carruthin itse näyttelemä Jeff ja Amy Seimetzin loistavasti tulkitsema Kris ovat kauniita ihmisiä, he ovat sitä arkisella ja konstailemattomalla tavalla eivätkä Hollywoodin alleviivatun pintakiillon tapaan. Kun henkilöt huomaavat heihin istutettujen muistojen olevan identtisiä toisiinsa nähden – siis että heillä on konkreettisesti samoja kokemuksia jo ennen kuin he ovat tavanneet keskenään – on katsojan vaikea olla liikuttumatta.

Upstream Coloria voi syyttää vaikeaselkoisuudesta, mutta se on epäreilua ulinaa laiskalta katsojalta. Se vaatii paljon huomiota osakseen, siis keskittymistä ja on siksikin puhdas elokuvateatterielokuva. Samoin se osoittaa, että edes hajanaisella ja nopeasti leikkautuvalla, musiikkivideomaisella kerronnalla on nykyään vaikeaa tavoittaa ihmisiä, joiden keskittymiskyky on tullut lyhyemmäksi ja lyhyemmäksi. Siinä mielessä jo sen olemassaolo on hieno seikka ja samalla se on yksi iloisimpia yllättäjiä vuoden 2013 elokuvatarjonnassa.

Lopuksi lyhyesti muista valinnoista ja vuodesta yleensä. Lienee selvää, että The Act of Killing oli vuoden elokuvatapaus ja elokuva, joka löytyy useimmin myös toimittajiemme listoilta. Se on todella ainutlaatuinen tutkielma siitä mitä on olla ihminen. Kalatusaluksen möyrinnästä pimeällä merellä kertova avantgarde-dokumentti Leviathan on kasvanut mielessäni valtaisasti nähtyäni sen vuoden alussa: valitettavasti se on myös varmasti yksi vuoden vähiten huomiota keränneitä filmejä. Carlos Reygadasin Post tenebras lux ei vuorostaan ole täydellinen elokuva, mutta silti visuaalisesti ja ideologisesti jännittävää seurattavaa alusta loppuun. Latvialainen Documentarian oli vuoden iloisimpia yllätyksiä, aidosti hauska metadokumentti erakkoelämää korvessa viettävästä sisukkaasta matamista.

Cristian Mungiun ja Harmony Korinen filmit tuskin kaipaavat erikseen esittelyä – kumpikin vuoden vaikuttavinta satoa rohkeudessaan ja kummassakin naisnäyttelijät pääsevät loistamaan, joskin hyvin eri tavoin. Andrew Bujalskin Computer Chess on epätasainen, mutta kokeilevuudessaan lumoava kuva 80-luvusta, jota ei koskaan ollut. Japanilaisesta idolimaailmasta kertova Mika Ninagawan Helter Skelter varmasti suututtaa puolet näkijöistään aivan yhtä varmasti kuin ihastuttaa toisen puolen. The Pervert’s Guide to Ideology taas tarjosi Slavoj Žižekin ja Sophie Fiennesin johdolla jo toisen kerran slovenialaisfilosofin psykologis-filosofista sarjatulta elokuvien tulkinnasta. Pakkaus on tiiviimpi, selkeämpi ja asetelmaltaan mielenkiintoisempi kuin kaksikon edellinen dokumenttifilmi.

Lopuksi sanottakoon, jottei totuus vuoden todellisesta tarjonnasta unohtuisi, että vuoden torttuosastoa edustivat Nicolas Winding Refnin taidepieru Only God Forgives sekä Elisa Fuksasin hipsteripöljäily Nina. Kim Ki-dukin Pietàkaan ei ollut sieltä vakuuttavimmasta päästä. Toisaalta taas, jos Abbas Kiarostamin Like Someone in Love olisi älytty tuoda Suomessa teattereihin asti, se olisi hienoimpien vuoden elokuvien listallani varmasti. (Mikko Lamberg)

Mikko Lambergin valinnat:

– – – – –

Artikkelin ensimmäinen osa.