The Big Gundown (1966)

Lainvalvoja Corbett odottaa kallion huipulla rosvoksi naamioituneena juuri tappamansa roiston kollegoita. He saapuvat, ja ulkonäöt pettävät pian Corbettin paljastaessa miesten aidon toverin roikkuvan heidän takanaan seisovasta puusta. Kolme ryöväriä tunnistaa legendaarisen pyssysankarin välittömästi. Yksi toteaa, että tällaisenkin myytin pystyy tuhoamaan yhdellä luodilla. Corbett on samaa mieltä, ja antaa jokaiselle miehelle yhden luodin. Ensimmäinen yrittää ampua ennen tilanteen selkeytymistä, rikkoen kunniallisten kaksintaisteluiden sääntöjä. Hänet ammutaan. Toinen yrittää vetää aseensa esiin Corbettia nopeammin. Hänet ammutaan. Kolmas on pelkuri. Hän antautuu. Corbettin kääntäessä selkänsä epärehellinen voro yrittää ampua häntä selkään. Kiitokseksi tästä hänetkin ammutaan. Corbettia ei lyödä paukkuraudoin. Hän nauttii joka hetkestä hymy kasvoillaan.

Sergio Solliman The Big Gundownin alkukohtaus tiivistää spagettiwestern-genren reiluun viiteen minuuttiin. Se on saavutus, kun ottaa huomioon, että toinen vastaava kohtaus – Sergio Leonen Huuliharppukostajan alku – kestää neljä kertaa pidempään. Siinä missä Leone idolisoi lännensankareiden toimia Michael Mann -henkisten miehisen kunnian asetelmien kautta, Sollima kuorruttaa samaa kakkua tiedolla siitä, että tämän kunnian etsintä ei aja miehiä tappamiseen, vaan sen tekee pelkkä mielihalu, fatalistinen hedonismi vailla vertaa. Ihmishenki on poikkeuksellisen halpa, varsinkin rikkaiden silmissä. Spagettiwestern on tällaisia arvoja edustavien ja introverttien hahmojen hallitsema genre, jossa tunnepurkaukset tapahtuvat usein enemmän musiikin ja kuvan kuin näyttelyn kautta. Solliman jännittävät kuva-asetelmat – kuten kolmen luodin kautta tulevien uhrien pelon esittäminen – ovat tästä oiva esimerkki.

Kunnioitus on silti avainasemassa. Lee Van Cleefin Corbett on villin lännen arvostuksen saanut mies, joka on palkkioista kieltäytyen metsästänyt lähiseudun jokaisen lainsuojattoman oikeuden eteen – yleensä kuolleena. Senaattoriksi pääseminen olisi mainoskampanjalla läpihuutojuttu, ja sellaisen rahoittaa mielellään rautateistä haaveileva pohatta Brockston. Viimeiseksi keikakseen Corbett ottaa pikkutytön raiskanneen ja tappaneen Cuchillon kiinni saamisen. Brockstonin rikkaat sukulaiset pyörivät alati jaloissa, ja päähenkilön kunnioitus siirtyy pistooleilla leikkivistä paroneista saaliiseensa – Cuchillo on ovela, ja pääsee pois mistä tahansa ansasta, jota Corbett yrittää asettaa. Hän saa Corbettin tuntemaan itsensä vanhaksi ja tätä kautta inhimillisemmäksi kuin pitkään aikaan. Jahdista syntyvän ilon – jännityksen – kautta miesten välille syntyy genrelle perinteinen kumppanuussuhde, joka kukoistaa vasta elokuvan lopussa. Tästä orastavasta suhteesta Corbett suorastaan anoo ulospääsyä voidakseen tappaa jälleen. Cuchillo ymmärtää tämän, ja ruokkii jahtaajaansa muilla tapettavilla rosvoilla, voidakseen itse jäädä elävänä kiinni ja paeta jälleen.

Miksi Corbett tappaa? Elokuvan alkaessa hän vaikuttaa perinteiseltä oikeuden puolesta taistelevalta spagusankarilta, mutta todellisuus paljastuu pian miehen kuihtuessa kasaan ilman jahdattavia. Hän lähtee Cuchillon perään, vaikka hänen pitäisi jäädä kampanjoimaan tulevan senaattorinvirkansa puolesta. Mentaliteetti on selkeä – yksi jahti vielä. Yksi luoti. Sama mentaliteetti elää jokaisen alkoholistin, uhkapelurin ynnä muiden addiktien mielissä. Elokuvan lopussa, todellisten juonikuvioiden paljastuttua ja edellä mainitun ystävyyssuhteen synnyttyä hän voi vihdoin tehdä sen, mitä perinteinen lännensankari tekisi, eli surmata pahiksen. Tämä on kuitenkin tismalleen sama asia, jonka hän on tehnyt useita kertoja aiemmin, vaikka elokuvan sisäisessä kaaressa hän saavuttaakin matkansa loppupisteen kunniakkaasti. Mikään The Big Gundownissa ei anna syytä olettaa, että Corbett olisi nyt jotenkin parempi ihminen – hän on edelleen murhakone. Samalla se kuitenkin onnistuu nostamaan pöydälle spagettiwesternien päähenkilöiden elämien jatkumisen elokuvien tapahtumien ulkopuolella. Ei ole mitään tuhottavaa lopullista pahista, vaan aina uusi joka surmata näennäisen oikeuden puolesta, sankarin sisäisen liekin ruokkimiseksi. Useimmat spagettiwesternit tapahtuvat tämän oravanpyörän sisällä, kierros per elokuva. The Big Gundown tuijottaa sitä ulkoa käsin, kierros kierrokselta, yksittäinen Cuchillon jahtaussekvenssi sekvenssiltä.

Cuchillo ei tietenkään ole oikeasti julmin osapuoli. Hän ei tapa ketään itsepuolustustapausten ulkopuolella eikä koskaan raiskannut pikkutyttöä. Hänet on lavastettu porvariston toimesta heidän omien syntiensä peitoksi. Jahdin jatkuessa Meksikon puolelle Brockston tovereineen saapuu paikalle ja ottaa haltuunsa paikallisen huvilan, jossa irstailu halvoilla hengillä ja vielä halvemmalla viinalla sen kuin yltyy. 1950- ja 60-luvun italialaisen elokuvan suuri rakkaus, luokkayhteiskunnan kuvaus, saadaan aikaan varsin helposti. Pitkälti jälkimmäisten piireissä pyörivässä elokuvassa Corbettin seuran vaihtuminen toimii mukavana yllätyksenä, jonka kautta elokuvaan saadaan jokin todellinen antagonisti, jolle olla vihainen.

Walter Barnes on roolissaan genehackmanmaisen röyhkeä, mutta samalla lipevä käärme, joka ui jokaisen vastaantulijan liiveihin valmiina puremaan saadakseen rautatiehankkeensa toteutettua. Hänen ja Corbettin välille kasvava suhde rakentuu yhteiskunnan korkea-arvoisille osapuolille oletusarvoisesti annettavan statuksen tuhoutumiseen. Molemmat ovat sokaistuneita – Brockston ahneudestaan, Corbett murhanhimostaan. Ahneus korostuu erityisen hyvin kliimaksissa, jossa toinen, Brockstonia tukenut pohatta, toteaa menettäneensä tapahtumien johdosta useita miljoonia, mutta häntä kiinnostaa se vähemmän kuin hän ajatteli. Tällaisia sanoja ei itse pääjehun suusta kuultaisi koskaan.

Yllättäen The Big Gundown on ensimmäisiä muistamiani Italian mainstream-menestyskauden elokuvia, joissa myöhemmin etenkin gialloissa hirvittävät mittasuhteet saava satunnainen antisemitismi nostaa päätään, koukkunenäisten juutalaisten solvatessa kristittyjä Corbettin katsoessa vierestä. Tämän ikävän trendin potentiaalisen liikkeellepanon ohella elokuvasta on vaikea keksiä kovin pahaa sanottavaa. Tästä suuri kiitos kuuluu myös Solliman ja kuvaaja Carlo Carlinin tavalle tietoisesti vältellä spagettiwesternien helmasyntiä, lähes pornografisesti hahmojen silmiä ja kasvoja nuolevaa kameraa. Hikeä valuvat erityislähikuvat loistavat poissaolollaan kaksintaisteluiden alkaessa ja päättyessä nopeasti ja rumasti. Vähemmän yllättäen elokuvan Yhdysvaltojen levitykseen leikattu versio – vielä pari vuotta sitten ainoa saatavilla oleva – lisäsi elokuvaan enemmän genrelle ominaista kuvastoa ja yritti epätoivoisesti tehdä siitä sen perinteisemmän edustajan. Dialogia leikeltiin ja elokuvan ideologinen ydin tapahtumien oravanpyörämäisestä luonteesta on tipotiessään. Tämä on sääli, sillä jos Ennio Morriconen musiikkien ja Carlinin kuvauksen ohella jokin todella nostaa tämän elokuvan genren klassikoiden joukkoon, se on sen tapa nostaa genren sisäiset ideologiset harhakuvitelmat jokaisen nähtäväksi.