“27 kadotettua sielua”*
“Sitä, että joku lyö ihmisen hengiltä, ei voi edes verrata siihen, että hän antaa ihmiselle elämän.” – Søren Aabye Kierkegaard
“Jos ihminen tekee tähän maailmaan kolme lasta, niin hän on jo tuhonnut luontoa enemmän kuin millään muulla tavalla olisi mahdollista.” – Esko Valtaoja
“…viha oli tarttunut kynääni uneksiessani…”
On varsin luonnollista, että mies tietyn iän ylittäessään ja siitä yhä enenemässä määrin hautaan kohti sulavasti laskeutuessaan, alkaa haluta, tässä rappiovaiheessa ja esimätänemisen tilassa, haluta nuorempia naisia. Vanhan miehen sielu janoaa nuorten naisten ruumista, vanheneva ihminen hapuilee kohti nuoruutta, kuka voisi sellaista tuomita? Samoin myös naisille on luontaista se, mitä vanhemmaksi hän käy, sitä nuorempia poikia hän alkaa haluta. Elämän ehtoopuolella avioliitto rupeaa kyllästyttämään, suhteiden eteen laskeutuu ajan raato, ja jos olosuhteet ja aika, kuten aina, ovat tehneet miehestä vanhan, epäviehättävän, laskeneet hänen potentiaaliaan ja haurastuttaneet älyä sekä latistaneet viehätysvoimaa, alkaa nainen hamuta nautintoa toisaalta. Hänen halunsa tanssii nyt nuorempien oriiden varsissa.
Rakkaus on kuollut ja vain ruumiit ovat jääneet sätkimään toistensa keskuuteen siteissä, joita kutsumme lapsiksi, taloudeksi, työksi, perheeksi ja moraaliksi. Mutta kun rakkaus kuolee, ja ihminen uskottelee vielä, että voi elää ilman sitä, alkaa itse keksitty helvetti. Niin käy myös Claude Chabrolin [tästä lähin C. Chabrol tai CC] laatuelokuvassa Une affaire de femmes,[Story of Women (Naisten asioita, 1988)].
Kun puhumme C. Chabrolista ja laatuelokuvasta samassa lauseessa ensimmäisenä tästä yhtälöstä ei tule kenellekään mieleen, että lopputulos olisi millään tasolla viihdyttävä, päinvastoin. Totta onkin, ettei CC tässäkään elokuvassa lopulta lainkaan viihdytä meitä, ellei sitten aivan sairaampia katsojista, mutta hän tekee silti elokuvan, joka on samaan aikaan täyttä laatua, että myös eittämättömän hyvä, ja sikäli kuin nämä kaksi määrettä vain harvoin kohtaavat taiteessa, voimme puhua jo Story of Womenin kohdalla pienestä helmestä: ohjaajan elämän kaaren sen pään elokuvasta, josta hänen arvostuksensa tietyissä piireissä, joiden uskoisin koostuvan pääasiassa yli keski-ikäisistä ihmisistä, on kotoisin.
Koska liian usein elokuvakritiikki on pudonnut vain mielipiteiden todistelun tasolle ja oman perseenreikänsä kauneuden ja pysyvyyden todistamiseksi, johon ei tarvita mitään muuta todistetta kuin paska, tyydyn tässä kritiikissä hylkäämään sen ikuisen taistelun kysymykseen, oliko Claude Chabrolilla oikeutta tehdä elokuvaa Quiet Days in Clinchy?
Sosiaalisen nousun dilemma on ollut aina alempien luokkien kysymyksenä, kuten se on tässä elokuvassa, ja ylempien luokkien huolenaiheena. Ihmiset, jotka ovat saaneet elämässä joko etuoikeutena tai kamppaillen jonkinlaisen aseman eivät koskaan tahdo luovuttaa sitä vain sen takia, että oikeudenmukaisuus maailmaan syntyisi. Täydellinen tasa-arvo karkaa aina ihmisten käsistä juuri silloin, kun kansa uskoo tavoittavansa sen. Se nähtiin myös viime vaaleissa ja nähdään tulevissakin. Ihmiset voivat kirjoittaa oikeudenmukaisuuden puolesta yleviä ja kauniita sanoja blogeissaan, mutta kun kysymys oikeudenmukaisuudesta tulee heidän eteensä konkreettisena, ovat vain harvat valmiita luopumaan etuoikeuksistaan ja mukavuuksistaan paremman maailman edestä.
Päinvastoin, silloin kun jostain täytyy luopua, ovat he, jotka ovat saaneet päättää mistä luopua, keksineet luovutettavan asian olevan nimenomaan toisten elämästä. Sillä mikäpä olisi helpompaa kuin leikata muiden elämästä silloin, kun siihen on valta ja tilaisuus ja huolimatta lupauksista, sillä peitetyllä periaatteella, että oma ja lähimmäisten elämä pääsee nyt luokkatasossa muita edelle, vaikka sitten juuri muiden kustannuksella? Aina on ollut niin että kaikenlaiset huijarit osaavat hyvin miellyttää kansaa, kun taas kansan todelliset ystävät useimmiten epäonnistuvat siinä. Jokainen kansaa koskeva leikkaus on hävettävä ja jättää päättäjään loppuelämän mittaisen häpeätahran.
Mutta mikäpä olisi ihmiselle sen helpompaa kuin syödä sanansa tilanteessa, jossa voi auttaa itseään pidemmän päälle: tässä muistutan myös, että ihminen on heikko ja moni kritisoija, kun katsoo ihmisten elinhistoriaa, on tulevaisuudessa ollut asemassa, jossa toimii oman kritiikkinsä vastaisesti, niin esimerkiksi François Truffaut. Todellisuus on erilainen heille, joilla on rahaa ja heille joilla sitä ei ole, vaikka pohjimmiltaan – riisuttuna yhteiskuntaeroista – ihminen ei tunne niin suuria eroja, minkä todistaa hänen käyttäytymisensä ääritilanteissa, olipa hän sitten hindu, eskimo, tansaani tai porvoolainen.
Hänen asemansa yhteiskunnassa, sosiaalinen taustansa, raha, suhteet ja niin edes päin, määräävät paljolti loput hänen käyttäytymisestään ja oikeuksistaan, kuten Tuomari Nurmio laulaa:
“Rahamies voi lompakollaan / tehdä mitä moni vain unissaan / herkut pannaan pakettiin / juoksupoika puetaan sakettiin / ne tuo ne sulle kotiin autoillaan / ja maksetaan kun jaksetaan / silloin sä tiedät täysin ja tarkkaan, raha se on joka ratkaisee. / Puudelit nuolee emäntiään ja vispaa pikku häntiään / ja heti kuppiin kilahtaa, pätkä koiranmakkaraa / mut jos sä pyydät palankin ne soittaa heti poliisin / se lyö sua kerran pampulla päähän ja koirat kusee sun kintuilles.”
Toisaalla koulutus on tarjonnut oivallisen väylän luokkien sekoittumiseen, mutta aiheuttanut toisenlaisen ongelman: korkeakoulutettujen työttömyyden. Toisaalla se ei ole kokonaan pyyhkinyt pois luokkaeroja, sillä ajatus siitä, että korkeakouluttuakseen alemman luokan ihmisen on myytävä jotakin todella ainutlaatuista itsestään – oman luokka-arvokkuutensa – on vainonnut pienten kuntien traditionaalisimpia ja konservatiivisempia ihmisiä.
Keskiluokka on ammoisista ajoista asti ollut alemman luokan pilkan kohteena, ja se pilkka on edesauttanut alemman luokan lapsia pysymään samassa sosiaalisessa tilanteessa kuin vanhempansa. Vaikka maassamme hyvä koulutus on pyrkinyt jo alusta asti eliminoimaan näitä ennakkoluuloja, ei sitä minkä imee äidin rinnasta saa heti pois, vaikka lääkkeenä olisi vuosien kasa haihtuvaa ja elämän kannalta hyödytöntä tietoa. Moni alemman luokan nuori ei näe mitään ikävää siinä, että tulee vanhempiensa kaltaiseksi, vaikka se merkitsisi köyhyyttä ja kurjia töitä sekä henkistä lamaannusta, sillä kukapa näkee mitään tavoittelun arvoista puolestaan sellaisen ihmisen elämässä, jota on kuullut ja aistinut jo vauvasta saakka vähäteltävän, vaikka hänen todellinen merkityksensä hätätilanteessa, kuten lääkäreiden, on lähes aina ollut tunnustettava? Kiitos, että elämme nyt aikaa paikassa, jolloin lääkäreiden ei ole niin usein pakko toimia ammatissaan, vaan he voivat käyttää aikansa vaikka puutarhanhoitoon tai postimerkkien keräilyyn. Toisaalta monet ovat kaikkein vähiten läheisiä omien vanhempiemme kanssa, ja heille olisi vähintään rahvaanomaista olla sukua omille vanhemmilleen.
Kukaan ihminen ei haluaisi, jos kyse ei ole perversiosta, elää vapaaehtoisesti kurjuudessa, kokea köyhyyden kamaluudet, tuntea taloudellisesti rajoitetun elämän vaikeudet ja nöyryytykset; silti se on ollut suurimman osan ihmisistä kohtalo, kun vain muutamat ovat kautta historian voineet elää paljon paremmissa olosuhteissa, vaikka nimenomaan juuri käsiteltäessämme tätä epätasa-arvoa kohtalona tulisimme hyväksyneeksi sen ehdottomana, mitä se ei tietenkään ole: viime kädessä luokkaerot koostuvat ihmisten valinnoista – vaikka on varmaa, ettei ihminen voi valita sitä, mihin hän syntyy, hän voi sentään valita sen, missä ja miten hän elää. Vaikka kapinoivalle ihmiselle ei löytyisi lopulta mitään tarkoitusta, voi onnistunut kapina suoda näennäisen muutoksen yhteiskuntarakenteeseen (ja tärkeän muutoksen ihmisten elämään): luokat vaihtavat jälleen paikkaa, mutta teoriassa kokonaisuus pysyy yhä samana: toisilla on enemmän ja toisilla vähemmän, kuten jokainen vallankumous todistaa. Tuloerojen kuilun alati jatkuvaa venymistä ei silti tarvitse katsoa sormi suussa.
Käytin näin pitkän alustuksen luokkaeroja kuvatakseni, sillä Claude Chabrolin elokuva kertoo pitkälti niistä, tosin keskittyen enemmän niiden seurauksiin: struktuurinsa kannalta se on yksinkertaistettuna kuvaus naisesta, joka pystyy rikkomaan nämä luokkaerot maailmassa jota ulkoisesti miehet hallitsevat, mutta joutuu maksamaan siitä hengellään. Hän elää totalitaarisessa yhteiskunnassa, jossa luonnonlakeja ei rikota. Todellisuudessahan demokratiassa, missä ei elokuvassa eletä, uskotellaan, että on mahdollista rikkoa luokkaerot joutumatta maksamaan siitä korkeintaan mitään muuta kuin aikaa ja rahaa, mutta usein maksu on paljon pitempi kuin se aika, jonka opintoihin käyttää. Se on usein koko uran pituinen ja mitä syvemmät urat ovat, sitä vaikeampi rattaan on niistä poiketa. Tietenkin se kattaa aina taloudellisesti sen takaisin, jos töitä tulee: mutta kuka muu kuin aave eläisi vain rahan takia?
Liian usein porvarisperheiden vähittäin kehittyvän painajaisten kuvaajana tunnettu Claude “Hitchcock-imitoija” Chabrol on osunut kerrankin napakymppiin aihevalinnallaan valitessaan tällä kertaa kohteekseen alaluokan: sosiaalinen nousu on aina ollut elokuvan dramaturgian kannalta kiinnostavampaa kuin porvariperheiden stabiili ja hengetön elämä. Siitä kertoo niiden elokuvien köyhyys, joiden tekijät tulevat keskiluokasta ja jotka kuvaavat keskiluokkaista elämää, koska eivät jaksa mennä pidemmälle; elämää jossa on aikaa, rahaa ja vapautta juhlia ja nussia kaikki pilalle. Porvarit pitävät näistä elokuvista, sillä ne on suunnattu tyydyttämään heidän henkistä elämäänsä tai sen absoluuttista puutteita.
Siitä, että dramaturgia suosii puolestaan alaluokkaisia tarinoita kertoo esimerkiksi vielä 2000-luvulla mafiaelokuvien suosio (Mafiaveljet, Casino, Kummisetä, L.A Confidental…) ja eikö pitkälti myös hypersuosittu GTA-pelisarja perustu tarinoiltaan luokista ylös rikoksien avulla rämpivien pikkugangsterien touhuun, sen lisäksi, että se perustuu pelin sisältämään vapauteen, niin että unohdetaan kokonaan se, että pelin pelaaja ei ole vapaa pelistä (päinvastoin), vaikka pelin sisällä jokin hahmo olisi vapaa liikkumaan enemmän kuin muissa peleissä?
Dramaturgisesti alaluokka on ollut elokuvantekijöille usein kassaluukuilla ja kriitikoiden kynsissä se aihe, joka on saanut enemmän suosiota kuin sanotaan-vaikka-nyt-sitten-se-vitun-yläluokka. Kuvaus siitä, kuinka nousukkaat, joiden muuten olisi vaikea, ellei peräti mahdoton saavuttaa suosiota, kun heillä ei ole takanaan kansan tukea, tarjoaa elokuvan lähtökodaksi kiinnostavammat puitteet kuin hengettömyyteen ahdistuneen porvariston kuvaaminen, ellei tekijänä ole joku Luis Buñuelin tasoinen ohjaaja (nykyään lähimpänä voisi mainita Playn ja Turistin tekijän Ruben Östlundin).
Siinä missä demokratiassa instituutiot, kuten olemme huomanneet, tarjoavat jokaiselle keinoja päästä toistensa vertaisiksi, diktatuurissa niitä keinoja ei ole ainakaan laillistettu: siksi Story of Womenin päähenkilölle Marielle avautuu todellinen tilaisuus sosiaaliseen nousuun vasta hänen tehdessään kotiabortin ystävälleen, tajutessaan onnistuneensa siinä ja huomatessaan, että voisi tehdä tällä ihmeellisellä erikoiskyvyllään bisnestä.
Kun on taito ja tieto toteuttaa sitä taitoa, siitä voi raapia itselleen hyötyä, voi siis tehdä bisnestä. Tästä yhtälöstä on kautta aikojen syntynyt lopulta rikkauksia ja järjestöjä ja rikollisjärjestöjä: ihmisellä on jotakin sellaista, joita muut tarvitsevat ja hän keksii asettaa sen kaupaksi; enemmin tai myöhemmin hän tulee tekemään voittoa, sillä tarve ja pakko astuvat ihmisen elämässä aina nautinnon ja viihteen edelle: mitä vähemmän nyt ihmisellä on kilpailua, sitä enemmän hän voi monopolisoida ja asettaa ihmisten tarpeista itselleen hyödyn.
Rahanhimo yhdistettynä keskinkertaiseen älyyn ja ihmisten luontaiseen mukavuudenhaluun ovat rakentaneet maailmaamme mitä mukavampia järjestelmiä, kuten bordellit, kasinot, vesipuistot, huvipuistot, päiväkodit, suojelujärjestöt, elokuvateatterit ja niin edespäin. Näihin myös henkisyyden lilluvien jätteiden on ollut mitä mukavinta pesiytyä, ei tosin bordelleihin. Ja kun tarve astuu syrjään, niin viihde tulee kehiin ja keskinkertaisuus ei ole enää kaukana (vaikka en piirräkään mihinkään tuuliseen Saharaan viivaa taiteen ja viihteen välille, sillä pidän niitä samana asiana: vaatii taitoa viihdyttää).
Pitkälti edellä mainitut mätänevän ihmisen ominaisuudet, rahanhimo ja keskinkertainen äly, ovat rakentaneet myös lopulta elokuvastudiojärjestelmämme, kustantamomme ja pelijärjestömme, mutta vasta silloin kun porvarillinen elämä on sen mahdollistanut. Sillä kirjailijat, kuten suurin osa elokuvantekijöistäkin, ovat porvareiden elättejä ja he myös usein tulevat siitä luokasta: he saavat omiltaan sen verran, että pystyvät jonkun verran heille myös antamaan: ja jos he eivät anna juuri sitä mitä he aavistelevat tahtovansa, eli unta, syntyy ristiriita, joiden vuoksi esimerkiksi jonkun Gaspar Noén tasoisen elokuvantekijän on ollut vaikea löytää joskus taannoin rahoitusta.
Huonolla elokuvalla ja huonolla kirjallisuudella on jotakin yhteistä: kummatkin niistä myrkyttävät terveen veren, lopullisesti. Siinä missä La Céremoniessa Claude Chabrol on ottanut kirjaimellisesti sen Jean-Luc Godardin tokaisun elokuvan taiteesta (“Elokuvan taide on kaunis nainen tekemässä kauniita asioita.”) ennen armotonta ja kamalaa loppua, Story of Womanissa keskiössä eivät ole kauniit naiset tai heidän tekemänsä kauniit asiat. He ovat kyllä sitäkin kiinnostavampaa seurattavaa. Elokuvantekijän jonka tuotannossa on suomennettuina sen nimisiä elokuvia kuin Shampanjamurhat, Morsiusneito, Susiansa, Demarkaatiolinja ja Suklaata, kiitos ei pitäisi päästä mihinkään tekemisiin niin lahjakkaan näyttelijän kanssa kuin Isabella Huppert. Niin kuitenkin kävi ja tuloksena syntyi muun muassa Story of Women, Chabrolin paras elokuva… heti Ystävysten, Rohkean nuoruuden, The Good Time Girlsin, The Beast Must Dien ja The Butcherin ohella.
Tilaisuudet rakentavat rikolliset, kuten Claude Chabrolin elokuva todistaa: rikoksissa on aina jotakin kovin viatonta. Lyhyesti Story of Women on kuvaus naisesta, joka elää ensin köyhyyden harmaassa ikeessä, toimittaa kauniin abortin, keksii että voi rikastua sillä, menettää mielenkiintonsa sodassa haavoittuneeseen mieheen (rakkaus häipynyt lienee yöhön), tekee rikoksen hänen sielulleen ja elää elämäänsä suhteellisen hyvin invaasiosta huolimatta. Lopulta mies suistaa itsensä ikuiseen häpeään mustasukkaisuuden sokaisemalla valinnallaan. Samaan aikaan nainen ylläpitää korttelibordellia, joka syntyi tilaisuudesta ja kuoli sattumalta, ja joutuu lopulta maksamaan menestyksestään hinnan, joka on kaikista hinnoista kallein ja korvaamattomin, eli oman elämänsä.
Pienen mustan ironisen vivahteen elokuvaan tuo lopulta häijyn tarkoituksen saava kohtaus, jossa Marien, todellisuudessa Marie-Louise Giraud, joka tuomittiin kuolemaan giljotiinissa vain 39-vuotiaana eräänä viimeisempänä kuolemaantuomittuna Ranskassa, juhlistaessa uutta kotiaan perheensä kanssa suklaakakulla, puhaltaessaan yhden yhä uudelleen sytytettävän kynttilän kukin heistä toivoo jotakin. Marien haave on tulla kuuluisaksi laulajaksi, hänen miehensä haave tuntuu olevan saada vaimoltaan… (koska vihaan irstautta kirjoituksissa en voi jatkaa tätä lausetta pidemmälle; pyydän siitä anteeksi lukijoiden puolesta, mikäli olen joskus sellaiseen sortunut), mutta heidän lapsensa haave tyrmistyttää kummankin heistä: se on tulla teurastajaksi.
Kun isä kysyy tähän perusteluita, lapsi vastaa jotakin sen tapaista, että silloin saa tappaa, eikä kukaan tiedä kuka on, kun naamio on päällä. Eräässä mielessä, jos aikaa olisi kulunut pidempään, Marien oma lapsi olisi voinut toimia hänen teloittajanaan, tappaa siis äitinsä. Krzysztof Kieslowskin Lyhyt elokuva tappamisesta tehtiin samana vuonna poliittisena reaktiona kuolemantuomion brutaalisuudesta sen vielä toimiessa Puolassa, jossa se lakkautettiin vasta 1997. Kyseessä olevalla CC:n elokuvalla taas ei tunnu olevan valmistumisensa kannalta samankaltaisia poliittisia syitä.
Marie-Louise Giraud ehti toimittaa 27 aborttia elämänsä aikana. Nykyään abortit ovat Ranskassa laillisia, ne olivat sitä myös elokuvan valmistumisen aikoihin, samoin kuin kuolemantuomio oli poistettu oikeuskäytännöistä vuonna 1981 (muuten 9 vuotta sen jälkeen kun se lakkautettiin Suomessa). Joidenkin kriitikoiden oli vaikea nähdä C. Chabrolin elokuvan motiiveja: mikä poliittinen tilaus oli tällaiselle elokuvalle vuonna 1988? Verrattuna K. Kieslowskin samana vuonna syntyneeseen elokuvaan, joka käsitteli teemojaan miljoona kertaa vahvemmin, Chabrolin elokuvalle ei tuntunut olevan sellaista poliittista syytä. Myöhemmin kotiaborttia on käsitelty muun muassa selkeästi hyytävämmin Cristian Mungiun elokuvassa 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää (2007). Tällä romanialaisella elokuvalla oli myös paljon poliittisempi tilaus kuin C. Chabrolin omalla. Toinen esimerkki aborttielokuvista otettakoon Sodankylässä tänä vuonna vierailleelta Mike Leigh’ltä, Vera Drake.
Marie-Louise Giraudin henkilö on siitä huolimatta kiinnostavampi kuin lukuisat muut elokuvan ja historian naisista. Valinnat ovat tehneet jokaisesta ihmisestä niin viisaan, että hän kykenee päättämään omista asioistaan jatkossakin. Hän kykenee olemaan vaikuttumatta liikaa muiden ihmisten päätöksistä ja onnekkaassa tapauksessa, kuten Marien, hän pystyy kulkemaan ilman niiden vaikutusta omaa aurinkoista tietään (joskin onni aiheuttaa kateutta keskinkertaisissa ihmisissä ja sen seuraukset voivat olla hyvin radikaaleja, kuten tässä elokuvassa nähdään) kohti vääjäämätöntä kuolemaa.
Hän voi tehdä sen onnessa kylpien ja individualistina välttäen parhaansa mukaan niitä ansoja, joita yhteiskunta rakentaa ihmisille. Roger Ebert on kiinnittänyt huomiota Isabella Huppertin näyttelyn metamorfooseihin: elokuvan alussa hänen eläessä kurjuudessa, hän kulkee synkkänä; keskivaiheessa, kun hän keksii rikoksen, tuon yrittäjyyden vasenkätisen muodon, hän saa omasta toimeliaisuudestaan onnea: hymyilee ja niin edelleen, lopulta, kun hänet passitetaan vankilaan, hänen ilmeidensä kirjo ja eleidensä moninaisuus minimoituu jälleen alkupisteeseen.
Välillä tuntuu, että C. Chabrol olisi tehnyt tämän elokuvan analysoitavaksi, niin useita esimerkkejä tästä saisi revittyä, mutta tyydyn vain toteamaan, että Story of Women todistaa lopulta sen, kuinka yhteiskunta, tässä tapauksessa tosin jo itsessään jopa aivan avoimesti totalitaristinen ja rasistinen (elokuvan aikana eletään Ranskan miehityksen aikaa toisessa maailmansodassa) rakentaa yksilön ympärille sortokoneiston hieman elokuvan Kaksi päivää, yksi yö tyyliin. Koneiston ainoa tehtävä on toimeliaan yksilönsä eliminoiminen yhteisönsä kollektiivisen valinnan myötä: joissakin tapauksissa se tapahtuu itsemurhana, toisissa siihen käytettiin joskus antiikkista ja nyt jo onneksi vanhentunutta toimenpidettä: kuolemantuomiota. Toisissa uhri ei edes kuole, vaan hän kokee ainoastaan henkisen ja sosiaalisen kuoleman, kuten todistaa elokuva Johnny Got His Gun. Kolmas vaihtoehto on opportunismi, eli omien periaatteiden ja usein myös ystävyyssiteiden huoraaminen, tässä tapauksessa etujen laventamisen myötä, ja natsien kanssa veljeilemisellä.
Siihen vaihtoehtoon on tarrautunut Marien nuori rakastaja, konformisti, eli enemmistön vallitseviin mielipiteisiin mukautuja. Hän tekee valinnan ehkä pelosta, toisin kuin Marien pienet saksalaistuvat lapset, pienet tulevat natsienkelit, joissa näkyy – isänsä kauhistukseksi – se että he ovat kasvamassa saksalaisiksi, sillä he kasvavat kulttuurissa, jota natsit ylläpitävät. He puolestaan ovat vielä liian nuoria tiedostamaan valintojensa moraalisuutta tai moraalittomuutta.
Olosuhteet ajavat kuuden lapsen perheen isän itsemurhaan (hänen kerrotaan suistuneen junan alle) tämän vaimon kuoltua kotiabortin jälkiseurauksiin: yhteiskunta joka ei aseta kansalaistensa eteen muuta kuin vain huonoja vaihtoehtoja ei voi kauaa säilyttää uskottavuuttaan puhuessaan valinnan vapaudesta: yhteiskunta tai mikä tahansa systeemi joka asettaa kansalaisilleen vaihtoehtoja, tietää kai pohjimmiltaan myös sen, että jokainen valinta tulee johtamaan väärään lopputulokseen?
Samat olosuhteet, jotka elokuvassa ensin kiduttivat kuuden lapsen isää ja sitten epäsuorasti tappoivat hänet, tuomitsevat myös Marien giljotiiniin loppujaksossa, joka tekee elokuvasta Claude Chabrolin Jeanne D’Arcin. Marie oli tässä yhteiskunnassa nainen, joka kieltäytyi sen asettamilta valinnoilta ja kulki niiden ulkopuolella sotiessaan omaa psykofyysistä sotaansa. Rangaistukseksi onnestaan ja iloisuudestaan hän sai kuoleman. Story of Women kuvaa natsi-Saksaa, ja kaikki tietävät, että diktatuuri köyhdyttää ihmisen henkisesti ja lopulta fyysisestikin, sillä sen päämäärä on jo itsessään mahdottomuus: pitää ihmisiä ikuisesti tasa-arvoisina yhdessä ja epätasa-arvoisina toisessa asiassa, sekä valvoa, ettei kukaan poikkea näistä kirveellä puuhun hakatuista kovan pelin säännöistä.
Elokuva katkaistaan aivan koruttomasti giljotiinin terän laskeutumiseen, esimerkkinä C. Chabrolin mustasta huumorista. Katkaisuakti on varsin tehokas, siinä ei ilmene mitään paatosta, eikä lainkaan melodraamaa, saati tunteellisuutta. Pikemminkin voimme puhua giljotiinin kylmästä terästä kuin onnellisesta kuolemasta. Paremmin käy huoran ammatistaan ylpeilevälle Lululle / Lucienille: omien sanojensa mukaan hän joutui vain jättämään aikaisemman paikkansa yhteisössä syntyneen kateuden vuoksi. Tämän viime käden teoreeman pohjalta näyttää siltä, että mitä suurempi yhteisö on, sitä kohtalokkaampi sen asettama tuomio on sillä yksilölle, joka siinä onnistuu saavuttamaan onnen.
Lulun huorayhteisö langettaa tuomioksi murhaavan kateuden miesten suosiossa kylpevälle Lululle, rangaistuksena on maanpako. Suurin osa muista, jotka kieltäytyvät natsi-ideologian ja propagandan ja helppojen ratkaisujen myrkyltä (Marie ei siitä kieltäydy, vaan hyötyy niistä) joutuvat elämään maanpaossa omassa kotimaassaan. Ja kun he onnistuvat tai epäonnistuvat maanpakolaisuudestaan huolimatta, seurauksena on kuolema, joko oman käden kautta tai sitten tappamalla. Pohjimmiltaan itsemurhat ovat vain hyvin rakennettuja murhia, joissa ihmisen tahto elää lannistetaan henkisellä väkivallalla: toisaalta, jos oikeuksia ei ole, kenelläkään ei ole oikeutta päättää toisen elämästä ja näin ollen, jokaisella tulisi olla vapaus tappaa itsensä. Seurauksista vastaa vain hän itse.
* Otsikko viittaa elokuvassa kohtaukseen, jossa kristitty nainen syyttää Marieta, omatoimista aborttilääkäriä, sielujen tappamisesta. Hän valistaa meitä siitä, että sikiöllä on sielu. Ehkä siis myös siittiölläkin on sielu? Mikä tekisi puolestaan jesuiitoista silloin sielujen joukkomurhaajia…