Maa: Australia, Yhdysvallat
Genre: Rikos
Ohjaus: David Michôd
Käsikirjoitus: Joel Edgerton, David Michôd
Kuvaus: Natasha Braier
Leikkaus: Peter Sciberras
Sävellys: Antony Partos
Näyttelijät: Guy Pearce, Robert Pattinson
The Rover alkaa johdannolla, tekstirivillä, kuin sotkuinen genre-elokuva, tai kesken jäänyt sotkuinen genre-elokuva, joka jälkeenpäin leikkauspöydällä on yritetty pelastaa antamalla sille selkeämmät raamit: ”Australia, kymmenen vuotta romahduksen jälkeen.”
Ei kannata kysyä, mikä romahdus, sillä sitä tarina ei kerro tai käsittele. Eikä se oikein näykään kuin romahduksen jälkeiseen aikaan sijoittuvien elokuvien tilanteina siitä, millaiset ovat pelisäännöt, kun yhteiskunta on jouduttu rakentamaan romahduksen päälle, romahduksesta toipumatta.
Ihmiset suhtautuvat toisiinsa epäröiden ja kantavat aseita; bensa on arvokasta, ihmishenki on arvoton ja kauppatavaraa; pitkän junan kyljessä on kiinalaisia merkkejä, ehkä kertomassa maan omistajasuhteesta, kuin mainostaulut Blade Runnerissa; välillä nähdään tulen avaamista pelkäämättömiä sotilaita, jotka silloin, kun he eivät ammu, täyttävät orjanmetsästäjien roolin: he pidättävät sakkia ja lähettävät sitä eteenpäin oikeuttaakseen niukkuuden maailmassa asemansa ja kilpailijoitaan paremman kalustonsa. Uhka on lopulta pieni, sillä päähahmoille heistä ei ole vastusta.
Tilanteet ja kohtaamiset eivät koskaan muutu niin raadollisiksi, kuin niiden voisi kuvitella johdantotekstin jälkeen muuttuvan. Sakkia kuolee ja vahvempi vie heikommalta, asekauppias ammutaan hänen omalla aseellaan ja mummo parittaa lapsenlastaan, mutta oikein mitään mieleenpainuvaa, ihmisyyden kertaheitolla poiskuorivaa, totaalista nollatilaa ei löydy. Mietin Cormac McCarthyn Tietä. Isä ja poika kulkevat ydintalven Amerikassa. Isällä on pistoolissa sen verran kuteja, että kiertelevät kannibaalit eivät onnistu säilömään heitä kellariin ainakaan elävinä. Siis isää ja poikaa.
The Roverin asetelmat löytyvät David Michôdin aiemmasta ohjaustyöstä Animal Kingdom, jossa 1) totisessa ja vakavamielisessä, mutta sisäiseltä uskottavuudeltaan melkoisessa mikämikämaassa 2) sotaa käy rikollisperhe itseään vastaan ja 3) poliisin erikoisryhmää, jonka raa’at otteet vertautuvat lähinnä 4) westernien palkkionmetsästäjien raakuuteen ja omatoimisuuteen. 5) Rikollisperheen nuorin jäsen pannaan valitsemaan verisukulaistensa ja 6) Guy Pearcen esittämän ulkopuolisen (ja hänen edustamansa maailman) väliltä.
Ja: 7) päähahmon kasvot ovat ilmeettömät ja 8) tulitaistelut kylmiä ja nopeita, usein luodin mittaisia.
Pearcen esittämä Eric ei tällä kertaa ole sympaattinen poliisi, isähahmo, vaan lähes aihio, lähes mies vailla nimeä. Pearce näyttää osaltaan. Hän on antanut partansa kasvaa, hiukset ovat sikinsokin, vaatteet ovat likaiset ja ryppyiset ja tomuiset. Mies, rekvisiitta ja molempien kulumat ovat arkisempaa ja uskottavampaa kuin esimerkiksi ensi vuoden Mad Maxissa, mikäli on luottaminen mainoskuviin, jotka esittelevät Tom Hardyn ja Charlize Theronin post-apocalypse chiciä.
Surullisesta katseesta, ahavoituneista kasvoista ja matalasta kynnyksestä murhaan voidaan päätellä, että Eric kantaa sisällään miehen muuttanutta traumaa, jonka käsikirjoitus tulee meille myöhemmin paljastamaan ja kertomaan samalla jotain ihmisyydestä.
Heti alkuun Ericiltä varastetaan auto, mikä on niin avoimesti McGuffin, että siitä ei jaksa pahoittaa mieltä. Varkaat eivät ole pulmusia, mutta he eivät myöskään ole hirviömäisiä jengiläisiä. He ovat anarkiaan taipuvaisen yhteiskunnan jäseniä, jotka näkivät tilaisuuden viedä jotain sellaista, jota ei oltu pultattu maahan kiinni ja asein vartioitu. Kun he lopussa ovat alushoususillaan, yhdellä heistä on kuluneen punaiset, ja kun he katsovat pistoolin piippuun, tulee katsojana mieleen, mitä George Orwell kirjoitti kokemuksistaan Espanjan sisällissodassa: tähtäimessä kävi vihollinen, mutta tyypillä oli housut nilkoissa, ja sillä sekunnilla tuhottavasta kohteesta tuli kanssaihminen ja liipaisimesta liian raskas vetää.
Orwellin kanssa vain oikean etunimen jakava Eric lähtee ryöstäjien perään kuin noiduttu, hänellä on valtava fiksaatio autoon: ”Missä on autoni?”, hän jankuttaa parittajamummolle ja sohii aseellaan, mihin parittajamummo vastaa käsikirjoittajan äänellä, mutta ei saa siihen vielä käsikirjoittajan vastausta: ”Olet kovasti auton perään, mitä se sinulle merkitsee?” Ericin pakkomielteestä voidaan päätellä, että auto kantaa sisällään jotain miehen muuttanutta tai muuttavaa, minkä käsikirjoitus tulee… Ymmärtänette, mitä tarkoitan?
The Rover tapahtuu Australian syrjäseudulla eikä seudulla, jonka romahdus, joka on enemmän taloudellinen kuin ympäristöllinen taikka sotilaallinen, olisi poistanut elävien kirjoista. Kyse ei ole tiiviisti pakatusta alueesta, suurkaupungin kuorista, joissa tapeltaisiin vedestä ja purkkiruoasta, vaan asetelmasta, joka on nähtävissä esimerkiksi amerikkalaisissa tie-elokuvissa: kyläpahasten, tankkauspisteiden, välisinä linkkeinä toimivat hiekka- ja asfalttitiet, jotka on vedetty karkean luonnon läpi.
Siksi on melkoinen yllätys, kun Eric tulee tavanneeksi vatsaan ammutun Reyn, jonka isoveli oli kääntämässä Ericin autoa. Sotilasalueen ryöstö on mennyt pojilta aiemmin pieleen, ja kuolleeksi luultu Rey jätettiin makaamaan verilätäkköönsä mittailemaan sotilasta, jolle kävi huonommin. Tästä alkaa heidän yhteinen matkansa.
Robert Pattisonin suoritus Reynä on sen verran horjuva, että henkisesti jälkeenjääneen hahmon henkisen jälkeenjääneisyyden aste ja esitystapa – ja miten hahmo reagoi haavaansa – vaihtelevat. Välillä hän on Hoffmanin Rain Man, välillä Francon Alien.
The Roveria on vaikea katsoa ilman, että miettisi Mad Maxeja, ja välillä vaikuttaa siltä, että elokuva pyrkisi hämäämään ja harhauttamaan. Voisi puhua odotusten kumoamisesta, mutta se on niin korni tapa tehdä elokuvasta älykkäämpi ja kunnianhimoisempi kuin se oikeasti on. En siksi siitä elokuvaa syytä tai ripusta sitä kunniamerkiksi.
Mutta esimerkiksi kun Ericin auto varastetaan elokuvan alussa.
Eric on esitelty coolina ja rajuna tyyppinä. Hän saapuu kuin lännenmies ratsullaan, pysäköi sen ja menee istumaan aasialaisten pitämään saluunaan. Hän on hyvin etevän näköinen, hän näyttää selviytyjältä, ei välttämättä sankarilta, mutta selviytyjältä. Hetki aiemmin elokuva on alkanut kuin Leonen Huuliharppukostaja. Lähikuvassa Eric, mies, jolla on karismaattiset kasvot, odottaa tyynenä, kun ötökkä lentelee ja istahtelee hänen kasvoillensa, kuin hän olisi yksi Huuliharppukostajan tappajista asemalla odottamassa.
Sitten ilmestyy rosvokopla kuin lauma juoniteknisiä sivuhenkilöitä, joiden tarkoitus on kuolla ja osoittaa sankarin iskukyky. Kun yksi heistä lyö Ericin auton ikkunan sisään, Eric jatkaa tiskillä istumista. Sitä ajattelee: hän on niin cool, että hän antaa rosvoille etumatkan, ehkä hän astelee viime hetkellä ulos ja ampuu heidät kymmenien metrien päästä.
Kun ryöstäjä repii auki johdot ja alkaa käynnistää autoa, sitä ajattelee: tietenkin, autoon on kytketty pommi, niin kuin Maxilla. Kun he saavat auton käyntiin, sitä ajattelee: tietenkin – pommi on aikapommi. Kun rosvot kaasuttavat pakoon eikä Ericia näy missään, totuus paljastuu. Tämä oli autovarkaus. Eric ei ehtinyt reagoida, hän ei nähnyt tapahtumia eikä kuullut niitä kapakassa raikuvan musiikin vuoksi.
En ole ainut, jolla Mad Max on ollut mielessä. Jotkut ovat ovat kutsuneet The Roveria ”art house Mad Maxiksi”, mikä tarkoittaa, että huomioni ei ole omaperäinen ja heille art house on yhtä kuin pitkittyvät laajakuvaotokset erämaasta, verkkainen rytmi ja vähän puhuva päähahmo. Tämä on luonnehdintani The Roverin estetiikasta. Se matelee, muttei matele mitenkään mielenkiintoisella tavalla. Sen western-henkiset maisemakuvat ovat maisemakuvia kuin ne olisi lainattu kuvapankista; ne ovat ammattilaisten pätevästi kuvaamaa materiaalia, jollaisesta on kuitenkin vaikea innostua.
Elokuvassa ollaan matkalla, alkujaan Eric on kidnapannut Reyn, jotta Rey johdattaisi Ericin autovarkaiden luokse, mutta se ei tunnu matkalta. Ehkä sitten seikkailu, niin kuin Antonionin Seikkailu, ihmisen sisällä? Ericin melankoliaa katselee aikansa. Syyt sille kerrotaan, kun näytösten vaihtuessa hahmonkin kaari kehittyy, eikä se jää mystiseksi olemassaolon aiheuttamaksi ahdingoksi, vaikka selittämättömyyden ilmapiiriä elokuva yrittää luoda jättämällä siinä kuvatun maailman ja sen synnytystuskat avoimiksi ja tekemällä päähahmosta mietteliään kulkijan.
Jos The Rover olisi 70-luvun australialainen eksploitaatioelokuva, jossa syväjokimaiseen korpeen eksymisen ja sinne piiloutumisen voisi oikeuttaa kommunikaatiolaitteiden puutteella, se ei oikeastaan tarvitsisi tulevaisuutta tapahtumapaikkana eikä romahdusta tapahtumapaikan selittäjänä. Tällainen tasku-universumi, joka on modernin yhteiskunnan kyljessä, taitaisi tehdä maailmasta uskottavamman; kun on luotu poikkeuksellinen tila, kuten valtio romahduksen jälkeen, sitä alkaa miettiä, kuinka nuo-ja-nuo asiat ovat enää mahdollisia.
En paljasta kaikkea, mutta temaattinen eli viime kädessä pohjimmainen syy sille, miksi elokuva tapahtuu tulevaisuuden puolianarkiassa taitaa olla se, että ympäriltä on pitänyt kuoria järjestäytynyt yhteiskunta. Kun sitä ei ole, ei ole myöskään ketään, joka rankaisisi ja samalla antaisi tilaisuuden sovittaa synnit, puhdistaa omatunto, ripittäytyä.
En ollut Animal Kingdomin suuri ystävä, vaikka siinä oli kieltämättä yritystä. Elokuvasta kirjoittamassani arviossa sanoin:
”Uskottavuusongelma liittyy yksityisen ja julkisen sfäärin erottamiseen, käsikirjoituksen pitäisi olla tämän suhteen hienovaraisempi. Perhepiiri on melko itsenäinen ulottuvuus, jonne yhteiskunnan realiteetit tosiasiallisesti harvoin yltävät muina kuin virkavallan luoteina. Joshuan [elokuvan päähahmo] nahkan pelastajaksi kaavailtu poliisi- ja oikeuslaitos pidetään lopulta ulkona vaikka valehtelemalla. Perheongelmat ratkaistaan perheen sisällä, ja sfäärit sekoittuvat lähinnä silloin, kun julkisesta haetaan hyökkäystilaa yksityiselle.”
The Rover tuntuu olevan tälle vastakohta. “Yhteiskunnan realiteetit” yltävät yhä virkavallan luoteina, mutta sotilaista ei ole todellista vastusta. Nyt ei hypitä maailmojen välillä, nyt ollaan jumissa. Sanktiojärjestelmään luottava yhteiskunta on kuollut, ja me olemme Jumalan tappaneet. Jäljelle jääneet ovat todellakin the walking dead.
Mitä kirjoitin Animal Kingdomista, soveltunee myös The Roveriin:
”Numeroiden mukaan piirretty kuva ”ihmisenä olemisesta” onkin tyypillistä draamalle, joka on teknisellä puolella varsinainen alleviivauksen liikekannallepano. Tunnetiloja muistetaan tehostaa sekavilla ambient-taustoilla, lähikuvilla kasvoista ja luhistuvan vaikutuksen antavalla kameratyöllä. Nopeasti se kuitenkin puristaa itse itsensä tyhjiin.”