Tunnetaan myös nimillä: Moolok, Moloh
Maa: Venäjä, Saksa, Japani, Italia, Ranska
Genre: Komedia, melodraama
Ohjaus: Aleksandr Sokurov
Käsikirjoitus: Juri Arabov, Marina Koreneva
Kuvaus: Aleksei Fjodorov, Anatoli Rodionov
Leikkaus: Leda Semjonova
Näyttelijät: Jelena Rufanova, Leonid Mozgovoi, Leonid Sokol, Jelena Spiridonova, Vladimir Bogdanov, Anatoli Švederski
Hitler on yksi maailman tunnetuimpia ja aikansa vihatuimpia ihmissaastoja. Tästä tuskin tarvitsee pitää sen suurempaa pohjustusta. Kun hänen kuolemastaankin on kulunut jo monta vuosikymmentä, nostankin esille erään faktan. Hitler pilasi täysin tarpeettomasti yhden 30-luvun suosituimmista viiksityyleistä, jota mm. koomikot Charlie Chaplin sekä Oliver Hardy suosivat. Miten viikset tai koomikot liittyvät elokuvaan, joka kertoo Hitleristä? Ainakin siten, että Aleksandr Sokurov on ujuttanut koomisia piirteitä tetralogiansa ensimmäiseen osaan, Molochiin.
Itse Moolok on muinainen Jumala, jolla on oinaan pää ja ihmisen vartalo. Nimivalinnalla ohjaaja viittaa Hitlerin kaksijakoiseen luonteeseen. Nimi kuvastaakin Hitlerin eläimellistä temperamenttia oinaan pään muodossa ja inhimillisyyttä ihmiskehon kautta, joita elokuva käsittelee erittäin kattavasti.
Filmi sijoittuu vuoden 1942 kevääseen, aikaan ennen Hitlerin tunnettua taistelua Stalingradissa. Ajankohdan ymmärtänee helposti, koska kyseessä on Neuvostoliitossa varttunut ohjaaja. Moloch kuitenkin onnistuu täydellisesti yllättämään varsin omaperäisellä surrealistisella ja unenomaisella tyylillään.
Alussa Eva Braun keikaroi alasti utuisessa kohtauksessa, jossa hän hyppelee sumun peittämän linnan katolla. Kohtauksen surrealistinen estetiikka on vangitsevaa. Tovin kuluttua Hitler saapuu joukkoineen linnaan viettämään aikaa. Hänen saapumistaan ei ole kuvattu turhan mahtipontisesti, mikä antaa hänestä yllättävänkin rauhallisen kuvan.
Inhimillisyyttä korostetaan tämän jälkeen kohtauksessa, jossa Hitler kokee olevansa sairas. Kohtauksen pointti tehdään hyvin selväksi, myös Saksan pahamaineinen natsijohtaja oli vain ihminen ja sitä kautta haavoittuvainen. Tilanteen dialogi ja näyttely ylittävät teatraalisuuden rajat. Hitleriä esittävä Leonid Mozgovoi tulkitsee melko tyypillisen karikatyyrisesti roolihahmonsa. Tarpeen tullen hänestä löytyy yltiömäistä karismaa, joka korostuu suurina raivonpurkauksina mitä typerimmistä asioista, kuten esimerkiksi söpöjen koiranpentujen näyttämisestä väärällä hetkellä.
Perseennuolija-alaiset myös alati tukevat Hitlerin kummallisia päähänpistoja ja nauravat silloinkin, kun heitä eivät Führerin vitsit välttämättä naurattaisi. Alaisten teennäisyys on siis saatu aidoksi, vaikka tilanteet tuntuvatkin absurdeilta. Etenkin kohtaus, jossa Hitler saa yhtäkkiä masennuksen jälkeen päähänpiston lähteä kävelylle, on kuvattu alaisten näkökulmasta ylipirteästi ja rempseästi. Jokainen heistä on innoissaan tästä tuiki tavallisesta ajatuksesta. Kysymys kuuluukin, olisiko heillä todellisuudessa ollut mahdollisuutta muuhun? Tuskin.
Tämän kävelykohtauksen aikana aloin myös tulkita elokuvaa lähinnä Eva Braunin pitkänä unijaksona, jossa hän uneksii miehensä läsnäolosta. Aiemmin mainitsemani sumuiset kohtaukset tukivat jo unenomaisuutta, mutta ryhmän kävelyretki on ajoittain kuvakulmiltaan vääristynyt ja ylivalottunut. Nämä seikat korostavat entisestään elokuvan surrealismia.
Lavasteet sekä yleinen tunnelma ovat kuin teatterista. Linna on lavastettu todella yksinkertaisesti ja sen seinistä kaikuu tyhjyys. Pelkistetyllä lavastuksella kuvataan Eva Braunin onttoa ja kolkkoa olotilaa. Tältä osin Moloch onnistuu miltei täydellisesti, sillä samankaltainen tyhjyys valtaa myös katsojien mielen.
Koomisilta arvoiltaan elokuvan ruokapöytäkeskustelut kärjistyvät parhaimmillaan todella huvittaviksi, kun Hitler asiallisesti toteaa suomalaisten olevan hulluja ja tämän johtuvan pitkästä talvesta sekä revontulista. Tsekit taasen ovat kaukaista sukua mongooleille. Tästä johtuu heidän viiksiensä tietynlainen kasvumalli.
Saako Hitlerille sitten nauraa. Koko maailman vihaama diktaattori ei kaiketi ole naurun aihe, mutta kyllähän Chaplinkin aikanaan irvaili hänelle ja muille saman aikakauden hallitsijoille. Suurimpana erona tässä oli kuitenkin juuri se, että Chaplin näytti pyllyä koko diktatuurille, ei pelkästään Hitlerille. Silti toisesta maailmansodasta on kulunut jo suhteellisen kauan, ja aika parantaa haavat. Joten vakavillekin asioille täytyy pystyä nauramaan ja kamalistakin henkilöistä pitää tarpeen tullen pystyä tekemään pellejä.
Lopussa koko touhu saavuttaa jo farssille tyypillisiä piirteitä, joissa Hitler jahtaa maanisesti Braunia linnan käytävillä. Humoristisesta asenteesta sekä farssimaisesta lopustaan huolimatta Moloch ei kuitenkaan ole pelkästään komedia Hitleristä. Se myös tutkailee vakavammalta kantilta diktatuuria. Huumorin sekä vakavien teemojen yhdistäminen onkin oivallinen konsti kahlita katsoja tutkimaan hirmuhallitsijoiden elämää. Tällä tavalla ainakin itse koen elokuvan erittäin mielekkääksi, koska se kykenee tarjoamaan monitasoisen kokemuksen, jossa järkyttävät asiat vedetään lopulta täysin överiksi. Se on jokseenkin helpottavaa, koska vakavillekin asioille pystyy nauramaan.