Puoli seitsemän sunnuntaiaamuna. Istun elokuvateatteri Orionin käytäväpaikalla, pää sivulle notkuen. Valkokankaalle heijastuvassa kuvassa 67-vuotias Simo Salminen nauraa räkäisesti Spede Pasasen puujalkavitsille moottoriveneessä. Salmisen aivan liian avoin paita tarjoaa kirkkaan näkymän hänen paljaaseen rintavakoonsa. Näky palaa verkkokalvoilleni ikuisesti. Tätä on EKEK – Elokuvakulttuurin Edistämiskomitean vuodesta 2006 lähes vuosittain (2007 jäi välistä) järjestämä tapahtuma, jossa pari sataa onnekasta pakkautuvat ahtaaseen elokuvateatteriin katsomaan sitä, mitä järjestäjätaho on sinä vuonna paikalle tuonut. Ohjelmistoa ei paljasteta etukäteen, ja elokuvan nimi selviää vain, jos se sattuu alku- tai lopputeksteissä näkymään.
Aiempina vuosina Kino Engelin tiloissa järjestetty tapahtuma siirtyi tällä kertaa remontin tieltä Orionin tiloihin, mikä tarkoitti sitä, että ensimmäistä kertaa koskaan liput sai ostettua suoraan netistä sen sijaan, että niiden hankkiminen vaati oikean henkilön hihasta nykäisyä Night Visionsin jonossa tai sähköpostikeskustelua edistämiskomitean mystisten johtohahmojen kanssa. Helpompi pääsy vie varmasti osalta tapahtuman vakituisista kävijöistä siellä käymisen tuomaa mystistä, elitististä mielihyvää, mutta minun on vaikea nähdä tätä huonona asiana. Sääli sen sijaan oli huomata, että yleensä seitsemän – kahdeksan elokuvan yö oli tiivistynyt neljään pitkään ja yhteen lyhytelokuvaan. Oliko Orion tai sen omistava Kansallinen Audiovisuaalinen Instituutti tästä vastuussa, tiedä häntä.
Uusi yhteistyösuhde toi kuitenkin mukanaan yhden kiistämättömän edun, sillä järjestäjät pääsivät valitsemaan ohjelmiston vapaasti KAVI:n arkistoista, jotka sisältävät tuhansia Suomessa elokuvateatterilevitykseen päätyneitä teoksia alkuperäisinä esityskopioina. En ole koskaan pitänyt filmiä esitysformaattina muita luonnostaan parempana, saati surrut sen väistämätöntä kuolemaa sen enempää kuin minkään tahansa muun asian, joten en nähnyt tätä välittömänä hyvänä. Filmikopioiden käyttämisen hyöty konkretisoitui kuitenkin todella hyvin heti yhdeltätoista lauantai-iltana, kun tapahtuman ensimmäinen elokuva, Robert Mulliganin The Other, pyörähti käyntiin – vuonna 1972 näytetyltä filmiltä tietty.
Maalaistaloon ja sen ympäristöön sijoittuva jännäri pyörii trauman kokeneen perheen pojan ympärillä. Hän leikkii – kaikille muille huomaamattoman – kaksoisveljensä kanssa huolimatta siitä, että velikullalla tuntuu olevan hieman nuppi sekaisin elämän arvostamisen osalta. Elokuva ei ilahduttavasti pyöri sen ilmiselvän juonenkäänteen petaamisen ja paljastamisen ympärillä. Olemme nähneet vuoden -72 jälkeen niin monta vastaavaa teosta, joissa on milloin kukakin ollut koko elokuvan haamuna tai skitsofrenian ilmentymänä, että jos The Other yrittäisi pyöriä käänteensä ympärillä se menisi läpi lähinnä tökeröille kuolemille ja “aww shucks” -tason dialogille naureskellessa.
Tällaisenaan teos on kuitenkin vakava. Pikkupoika uskoo vakaasti enkeleihin ja pystyvänsä mielikuvituksensa voimalla asettumaan minkä tahansa ihmisen tai eläimen asemaan. Lennellessään linnun kautta taivaalla poika kirjaimellisesti tärisee uskonsa voimasta. Fantastiset kohtaukset nousevat toisiin sfääreihin kun maalaukselliset maalaismaisemat muuttuvat kirjaimellisesti maalauksiksi lämpimän kellertävältä filmiltä heijastuessaan kankaalle. Pojan nähdessä potentiaalisesti viimeisinä hetkinään kirkkonsa ikkunan lasimaalauksessa esiintyvän enkelin, tasoja on kuin sipulia kuoriessa. Omanlaiselleen kankaalle maalattu kuva heijastuu pojan silmistä palavaan kellariin ja filmin rosoisuudesta valkokankaan sileälle pinnalle. Tällaisina hetkinä pystyn jossain määrin ymmärtämään Filmihullun kaltaisten julkaisuiden kantaa filmin kuolemattomaan luonteeseen ja niiden tuntemaa surua näiden hyötyjen katoamisesta uusien sukupolvien tavoittamattomiin.
Vastaavia hetkiä EKEK on tarjonnut ennenkin, etenkin vuonna 2012, kun näin ensimmäistä kertaa Tom Cruisen tähteyteen laukaisseen Risky Businessin. Huonokuntoinen filmiprintti oli omiaan korostamaan elokuvan esoteerisimpiä ulottuvuuksia Cruisen halatessa Rebecca De Mornayta metrossa Tangerine Dreamin omituisen soundtrackin soidessa. Wong Kar-Wai on viimeisiä tekijöitä, joita olettaisi kasarin teinikomedioiden tuovan mieleen, mutta oikeat olosuhteet voivat luoda sen vaikutelman, ja juuri olosuhteista EKEKissä on pidemmän päälle kyse.
Tämä korostui olennaisesti kahden seuraavan elokuvan aikana. Vilgot Sjömanin (ja Jörn Donnerin tuottama) Tabu oli toisena elokuvana varsin verkkainen kokemus. Erinäisiä seksuaalisia fetissejä sekä trans-ihmisiä kuvaavasta teoksesta noin kolmannes on erinäisten transsukupuolisten, transvestiittien, lesbojen, homojen ja heteroiden bilekuvastoa. Tissejä ja römpsää nuollaan, kikkeliä heilutellaan ja pyllyä hyllytetään. Jäljellä oleva elokuva koostuu niin ikään psykoseksuaalisista mies-nainen -roolikuvauksista ja -leikeistä sekä poliittisen aktivismin ruodinnasta. Jälkimmäisessä jopa onnistutaan kohtuullisen hyvin seksuaalivallankumouksen saadessa karismaattisen johtajan, joka lopettaa leikin, koska hän on lähinnä omia ajatuksia vailla oleva pelle. Oikeitakin poliittisia pienliikkeitä rikki repivä ideologinen sekasorto liikkeen sisällä nousee myös prominenttiin asemaan. Asenne on modernistakin näkökulmasta suvaitseva ja positiivinen, ja nimenomaan yksittäiset ihmiset esitetään paskapäinä yleistämisen sijasta.
Parhaimmillaan elokuva kuitenkin on silloin, kun siinä esitetään yksinkertaisia anekdootteja sen hahmojen elämistä. Huikein näistä on alku, jossa itsensäpaljastelija palkkaa pikkutytön ottamaan valokuvan itsensäpaljastelijasta kikkeli kovana. Myöhemmin näemme transvestiittirouvan poliisien tutkailussa sekä insestihenkisen panosession, jossa isähahmo tuijottaa ottopoikansa silmiin harrastaessaan seksiä, kuvitellessaan peniksensä uppoutuvan kiellettyyn lihaan. Nämä kaikki kohtaukset vielä tässä vaiheessa täydessä Orionissa olivat erinomaisen hauskoja elokuvan tylsyydestä huolimatta. Harvoin on yhtä hyvä meno elokuvateatterissa kuin silloin, kun ruudun täyttää terska ja takaani kuuluu vähintään kolmen oluttölkin avauksesta kertova suhaus.
Pohjakännit olivat heille varmasti omiaan seuraavan teoksen alkaessa. Elokuvakulttuurin Edistämiskomitea on aina hallinnut elokuvaöissään rakenteen jalon taidon, oli se sitten hyvästä tai pahasta. Yleensä molemmista. Kolmannen elokuvan tapauksessa ensimmäisestä, sillä kello kolme yöllä on juuri se aika, jolloin kaikkien elokuvateatterien tulisi pyörittää kankaalla Action Jackson. Aivan naurettavalla toimintakohtauksella (ninja lyö naista turpaan, murhaten hänet välittömästi, mutta nainen lentää silti verisenä lasiseinän lävitse, jonka jälkeen vieressä oleva mies räjäytetään ja hänen ilmalentoaan pilvenpiirtäjän huipulta alas rytmittää peräti kaksi lasikerrosta!) käynnistyvä kokemus osui kuin nappi otsaan jo Lorimar Motion Picturesin ilahduttavan käppäisen kasarilogon hälventyessä näkyviin.
Yleisön spontaani taputtaminen elokuvan nimelle kuvasti onnistumista sen sijoittamisella aikatauluihin, koska näinkin levoton sekoilu voisi avaajana upota hyvin, hyvin huonosti. Nyt räjähdyksiä ja keskivertoja one-linereita täynnä oleva Carl Weathers -rymistely oli jymymenestys. Elokuva itse on valitettavan unohtunut nimestään huolimatta. Satanen lasissa jatkuvasti etenevänä se tekee positiivisen pesäeron saman aikakauden muihin poliisielokuviin kuten Tappaviin Aseisiin. On myös vaikea sanoa mitään negatiivista elokuvasta, jonka lopputaistelussa kung fu -pahista esittävä Craig T. Nelson heittää korkeita pyöriviä potkuja selvästi siten, että kääntyy hieman tuotantoassistentin heiluttaessa hänen edessään irtojalkaa.
Ennen mainostetun neljän elokuvan viimeistä osallistujaa olin peloissani, enkä vain siksi, että Orionin vessajono ylettyi jokaisella tauolla kadulle asti enkä tiennyt milloin rakkoni luovuttaisi. EKEKin viimeinen elokuva on totuttuun tapaan ollut jotain… erilaista. Jako vittuiluksi menevien ja upeiden perseilyiden välillä on vahva. Death Wish 3, Marked for Death, William Friedkinin nahkahomoilu Cruising ja Who Killed Captain Alex? lukeutuvat selvästi jälkimmäiseen kategoriaan. Kimmo “Filminurkka” Kestilän eriskummallinen turkkilainen gospel-toiminta Fight or Die ja Hannu Kahakorven miljoonalta tunnilta tuntunut Päätalo sen sijaan eivät. Henkisen kidutuksen määrä etenkin pisimmissä tapahtumissa on ollut vahva viimeisen elokuvan aikana, mutta nyt sellaisiin sfääreihin pääseminen olisi vaatinut melkoista vetoa – siviilissä yötyöntekijänä olin vielä virkeä poika!
Kun ruudulle ilmestyi KAVI:n logo restaurointiselityksellä varustettuna, olin varma, että edistämiskomitea teki sen taas ja kiduttuisin tuolissani kolme pitkää tuntia – elokuva olisi tietysti KAVI:n viime vuonna restauroima Pekka Parikan Talvisota. Kyseessä ei ole huono elokuva, mutta viideltä aamulla alkaessaan se tekisi tiukkaa kenelle tahansa. Päätalo-ilmiö toistuisi, joskin tällä kertaa elokuvassa ehkä olisi muutakin kuin Kai Lehtistä istumassa tuolissa. Yllätyin siis melkoisesti, kun ruudulla lähtikin pyörimään Jussi Parviaisen ja ohjaaja Juha Rosman ensimmäisiin yhteistöihin kuuluva lyhytelokuva Jeesuksen pojat.
Ihastukseni teokseen jäi kuitenkin alkuteksteihin. Mietin pitkään, onko elokuvan tarkoitus olla parodia 1980-luvun pohjoismaisesta arthouse-scenestä, mutta se ei vaikuta olevan tarpeeksi itsetietoinen ymmärtääkseen, että syviä mustan sävyjä sisältävä mustavalkokuvaus yhdistettynä monotonisella äänensävyllä mystisiä monologeja toimittaviin hahmoihin ja välillä haparoivaan käsivarakameraan on asia, joka oli klisee jo syntyessään. Parasta antia ovat toisinaan pinnalle pulpahtavat parviaismaisuudet, kuten taivaissa kusevasta karhusta kertova monologi, mutta se ei itsessään riitä pelastamaan elokuvaa, joka tuntuu verkkaisemmalta kuin Tabu ja valahtaa silmien eteen yön kieltämättä kiivaimman teoksen jälkeen. Omalla tavallaan koetus tämäkin, sillä osa yleisöstä oli jo lähdössä pois, kun heille informoitiin, että kyseessä on pelkkä alkukuva ja varsinainen main event seuraisi puoli kuudelta.
Sellainen se todellakin oli. Laajakuvan toimituksen jäseniäkin sisältäneissä elokuvailloissa on aikoinaan ollut tapana katsoa aamuyöstä Spede Pasasen tuotantoyhtiön elokuvia, joten tunsin oloni äärimmäisen ahdistuneeksi kun ymmärsin kankaalla pyörivän Naisen logiikan alkutekstien aikana joutuneeni haluamattani ja henkisesti valmistautumatta aamuyön speteilyyn. Historiansa tuntevat muistavat, että koko teos tehtiin siksi, että Pasasen olisi pitänyt muuten palauttaa miljoonan markan tukisumma Suomen Elokuvasäätiölle. Vuonna 1992 aloitetut ja lopetetut kuvaukset vedettiin nopeasti loppuun kuuden vuoden kuluttua, ja ensi-ilta koitti vasta vuonna 1999. Naisen logiikka pyöri Suomen elokuvateattereissa peräti kaksi viikkoa vailla mitään mainostusta, keräten enintään 304 katsojaa tänä aikana. Kotiformaateissa sitä ei ole koskaan julkaistu, eikä yksikään televisiokanava ole sitä ohjelmistoonsa ottanut huolimatta siitä, että Pasasen perikunta ilomielin luvan myisi.
Tässä mielessä Elokuvakulttuurin Edistämiskomitea todellakin toimi nimensä mukaisesti. Tätä harvemmin nähtyä elokuvaa KAVI:n arkistoista tuskin löytyy. Tämä on kuitenkin kehuna vähän sama kuin Evil Deadin Ashin ylistäminen Necronomiconin äänekkäästä siteeraamisesta keskellä synkkää mökkiä, koska eihän sitä nyt kukaan muukaan lukisi. Elokuva nykymuodossaan täyttää hädin tuskin termin kriteerit, ja se tuo vahvasti mieleen Speden uran matalimmat pohjavedet kuten näennäisesti tuotantoyhtiön kesälomalla kuvatun Pölhölä-sekoilun. Roope-Ankka -sarjakuvista (sekä aiemmasta Spede-tuotanto Hei Kliffaa Hei!stä) tutussa”juonessa” Simo Salminen (vaimona 20 vuotta nuorempi Riitta Väisänen) lyö Speden (vaimona 22 vuotta nuorempi Hannele Lauri) kanssa sadan tuhannen markan vedon siitä, että hän saa kuukaudessa töitä, joista saa palkkaa sata tuhatta kuukaudessa. Alkukohtauksen jälkeen tämä juoni jätetään elokuvan viimeiseen kohtaukseen asti pimentoon, ja välissä Spede ajaa Simon kanssa moottoriveneellä miesten kertoessa toisilleen “hauskoja” “anekdootteja” vaimoistaan.
Anekdootit näytetään sketseinä, joissa on yleensä tasan yksi puujalkavitsi, jonka kertomiseen käytetään hävyttömän monta minuuttia. Sketsit eivät, Spede-komedioille tuttuun tapaan, ole koskaan suoranaisesti hauskoja, mutta välillä puhdas myötähäpeä kirvoittaa muutakin kuin epätoivoisia mongerruksia yleisöstä. Parasta antia koko elokuvassa ovat asut, kuten Laurin treenivaatteina toimivat tiukka korsettitoppi ja farkut, tai Speden urheilulliset, neon-väritetyt pinkinvihreät shortsit yhdistettynä kolme kokoa liian suureen urheilupusakkaan. Välillä vitsiksi riittää se, että Hannele Lauri ei osaa golfata – kohtaus, joka tiivistää hyvin koko elokuvaan käytetyn työpanoksen, koska Lauri repeää nauruun kesken kohtauksen ja nauraa suoraan kameraan katsoen. Tämä oli paras otos. Todennäköisesti myös ainoa, koska filmi maksaa rahaa ja koko elokuvan kallein kohtaus lienee myös sen pisin yksittäinen sketsi, jossa Salminen uskoo olevansa Tarzan ja lähtee metsästämään Ruokolahden leijonaa (elokuvassa joka ilmestyi seitsemän vuotta koko tapauksen jälkeen, vaikka dialogissa sanotaan tämän tapahtuneen neljä vuotta sitten). Tätä huikeaa sekvenssiä varten kuvausryhmän on pitänyt
- ostaa kaksi Tarzan-asua
- etsiä vuoden 1992 sanomalehtiä joita näyttää kameralle
- rakentaa puumaja metsään
- mennä metsään kuvaamaan elokuvaa
Oikeasti hauskaa kuvastoa asujen ohella löytyy paitsi Salmisen ja Pasasen erittäin esillä olevista groteskeista vartaloista, myös The Room -henkisistä inserteistä, joissa esimerkiksi Spede ajaa moottoriveneellä kameraa kohti minuutteja kerralla, yhdessä otoksessa huutaen selvästi sillalta kuvaavalle kameramiehelleen “poikki!” kallisarvoisen filminsä säästämiseksi. Saamme myös ihailla Laurin uuden urheiluauton automaattista kattomekanismia sen sulkeutuessa ja avautuessa. Budjetista kielii jotain myös se, että elokuva on kuvattu täysin Väisäsen hevostilalla ja jonkin muun näyttelijän kesämökillä sekä niiden välittömässä läheisyydessä.
Budjetilla on onneksi arvaamaton hyveensä, sillä reilu 70 minuuttia pyörivä elokuva loppuu armollisen aikaisin huolimatta siitä, että se tuntuu noin kahdelta tunnilta. Lopussa Laurin suoraan kameralle lausuma monologi siitä, miten suurten yritysten tulisi aina ensin tehdä työt ja sitten pitää hauskaa tuntuu kuitenkin niin ivallisen tekopyhältä elokuvassa, jonka budjetti haaskattiin johonkin ihan muuhun kuin varsinaiseen elokuvantekoon, että siitä jää pahempi maku suuhun kuin muusta teoksesta. Naisen logiikan jälkeen on kuitenkin vaikea sanoa, miten EKEK ensi vuonna päätetään. Ainoa keino on olla läsnä, ja toistaiseksi tämä yhden yön festari on onnistunut lyömään itsensä tavalla tai toisella laudalta perättäisinä vuosina, joten huolimatta siitä, että näen yhä silmät sulkiessani vain Simo Salmisen nännit, aion osallistua rientoihin silloinkin.