Tunnetaan myös nimellä: Feuchtgebiete; Kosteikkoja
Maa: Saksa
Genre: Komedia, draama
Ohjaus: David Wnendt
Käsikirjoitus: Claus Falkenberg, David Wnendt, Sabine Pochhammer, Charlotte Roche
Kuvaus: Jakub Bejnarowicz
Leikkaus: Andreas Wodraschke
Sävellys: Enis Rotthof
Näyttelijät: Carla Juri, Christoph Letkowski, Marlen Kruse, Meret Becker, Axel Milberg, Peri Baumeister, Edgar Selge
Pieni muistutus elokuvasta Wetlands
Tarina kuroutuu sheivaamissattuman varaan: kun Helen on ajelemassa peppukarvojaan erään työkaverin innoittamana, hän ajaa myös vahingossa jotain muutakin. Rusahdus ja verta putoaa vessan kaakeleille. Ensimmäisellä kerralla Lars von Trierin Nymphomaniacin alkukuvina esitetyssä trailereissa luulin hänen ajavan pillustaan ulos putkahtaneen klitoriksen, mutta: hän ajaakin peräpukamansa puhki. Kertojaääni sanoo, että kuvitteli vain vanhoilla kävyillä olevan peräpukamia, mutta huomaa, että niitä voi olla vähän jokaisella. Hän joutuu lääkäriin ja – tavallaan – ihastuu hoitajaansa, joka on tosin varattu; sen jälkeen yrittää pokailla tätä toiselta suuseksiin suostumattomalta naiselta. Vaikka juonikuvio saattaisi kuulostaa nyt saippuaoopperajaksolta, pysyttelee Kosteikkoja tyyliltään yhtä kaukana sellaisesta kuin Katainen köyhistä, toisin sanoen yhtä kaukana kuin Jupiterin kuu maasta.
Freudilaisesti voisi sanoa, että lapsuutensa ylihuolellisen hygienian vastareaktioksi Dreyerin Vampyyrissa esiintyvän naisen (Julian Mandelin) hulluuskohtauksista mieleen tuovan päähenkilön ekshibitionismi-Helen (Carla Juri) on kehittänyt täysin päinvastaisen elämäntavan: hän tahtoo kasvattaa pillunsa bakteerikantaa pitämällä vanhoja housuja ja hankaamalla pilluaan yleisten vessojen paskaisiin pöntönalusiin, koska on saanut lapsena siisteyteen liittyviä traumoja. Välillä täytyy myös haistaa miltä pillu haisee, sillä vitun haju toimii paremmin kuin mikään parfyymi miesjahdissa. Tämän hän opettaa myös parhaalle ystävälleen Corettelle, joka koittaa pokailla hajullaan tykkäämäänsä diileriä. Persettä kaivellaan – ja vasta sitten nenää. Heti alkukohtauksessa, jossa tyttö skeittaa läpi kesäisen kaupungin vessaan ja kävelee tukkeutuneen viemärin aiheuttaneen paska-kusi-yrjö-lammikko-tulvan läpi vessanpöntölle vain liatakseen siinä itseään enemmän, paljastuu hänen kieroutunut suhtautumisensa hygieniaan. Kaikki johtaa alkunsa lapsuuden puhtaustraumoista, joita siivoa-kiiltäväksi-vessanpönttö-äiti (Meret ”kaljan, tai Jacquesin mukaan, nimetty” Becker) on aiheuttanut, ja muista traumoista.
Kusipää-äiti esimerkiksi tappaa tytön vessanpöntöstä löytyneen lemmikkiksi tarkoitetun rotan heittämällä sen pussiin ja hakkaamalla pussia seinään. Sitten hän ihmettelee, miksi tyttö ei pidä hänestä. Lapsena hän on antanut tälle elämänopetusta lupautumalla ottamaan hänet vastaan, kun tämä hyppää korkealta kiviaidalta, ja sitten väistämällä, jolloin tyttö on pudonnut asvaltille. Siihen hän on sanonut, että ”ihmisiin ei pysty luottamaan, opi se nyt”, ja että on ”parempi pieni haava nyt kuin suuri haava myöhemmin”. Tämä siis Helenin kyynikkoäidin suusta, joka ajattelee pöksyjensä puhtautta jopa kuollinhetkellään ennemmin kuin mitään muuta.
Charlotte Roch kirjoitti kohukirjan ja siitä kyhättiin tämä pätkä, joka huojuu päänäyttelijän säärien ja nautinnonhaluisen ilmeen varassa. Mistään hulluudesta ei hänen osaltaan voi puhua, sen sijaan elämän omaksumisesta leikkinä, kehon tutkimusmatkaretkeilystä muun muassa porkkanan, avokadon kiven tai itse kyhätyn tamponin avulla. Elokuva sisältää myös tiedon siitä, mitä on käynyt jos pizza saapuu kylmänä kotiin ja maistuu oudolta: kysessä on spermakasvispizza, eli pizza, jonka tulo kestää, koska sen tekijät mastruboivat yhdessä joukkopanofantasialle, jonka objekti pizza on.
Osittain on tarkoitus – muun muassa paskafantasiakohtauksella – sekä huvittaa että provosoida kokijaa, kuten kirjassakin. Kyseisessä kohtauksessa hevibändin rumpali pyytää hellyttävästi tyttöystäväänsä toteuttamaan fantasiansa. Hauskin osuus tapahtuu olohuoneessa, kun Corette koittaa keskustella mansikkapirtelöä ryystävä diilerin kanssa, mutta ei siitä mitään tule. ”Mitä teet?” ”…kauppaan huumeita.” ”Tarkoitan niin ku muuten?” ”Öh… Kuuntelen musaa.” ”Minkälaista?” Pitkä hiljaisuus. ”Minimalistista.” Kohta sikiö on jo kehitysvaiheessa, mistä sivumennen sanoen itsensä sterilisoinut Helen, koska ei halua enää yhtä hermoherkkää ja onnetonta yksilöä tähän maailmaan, suuttuu. Urhoollisin kohtaus puolestaan: kun Helen puhkaisee tahallaan peräpukamansa, jotta saisi ehkä rakastamansa ihmisen kokonaan puolellensa.
Sivuhahmot (Corette, diileri, mutsi, broidi, huulipartainen nahkatakkifaija, punahuulinen hoitaja, ylilääkäri ja hänen taustanaurajansa ja niin edespäin ja oliko niitä vielä muita?) jätetään muutamien ominaisuuksien varaan, ja melkein kaikki, mitä tapahtuu, tapahtuu Helenin kautta ollen joko hänen A) kokemaa, B) kertomaa tai C) kuvitelmaa kuin Taksikuskissa ikään. Ruokailu- ja alapäätoimet yhdistetään metaforisesti leikkauksin ja ääniraidalla kuullaan musiikin lisäksi sheivaamis-, tamponinveto- ja paskantamisääniä.
Soundtrack, josta, tunnusbiisistä saakka, vastaa Ezra ”Poundin mukaan nimetty?” De Zeus ja Enis Rotthoff, on kenties, kuten Free Rangesissa, elokuvan parasta antia, tosin vain parin kappaleen ansiosta (Peaches: You Love It ja Fuck the Pain Away sekä Thee Headcoatees: Come in to my mouth, jonka voisi kuvitella inspiroineen elokuvan pariakin kohtaa ja toisaalta myös Edward Sharpe and the Magnetic Zerosin Man On Fire sekä eräs A. Kaurismäenkin elokuvassa soiva kappale), niistä jokainen, tosin erikseen, nousevat ylitse muun ääniraidan. Siitä huolimatta jäljessä mainittu elokuva peittoaa edellisen niin soundtrackillaan kuin muutenkin. Wetlandsin paras biisi on jätetty viimeiseksi: varmistamaan, että elokuvan punk-asenne iskeytyy jokaiseen katsojaan välinpitämättömyyden huikean suurella voimalla. On hyvä, että huonompia biisejä ei soiteta niin kauaa kuin parempia.
Mestarielokuvatekijät, joista ei ole nyt puhe, pystyvät tekemään hienoja elokuvia ilman musiikkia, ja moni suuri tekijä äänielokuvankaudelta Ingmar Bergmanista Orson Wellesiin on karttanut ulkopuolisen musiikin käyttöä elokuvissaan luoden leikkauksella elokuvan omaa musiikkia. Mutta moni keskinkertaisempi elokuva saattaa pelastua hyvän musiikin takia (kuten osittain Wetlands), joskaan ei pelkästään kokonaan sen takia: sillä, tietenkin, myös sillä, missä kohtaa mikäkin kappale soitetaan – ja liittyykö se esimerkiksi narratologiaan, eli tarinankerrontaan, kuten useassa afrikkalaisessa elokuvassa tai Aki Kaurismäen elokuvissa – on merkitys, jota ei välttämättä huomaa ensimmäisellä katsomiskerralla. Tuskin mikään elokuva on välttynyt täydelliseltä turmiolta käytettyään ylen paljon huonoa musiikkia. Wetlandissakin ollaan kaukana esimerkiksi Aki Kaurismäen elokuvien loistavista, ei koskaan tehoaan menettäneistä soundtrackeista. Jii-haa!
Eräässä kohtauksessa tämä elokuva lyö kaikkea yleistä moraalia turpaan esittämällä kuin Brian De Palma konsanaan jakautuneinen kuvaruutujen avulla sen, kuinka Corette ja Helen bilettävät kaupungilla, metroissa, discoissa vetäen kaiken maailman huumeita samaan aikaan, kun huumediileri joutuu pirulliseen paikkaan, kun hänen mukanaan olleita huumeita ei löydykään, ja kovikset alkavat kiduttaa häntä. Huumekuvaukset on aivan toista kuin vaikka Christiane F:n tapa kuvata huumeidenkäyttöä – se ei olekaan tämän elokuvan pääteema, pelkästään yhden tai kahden kohtauksen aihe. Tuntuu, että pääteema (kun sellaista on kriitikoiden pyydetty elokuvasta tuovan esille) olisi vain sanoa maailmalla: hitot siitä! Ja elää elämä vailla huolia, sillä filosofialla, että mikään ei ole aivan totta ja kaikki on sallittua. Ja sitä paitsi: kaikki on lähes tulkoon jo menetetty, joten mitä syytä on enää ilottomuuteen?
Emme voi Oh Boyn ja varsinkaan tämän perusteella sanoa, että saksalaisen elokuvan nykytaso olisi kova, joskin se on monta kertaa kovempi kuin suomalaisen elokuvan nykytaso fiktion saralla tällä hetkellä; 2010-luvulla – huolimatta monesta huonommasta elokuvasta (Michael Kohlhaas, enemmän keskinkertaisempi kuin Barbara, enkä muistakaan enää mitä muita) – Saksasta on tullut lähes samassa määrin kansalliseen levitykseen hyviä kuin huonojakin keloja, esimerkiksi: mestarillinen Hannah Arendt, loistava Pina, humaani Happy People: A Year in Taiga. Säväyttävä ja tärkeä Whores’ Glory on osin saksalaista tuotantoa, mutta siitä suurin osa kuvattiin eri puolilla maailman vaihtelevista prostituutiomestoista, Meksikossa, Thaimaassa, Banghladesin räkäisissä slummeissa. Puhumattakaan niistä kaikista, joita en ole vielä nähnyt. Iso osa huikeaa The Grand Budapest Hoteliakin tehtiin myös Saksassa. Se siitä, se siitä!…