Eilen käsitellyt riippuvuussuhteet ovat olennainen osa meidän identiteettimme luomisessa. Niiden lisäksi kasvuympäristömme, sen puute, ja meitä tälläkin hetkellä ympäröivät ihmiset ja kotimaamme muokkaavat sitä eteenpäin. Tänään käsittelemme näitä kaikkia aiheita tässä raportin osassa.

Tämän Rakkautta & Anarkiaa 2018 -raportin osan kirjoittivat Suvi Heino, Jyri Majuri, ja Joonas Nykänen. Aiheeseen liittyen samana päivänä julkaistiin myös Majurin teksti elokuvasta Ash is Purest White. Kaikki festivaalia käsitellyt tekstit löytyvät tämän linkin takaa.

On Happiness Road (2017)

Taiwanilaisen Hsin Yin Sungin animaatiossa On Happiness Road nähdään päähenkilö Shu-Chin elämänvaiheita 1980-luvulla vietetystä lapsuudesta nykyajan aikuisuuteen. Isoäitinsä hautajaisiin saapunut nykyisin ulkomailla asuva nainen miettii elämäänsä lapsuuden takaumien kautta ja yrittää löytää paikkansa tajuttuaan, etteivät kaikki unelmat toteutuneet. Perhe-elämän ja aikuiseksi kasvamisen lisäksi elokuvassa käsitellään Taiwanin lähihistorian muutoksia.

Samaa muutoksen teemaa ovat käyttäneet useaan otteeseen myös Taiwanin tunnetummat ohjaajat Hou Hsiao-Hsien ja Tsai Ming-Liang, mutta On Happiness Roadin tarjoama näkökulma on huomattavasti toiveikkaampi. Vaikka elokuvassa näytetään myös synkkiä hetkiä, löytyy siitä paljon toiveikkuutta omassa elämässä tehtävien muutosten kautta. Maan historian älykkövainoja sivutaan sukulaisten kanssa käydyissä keskusteluissa, mutta niihin ei keskitytä niin paljoa kuin esimerkiksi Houn elokuvissa, koska On Happiness Road kuvastaa myöhempien sukupolvien tuntoja, joissa positiivinen muutos on jo alkanut tapahtua. Siksi On Happiness Road toimiikin hyvänä lisänä aikaisempia sukupolvia käsitteleville elokuville muutoksen elinkaaren täydentäjänä.

Muutoksen lisäksi On Happiness Roadissa käsitellään kulttuuri-identiteettiä oman identiteetin peilinä. Lapset eivät saa puhua koulussa omaa kieltään, vaan heidät pakotetaan puhumaan mandariinikiinaa pienestä pitäen. Vääriä tapoja noudattavaa isoäitiä pidetään barbaarisena alkuasukkaana. Tärkeintä on päästä pois. Shu-Chinillä tämä tapahtuu Yhdysvaltoihin muuttamalla. Uudesta kotimaasta löytyvät rakkaus ja perhe, joiden myötä elokuva onnistuu kuvastamaan eri paikoista kotoisin olevien ihmisten yhteisen elon ongelmia esimerkiksi aloilleen asettumisen näkökulmasta. Tunnontuskat siitä, ettei perhe-elämä tunnukaan auvoiselta ovat vahvasti läsnä.

Animaatiojäljeltään pätevässä, muttei mitenkään erikoisessa, elokuvassa käsitellään useiden aiheiden kautta Taiwanin lähihistoriaa 80-luvulta nykypäivään. Oman identiteetin etsimisen teema vahvistuu Kiinan vuoksi hankalassa tilanteessa olevan maan kansalaisista kertomalla. Pois lähteminen voi tuntua ratkaisulta ongelmiin, mutta siitä seuraavat pohdinnat oman kulttuurinsa hylkäämisestä aiheuttavat kotiinpaluun kaipuuta. Universaali aihe sopii erinomaisesti aikuistumisen kynnyksellä kamppaileville tai toiselle paikkakunnalle kaipaaville tilanteensa kanssa jumissa oleville katsojille. (JM)

Hölmö nuori sydän (2018)

Hölmö nuori sydän viskaa sinut keskelle parisuhdedraamaa olematta kuitenkaan mitään naurettavaa huttua, saati kiusallista Salatut elämät -tyylistä ahdistavuutta. Se pystyy sen sijaan olemaan sympaattinen ja väkevä, todellinen ja kouraannuttava, vähän kuin kaikuna Tapio Suomisen vieläkin ykköspaikkaa suomalaisissa nuorisotarinoissa pitävästä Täältä tullaan elämästä (1980). Hölmön nuoren sydämen tarina on yksinkertainen, mutta tosi. Siis siinä mielessä tosi kuin tosi voi olla. Uskon että kuusikymppinen tai nelikymppinen voi samaistua Hölmön nuoren sydämen 15-vuotiaisiin teineihin, ja uskon että elokuvan avulla kahdeksankymmenvuotias voi tuntea hetken aikaa, mitä on olla viisitoistavuotias, vasten avointa maailmaa, imien sitä sisuksiinsa kuin sieni sameaa vettä.

Kiira ei ole ensimmäistä kertaa raskaana, mutta, mitä jos hän ei tekisikään tällä kertaa aborttia, vaan lahjottaisi ihmiselle elämän kirouksen, mitä jos hän vastoin kaikkia odotuksia säästäisikin lapsen? Yhtä kiinnostavaa kuin tämä lievästi moraalin mudissa vellova pohdinta on se mitä odotetun lapsen isän Lennin maailmassa tapahtuu. Toinen kerrontahaara keskittyy nimenomaan Lennin elämään. Kiira on suosittu ja kaunis, Lenni hieman ujonpuoleinen, vaikutuksille altis. Nuoruudessaan ja viattomuudessaan hän on osuvaa maaperää uusille aatteille. Ideologiat pesiytyvät nuoriin helposti kuin psorias ihoon. Loius Mallen natsikertomus Lacombe, Lucienin (1974) nimihenkilön tavoin Lenni imee vaikutteita ympärillään tapahtuvasta. Saunailloissa ja taistelulajiharjoituksissa hänestä tulee aikuisten vaikutuksesta kansallismielinen, ja lopulta aktiivinen natsi: se, mitä hänen ympärillään olleet passiiviset natsit (muun muassa Ville Haapasalon esittämä Janne) – enemmän tai vähemmän tiedostaen – hänestä leipoivat.

Selma Vilhunen on todella saanut esiin autenttiset roolisuoritukset Jere Ristisepältä ja Rosa Honkoselta, jonka synnytys valkokankaalta koettuna on kiusallisen aito. Niillä ansioilla lepää paljon: kokonaisuus on sen verran moitteeton että melkein jokaisen osa-alueen voi sanoa pelaavan ja puhaltavan yhteen hiileen. Mainittava myös on, että on helppo samaistua elokuvan maisemaan: se on kuvattu laitakaupungilla, osin Myllypuron lähiössä, paikoissa joissa olen elänyt ja jakanut postia. Kertoessaan yleispätevistä asioista Hölmö nuori sydän tulee puhuneeksi yksilötasolla. Lennin tarina on oikeastaan vain keskustelua ihmisen luontaisesta pahuudesta, ympäristön vaikutuksesta ja pahuuden viattomuudesta, jos se koskaan on viatonta. (JNy)

Ajotunti (2018)

On hämmentävää kuinka paljon inhimillisiä tuntemuksia voi lyhytelokuvaan sisällyttää. Juoni on simppeli ja sen nielaisee kuin osterin: Moilanen (Petteri Pennilä) on keski-ikäinen autokoulunopettaja, joka saa oppilaakseen Minnan (Saara Kotkaniemi), yksinhuoltajaäidin, joka pitkien työmatkojen tähden hakee korttia. Kiusallisuuteen asti tuttavallinen ja hieman omituisia kyselevä Moilanen hämmentää Minnaa siinä määrin, että ajaminen on lopetettava ja päästävä hermosauhuille. Taitaapa Moilanen koskettaakin Minnaa fyysisesti. Sattuman soittoa tai ei, jonkun teollisuusaluetta muistuttavan parkin takaa Minnan bongaavat hänen kaksi ystäväänsä, bilettämään lähteneet Elli (Aksa Korttila) ja Heidi (Pia Anderson).

Hieman huolimattomasti Minna kertoo heille epämukavasta kokemuksestaan autokoulunopettajan kanssa. Hän sattuu sanomaan – juuri ennen kuin huomaa virheensä – Moilasen lähennelleen tätä. Oikopäätä Minnan ystävät ryhtyvät kostotoimiin. He pistävät Moilasen koville. Sen vuoksi Moilanen – jonka aika on ohi, kuten Elli sanoo – murtuu ja avautuu: pitkä avioliitto on ohi, vaimo lähtenyt, 40–vuotta yhteiseloa on loppunut ja kaikki tämä painaa miestä kuin raskas kivi sydäntä. Tämä ei herätä kuitenkaan Ellin tai Heidin sympatioita. Heidi on heti valmis soittamaan Moilasen pomolle hankkiakseen tälle potkut. Naiset ovat päättäneet opettaa miehen tavoille.

Yllättävää ja sittenkin niin ennustettavaa että juuri Minna estää Heidiä soittamasta. Moilanen saa Minnalta sympatioita, sillä hän aiheutti väärinkäsityksen. Auringonpimennyksen (2015) ohjannut Jarno Lindemark on osunut ajan hermoon. Tavalla jolla naiset käyttäytyvät luodaan ahdistava, melkein kauhunoloinen tunnelma, joka lähtee siitä että elokuva on realistinen ainakin johonkin pisteeseen asti. Eikä Moilasenkaan käyttäytyminen alussa tunnu mitenkään hyvältä.

Ylitsevuotavan, järkähtämättömän intohimon voimalla on saatu aikaan teos, joka on edeltäjäänsäkin – juhlien addiktiokertomusta – parempi. Näkökulmasta tietysti riippuu, mikä sen sanoma, tai sanomat, ovat, jos sillä on mitään merkitystä. Elli ja Heidi ovat niin julmia, että saavat jopa hieman vastenmielisen Moilasen näyttämään sympaattiselta. Vai olenko erehtynyt ja Moilanen on todella limainen lähentelijä, sameasilmäinen pervertikko, joka käyttää ilkeästi asemaansa hyväksi, eikä vain läheisyydenkipeä surusydäminen kohtalon murtama mies? Minna halaa häntä ja elokuva loppuu. Kaikki on armoa, kuten sanotaan: armoa ja rakkautta. (JNy)

The Return (2018)

Silloin tällöin festivaaleilla katseluun valikoituu elokuvia puhtaasti sopivan esitysajankohdan perusteella. On ilahduttavaa, kun tällainen sattumanvarainen valinta osoittautuu festivaalin parhaiden elokuvakokemusten joukkoon kuuluvaksi helmeksi. Ohjaaja Malene Choin omiin kokemuksiin perustuva tanskalainen The Return oli tämän vuoden R&A:n pieni erikoistapaus. Dokumentaarinen, mutta lavastettu tarina juurien etsimisestä on vastaansanomattoman koskettava ja tunnelmallinen kuvaus halusta kuulua johonkin ja löytää oma paikkansa.

Lapsena Koreasta adoptoidut Karoline ja Thomas esiintyvät elokuvassa omilla nimillään. He ovat kuitenkin pikemminkin roolihenkilöt nimeltä Karoline ja Thomas. Kolmekymppiset tanskalaiset tapaavat Etelä-Koreassa, jonne ovat tulleet etsimään biologisia vanhempiaan. Etelä-Koreaan matkustaa länsimaista paljon samassa tilanteessa olevia, joten matkalaisille on tarjolla sekä etsimisessä auttavia sosiaalipalveluja että varta vasten järjestetty majoitus talossa, jossa asuu muitakin juurtensa etsijöitä. Vertaistuki ja kokemusten jakaminen talon asukkaiden kesken nousee suureen rooliin. Pääjuonen eli Karolinen ja Thomasin biologisten vanhempien etsinnän lisäksi elokuvassa kuullaan muutamien muiden adoptoitujen kokemuksia sekä esimerkiksi kuvauksia lapsena koetusta kiusaamisesta ja adoptioperheen negatiivisesta suhtautumisesta oman korealaisen identiteetin etsimiseen.

Elokuvan päähenkilö on Karoline, joka on korealaisesta syntyperästään huolimatta silmiinpistävän ulkomaalainen, mitä elokuva tuntuu haluavan korostaa monin tavoin. Karolinen ulkoinen olemus on hyvin tanskalainen: hän on ruskettunut, mikä edustaa tanskalaista, ei korealaista kauneusihannetta, ja hänellä on vaalennetut hiukset ja vain kevyesti meikatut kasvot. Karoline ei muillakaan tavoin muistuta perinteistä korealaista naista, sillä hän on 34-vuotias sinkku, joka ei esimerkiksi osaa laittaa korealaista ruokaa. Tätä havainnollistetaan kohtauksessa, jossa pikkutyttö neuvoo Karolinea ruoanlaitossa. Karoline ei myöskään puhu koreaa, kuten eivät puhu muutkaan biologisia vanhempiaan etsimään tulleet länsimaalaiset. Karoline on tanskalainen, Thomas on tanskalainen ja elokuvassa esiintyvät amerikankorealaiset ovat amerikkalaisia. Elokuva onnistuu kuitenkin hienosti välittämään sen, että etnisesti korealaisen ulkonäkönsä ja syntyperänsä vuoksi heidän ei ole täysin helppoa olla ulkomaalaisen roolissa, vaikka se luonnollisesti on heille aluksi ainoa mahdollinen rooli.

Teknisesti The Returnissa nähdään kiinnostavia ratkaisuja. Esimerkiksi kohtauksissa, joissa uudet tuttavat kertovat Karolinelle tapaamisestaan biologisten vanhempiensa kanssa, leikkaus katkaisee repliikin juuri siinä vaiheessa, kun kertoja on kuvailemassa tapaamisen herättämiä tunteitaan. Tämä luo vaikutelman tilanteesta, jossa tunteet ovat niin voimakkaita ja ristiriitaisia, että niitä on vaikea sanallistaa. Karolinen ja Thomasin kuljeskelut kaupungilla on myös kuvattu siten, että he ovat ikään kuin irrallaan ympäristöstä, sen keskellä, mutta eivät osana sitä. Tämä korostaa henkilöiden ulkopuolisuuden tunnetta, vaikka he istuvat katukuvaan. Muutama emotionaalisesti erityisen voimakas kohtaus jatkuu niin pitkään, että katsojalle todella välittyy tilanteen painostavuus. Toinen näistä kohtauksista tapahtuu sosiaalivirkailijan vastaanotolla ja kuvaa osuvasti kulttuurieroja. Karoline tivaa, miksei virkailija ole ollut yhteydessä hänen syntymäpaikakseen varmistuneeseen sairaalaan, kun taas virkailija toistelee samaa kohteliasta mutta välttelevää vastaustaan välttääkseen konfliktin. Thomasin biologisen äidin luona Thomas, Karoline, Thomasin äiti ja tulkki syövät toisaalta kunnioittavan, toisaalta kiusaantuneen hiljaisuuden vallitessa, kunnes Thomas rohkaistuu kysymään adoptioon johtaneista olosuhteista. Äidin kertomus on tunteellinen ja kohtaus hyvin latautunut, mitä korostaa sen kiireetön eteneminen ja pitkä, leikkaukseton otto.

The Return on visuaalisesti kaunis ja onnistuu pelkän näyttämöllepanonkin perusteella välittämään vaikutelman siitä, että synnyinmaa voi tuntua adoptoiduille sekä vaistonvaraisesti kodilta että täysin vieraalta. Emotionaalisesti elokuva on tarkkanäköinen ja antaa äänen erilaisille näkemyksille. Joillekin Korea on tuntunut ensivierailusta asti paikalta, jonne kuuluu jäädä, toiset taas tuntevat epävarmuutta, ristiriitaisuutta ja etäisyyttä. The Return on myös muotonsa puolesta onnistunut: se yhdistää dokumentaariset ja fiktiiviset ainekset saumattomasti toisiinsa. Lopulta tarinan kannalta ei ole merkitystä, kuinka paljon Karolinen hahmo on Karoline itse ja kuinka paljon ohjaajan alter ego, tai onko Thomasin biologinen äiti todella hänen äitinsä vai näyttelijä. (SH)

The Miseducation of Cameron Post (2018)

Maailma jossa Cameron Post elää tuntuu vieraalta. Ihmiset jotka häntä ympäröivät tuntuvat vierailta. Hän itse, tuntemuksineen, tuntuu itselleen vieraalta. Koko elämä, hän huomaa, näyttää mielettömältä. Jokainen säännös, jokainen asia on järjetön muuri hänen todellisen identiteettinsä edessä. Se että hänen ei anneta olla se kuka hän on tuntuu typerältä ja omituiselta. Surkuhupaisaa kyllä Cameron Post joutuu leirille siksi, että hän tuntee vastustamatonta kaipuuta samaan sukupuoleen, siksi että hänet koulun tanssiaispäivänä löydettiin autosta pussailemasta toista tyttöä. God’s Promise -nimisen leirin tarkoitus on manata nämä tuntemukset Cameron Postista ulos kuin riivaaja ja tehdä hänestä kunnon hetero, sillä homoseksuaalisuutta ei ole olemassa. Dilemma on siinä, että rajoittaessaan Cameron Postin seksuaalisuutta leiri toimii kuin kieltolaki alkoholisteille – heittää lisää löylyä pesään.

Tälle ajalle kuin tilauksesta tehty The Miseducation of Cameron Post jatkaa siltä tieltä, mitä kansainvälisesti tunnetut Brokeback Mountain (2005), Blue is the Warmest Color (2013), Call Me By Your Name (2017) ja toisaalta hieman vähemmän tunnettu God’s Own Country (2017) ovat raivanneet. Cameron Post näyttää kuinka jännittävää oman seksuaalisuuden toteuttaminen teini-ikäiselle saattaa olla: koska lesbous on leirillä ankarasti kielletty, on sen toteuttaminen jotain vaarallista, jotain erityisen miellyttävää. Mutta elokuva on myös vakava esimerkki siitä, mitä ihmisille voi pahimmassa tapauksessa, kun heidän tuntemuksiaan tukahdutetaan tarpeeksi pitkään, käydä. Cameron Postin kohtalo on kuitenkin hyvä ja loppu positiivinen pako aikuisten helvetistä. Se ei tapahdu ilman uhrauksia. Vähän niin kuin Milos Formanin Yksi lensi yli käenpesässä (1975) yhden potilaan esimerkistä, tai oikeastaan hänen elämänsä tuhoamisesta – Formanin tapauksessa kuolemalla henkisesti lobotomiahoidossa ja tässä elokuvassa kastraatiossa – muut tajuavat omat kahleensa. He pääsevät niistä vapaiksi, tai ainakin pyrkivät vapauteen. Toivon paradoksihan on se, että se osoittaa tunnelissa tien kohti valoa, mutta ei kerro että tuo valo on vastaan tuleva juna.

Se millaisena God’s Promise –leiri kuvataan on mielestäni koko elokuvan ahdistavin asia. Se on jotain astrofyysisen surullista, yksinäistä ja lohdutonta, hirveää ja ahdistavaa. Se kuinka aikuiset käyttäytyvät, ei se kuinka teinit toteuttavat seksuaalisuuttaan. Se on myös realistista, vaikka tuntuu vaikealta käsittää, miten nämä ihmiset, leirin auktoriteetit, voivat toimia niin kuin toimivat, kaiken järjen vastaisesti. Koko leirin ajatus on aivan absurdi. Se miten yöllä taskulamppujen valot vilistävät sängyissä siltä varalta, ettei kukaan ole vain paennut tai yrittänyt itsemurhaa, on yksityiskohtana tärkeä elementti. Se luo ilmapiiristä aitoa ja tukalaa. Onhan Desiree Akhavanin (Appropriate Behaviour, 2014) elokuva sympaattinen ja väkevä, koskettava ja aito, mutta en saa siitä kunnon otetta ja se luisuu mielestäni johonkin omanlaiseensa, omituiseen hehkuun. Sen jälkeen olo ei ole mitenkään tyrmistynyt. Joku sanoo ulosmenojonossa, että jos loppu ei olisi ollut niin hyvä, jos se olisi ollut negatiivinen, eikä niin positiivinen, niin elokuva itsessään olisi toiminut paremmin, vaikuttanut enemmän, ollut muistettavampi. Voin yhtyä tähän ajatukseen. (JNy)

Mug (2018)

Mug on omituinen mutta toimiva sekoitus Death Metalia, katolista kristinuskoa, työtä, elämää ja kuolemaa, rakkautta ja onnettomuutta. Se on kertomus identiteetistä, ei pelkästään yksilötasolla vaan kollektiivisesti. Puolan Swiebodzin kaupunkiin maailman suurimman Jeesus-patsaan rakentamista siinä sivussa dokumentoiva elokuva on tarina pitkätukkaisesta hevarista Jacekista (Mateusz Kosciukiewicz), joka työskentelee patsaan parissa ja joutuu elämän muuttavaan onnettomuuteen.

Ei vain hyvistä teoista seuraa rangaistus, vaan myös se, että jättää tekemättä pahoja tekoja tuottaa rangaistuksen. Täydellinen nuhteettomuus kostetaan siinä missä hyvyyskin, eikä kostajana ole mikään muu kuin kohtalo itse. Useammassa tapauksessa kohtalo tarkoittaa yhteisöä, ihmisiä. Sitä joutuu aina vastakkain yhteisön moraalin kanssa. Pelkkää psykologista painia. Pelkkää henkistä sotaa. Mug kertoo miehestä, jonka ainoa synti on pitää elämästä ja rakastaa sitä, tyttöystäväänsä ja koiraansa, tuota rakkauden välikappaletta. Kun Jacek viskataan lohduttomuuteen, kun hän toisin sanoen putoaa Jeesus-patsaan sisään ja loukkaantuu pahasti, ei voi enää sanoa, että kyse olisi valinnoista. Uskon puutteestako? Kostetaanko hänelle se, että hän kenties epäili uskoaan? On hieman ironista että hän loukkaantuu pudotessaan Jeesus-patsaan sisään. Työ tuhoaa aina tekijänsä, voisi sanoa.

Elokuva kuorii pala palalta uskonnollisen yhteisön tekopyhyyttä. Kylä jossa Jacek asuu on vahvasti katolinen. Itse kukin asukkaista käy vuorollaan ripittäytymässä hyväuskoiselle papille. Ripittäytymisissä paljastuu ihmisten todelliset luonteet. Kun Jacek pääsee viimein sairaalasta hän palaa maailmaan toisilla kasvoilla, toisessa ulkomuodossa. Tyttöystävä ei enää halua nähdä häntä. Naisen äiti paiskaa oven kiinni nenän edestä. Jopa oma äiti karsastaa. Välillä näyttää, että vain sisko pystyisi pitämään rakkautensa Jacekiin.

Enää Jacek ei pysty puhumaan selvästi. Hän joutuu noudattamaan monia rajoituksia, kasvot eivät enää liiku entiseen tapaan. Voiko hän enää hymyillä leveästi? Koskettavasti erilaisuutta, erilaista ulkonäköä ovat käsitelleet muun muassa David Lynchin Elefanttimies (1980), iranilaisen Forough Farrokhzadin klassikkodokumenttielokuva The House Is Black (1963) tai vaikka melko tuore, aidosti koskettava Wonder (2017). Kimmo Oksasen loistava Kasvonsa menettänyt mies (2015) tulee myös mieleen kirjallisuuden puolelta. Aiheensa puolesta Mug sopii hienosti näiden taideteosten joukkoon. Kyseessä on kuitenkin filosofinen tapaus: Mug herättää kysymyksen uskon vahvuudesta, kärsimyksen välttämättömyydestä, siitä että vastoinkäymiset kasvattavat sielua ja myös siitä kuinka pinnallista kiintymys voi olla.

Ollessaan koskettava – ei sentimentaalinen – draama Mug ei ole kuitenkaan haudanvakava. Se viljelee mustaa huumoria. Se herättää myös erään kysymyksen Jacekin ollessa sairaalassa ja tilan vielä ollessa epävakaa: entäpä jos Jacek olisi loukkaantunut vakavammin? Olisiko hän saanut luvan kuolla? Eikö ihminen, joka on häneltä itseltään lupaa kysymättä viskattu elämään, saa itse päättää jatkaako sitä? Vaikeista asioista, Mug viestittää, voi puhua huumorin keinoin. Manauskohtaus, jossa papit pyrkivät parantamaan heidän mielestä riivatun Jacekin, paljastaa jopa pappien tekopyhyyden: keskelle jää heille sydämestä naurava Jacek. Jeesus-patsasta, joka lopulta komeilee pää kääntyneenä Swiebodzin kaupungin kukkulalla kompromissin tuloksena, rakennettiin viisi vuotta. Vain aika näyttää kuolevatko patsaatkin. (JNy)