Valta on asia, jota me kaikki havittelemme jollain muotoa. Sen kahvaan on helppo tarttua sopivan tilaisuuden sattuessa kohdalle. Joskus vallan raja saattaa hämärtyä. Tuhlaajapoika tutkii tätä harmaata aluetta, jossa mestarista tulee lopulta palvelija. Esa (Hannu Kivioja) on vankilasta vapautunut rikollinen, joka rahapulassa alkaa hakata ihmisiä. Homma toimii, sillä asiakkaita riittää jonoksi asti. Virkavaltakaan ei jostain kumman syystä puutu asiaan. Kaikki muuttuu, kun Esan ovikelloa soittaa psykiatriksi esittäytyvä Lindström (Esko Salminen), joka haluaa tulla pahoinpidellyksi rahaa vastaan.
Tahattoman komiikan, draaman ja jännityksen välimaastossa kulkeva Tuhlaajapoika on loistava näyte siitä, että Suomessa tehdään joskus väkeviä elokuvia. Iiro Küttnerin kynästä lähtenyt esikoiskäsikirjoitus ei rehvastele omaperäisyydellään, mutta luo siitä huolimatta kiinnostavan ympäristön hahmoilleen kasvaa ja näyttää todelliset luonteensa. Käsikirjoitus ottaa kantaa siihen, miten paljon luultua yleisempää sadomasokismi on. Eräässä kohtauksessa Esan näyttelyä harrastava naisystävä toteaa heidän kellariteatterinsa tekevän aiheesta näytelmää. Hänen mukaansa on pelottavaa, kuinka meillä kaikilla on vähän taipumuksia nauttia tai tuottaa kipua. Kotimaiselle elokuvalle tyypillisesti seksiä ei ole unohdettu. Tällä osaa Tuhlaajapoika pyrkii rikkomaan tabuja, koska Lindström tahtoo masturboida samaan aikaan, kun häntä piestään verille. Filmi pohtii näin ollen myös kivun ja nautinnon seksuaalisesti häilyvää rajaa.
Veikko Aaltosen ohjaus on tyydyttävää kuin Esan nyrkki Lindströmin silmässä tai muna vaseliinin kyllästämässä nyrkissä. Maisemat tuovat mieleen kaurismäkeläisen kaupunkikuvan. Lavasteissa on käytetty tarpeeksi mielikuvitusta, jotta Esan kämppä näyttää todelliselta Kallion hikiluukulta, jossa roskat ja likaiset pyykit ovat pitkin lattioita. Samaan aikaan kärpäset surisevat ympäri huoneistoa. Juuri tällaista rappiota ei nähdä enää Kallioon sijoittuvissa elokuvista, joista esimerkkinä toimivat Pussikaljaelokuva tai Juoppohullun Päiväkirja.
Küttnerin mukaan Aaltonen näki käsikirjoituksen potentiaalisen komiikan. Kysymykseksi jää, oliko Küttner alun perin kirjoittanut Tuhlaajapojan tragikoomiseksi tarinaksi vai tuliko siitä tahattomasti sellainen näyttelijöidensä ansiosta. Kortensa kekoon kantaa Jussilla palkittu Esko Salminen, joka tekee elämänsä roolin sadomasokismiin taipuvaisena psykiatrina. Salmisen maneerit ja dialogi on täynnä hilpeitä yksityiskohtia, joille joko itkee tai nauraa. Lindströmin menneisyyttä raotetaan hienovaraisesti keskustelujen kautta, mutta mitään todellista pohjaa hänen luonteelleen ei anneta. Kaikki voi olla joko yhdentekevää juonittelua tai sitten kyseessä on oikeasti kovia kokenut ihmispolo. Lindström kertoo olleensa nuorena italialaisessa vankilassa ja oppineensa siellä kokonaan uuden kielen. Kohtauksen symboliikka on vertaansa vailla.
Esan roolin valittu, hiukan pallinaamainen, Hannu Kivioja hoitaa niin ikään oman tonttinsa hyvin. Jokseenkin yksinkertainen Esa alistuu tarinan edetessä enemmän ja enemmän Lindströmin narsistisen persoonan edessä. Esan käytös ei kuitenkaan ole millään tapaa liitoksissa Raamatun tuhlaajapoikavertaukseen, vaikka Lindström häntä tuhlaajapojaksi kutsuukin. Elokuvan viimeinen vartti on täysin omaa luokkaansa kotimaisen elokuvan saralla. Legendaariseksi muodostunut kliimaksi paljastaa Lindströmin todelliset aikeet ja saa katsojan hytkymään naurusta. Kohtauksessa Salminen pääsee irrottelemaan kunnolla ja pitää huolen siitä, että katsojalla on hauskaa aina viimeiseen kuvaan asti.
Pitkään kaivattu Tuhlaajapoika on julkaistu remasteroituna DVD:nä VLMedian toimesta. Sen kuvanlaatu on erinomainen, kuten on myös itse elokuvakin.