Tunnetaan myös nimillä: La grande bellezza; The Great Beauty
Maa: Italia, Ranska
Genre: Draama, satiiri
Ohjaus: Paolo Sorrentino
Käsikirjoitus: Umberto Cortarello, Paolo Sorrentino
Kuvaus: Luca Bigazzi
Leikkaus: Cristiano Travaglioli
Sävellys: Lele Marchitelli
Näyttelijät: Toni Servillo, Carlo Verdone, Sabrina Ferilli, Carlo Buccirosso, Giusi Merli, Roberto Herlitzka, Iaia Forte, Pamela Villoresi, Galatea Ranzi
I
On ilmeisen harvinaista, että jokin elokuva hyökkää häpeilemättömän suoraan jotain instanssia kohtaan, koska kun se viimeinkin tekee niin, eivät katsojat välttämättä edes huomaa sitä tai työntävät sen ajatuksissaan taka-alalle. Paolo Sorrentinon Suuri kauneus on avoimen häijy lukuisia roomalaisen yläluokan piirteitä kohtaan. Se tarkastelee ummehtuneita aateliston kartanoita joiden sisälle on ihmisten silmiltä piilotettu taideaarteita, nousukasmaisen ja kattohuoneistoissaan bilettävien ihmisten porsastelua, jotain puolueuskollisuudesta tekopyhästi meuhkaavien liberaalien ja puolivillaisia statementteja laukovien performanssitaiteilijoiden harhakuvien vallassa pyörivää maailmaa.
Tästä huolimatta sitä on pidetty jotenkin vaikeaselkoisena elokuvana. Siitä on kirjoitettu niin fantasiana taiteilijaelämän vaikeudesta tai jonkinlaisesta eksistentiaalisesta etsinnästä vain siksi, että sen keskushahmo sattuu erään henkilökohtaisen tragedian myötä pohtimaan uudelleen elämänsä arvoja. Politiikkaa pidetään tämän etsintäretken taustana. Olen jossain määrin päinvastaista mieltä. Tämä eksistentiaalinen etsintä on taustalla Suuren kauneuden tarkastellessa Italiaa tässä ja nyt ja sitä mitä on tapahtunut unelmille vakaudesta ja tasa-arvoisuudesta. Eksistentialismi on tällaisessa tarinassa toki olennaisesti aiheessa kiinni, mutta ei, tällä erää ja onneksi, asian yksinkertaistettu ydin. Hyödyttömyys ja tyhjyyden kokemus ovat yhteiskunnallisempaa laatua.
Huvittavasti elokuvan alku, jossa vietetään eräällä kattohuoneistolla filmin päähenkilön, kirjailija Jep Gambardellan, syntymäpäiviä halvan eurokonemusiikin ja irstailun merkeissä, on tulkittu jopa jonkinlaisena taiteilijan (Sorrentinon) fantasiana yläluokkaisen taiteilijaelämän vapaudesta, vaikka se on päivänselvä hyökkäys näitä laakereillaan lepääviä, muille täysin hyödyttömiä ihmisiä kohtaan. Ilmiselvästi Fellinin elokuvat mieleentuova hahmokaarti (joka katsoo edesmenneen ohjaajamestarin yhä hurjemmiksi käyneiden myöhäistöiden tapaan avoimesti suoraan kameraan) kuvataan pääasiassa huvittavina ja surkuhupaisina porsastelijoina. Juhlat ovat groteskit ja mauttomat.
Nuoruudessaan yhden merkittävän romaanin tehneen ja sittemmin kulttuurijournalistiksi ryhtyneen Jepin ja hänen ystäviensä elämäntyylistä on puhuttu jopa coolina tai tyylikkäänä, vaikka sen pitäisi herättää yksinomaan sääliä. Fakta puhuu postmodernin mau(ttomuude)n ja arvoasteikkojen muutoksesta, jossa vaikkapa 90-luvun paskimman pop-musiikin ironinen lämmöllä muistelu on hassua, sen sijaan että se olisi ajat sitten nähtyä, noloa ja typerää. Nautintoa se voi olla, mutta kuten Suuressa kauneudessa pyritään todistamaan, nautinnolla ja elämän kauneudella on hyvin vähän tekemistä keskenään. Elokuvista ja elokuvasta taiteena tällainen arvotyhjiö ei puhu paljoakaan.
Vaikka Suurta kauneutta on verrattu eniten La Dolce Vitaan, otan mieluummin esimerkin aiemmin eläneestä italialaisesta mestarista, jonka elokuviin Suuri kauneus vertautuu nähdäkseni eniten: Michelangelo Antonionin töistä tupataan unohtamaan se, että ne tutkivat nimenomaan neorealismin perinteen hengessä laiskan porvariston sisäistä tyhjyyttä (kuten toki tekivät monet Fellininkin elokuvat, jopa monet niistä oudoimmista: Rooma, Casanova, tietysti Satyricon). Antonionin elokuvista on tullut eräänlaisia laajempia eksistenssikriisin symboleja yhteiskuntaluokkien rajojen alettua ihmisten mielissä haipua vuosikymmenien saatossa. Tämä ei tietysti sinänsä ole väärä näkökanta, mutta se kadottaa elokuvien merkityksestä osan, koska ikään kuin lakaisee niiden kontekstin maton alle. Tämä yleisempi ja vähemmän poliittinen – ja sitä myöten sille ajalle jossa elämme nyt tyypillisempi – tulkinta on nähdäkseni samalla vaurioittanut kykyä tarkastella monia muitakin, ajankohtaisempia teoksia poliittisessa kontekstissa.
Toisin sanoen ihmisten on yhä vaikeampi ottaa asioita tosissaan. Postmodernissa mediamyrskyssä jonkin mieltä oleminen jostain voi olla todella vaikeaa. Kun ei oteta jotain tosissaan, ei voida ymmärtää, että joku toinenkin voi olla tosissaan. Ohjaaja itse on kuvaillut haastatteluissa kokemusta Roomasta ja roomalaisuudesta irrallisena. Ikään kuin ihmiset eivät olisi enää paikalla nykyhetken todellisuudessa. Nähdäkseni sama vaivaa tulkintoja monista elokuvista, näin myös Suuren kauneuden kohdalla.
II
Italiassa, kuten kaikkialla muuallakin, valta pyörii vanhojen ukkojen ja heidän vaimojensa ympärillä. Suuri kauneus on satiiri näistä vanhoista gubeista ja eukoista, jotka ajattelevat olevansa Rooman uusia hallitsijoita, koska paradoksaalisesti heidän ei tarvitse käyttää valtaa voidakseen elää täyttä elämää. Kaikki haluttu on saavutettu.
Nämä ovat hyödyttömiä ihmisiä, puhumassa yhtä hyödyttömiä sanoja. He jakavat viisauksia, joilla ei ole mitään arvoa kellekään. Heihin kuuluu vanhoja poliittisia aktivisteja, jotka tuudittautuvat omaan tärkeyteensä, koska he julkaisevat toisinaan pamfletteja, joita kukaan ei lue, ennen kuin sulkeutuvat hulppeiden asuntojensa turvaan. He ovat vanhoja kulttuurimonoliittejä, joista maailma on kaahannut ohitse, mutta joiden on siitä huolimatta pyrittävä kontrolloimaan maailmaa, jota eivät ymmärrä. He ovat pappeja, joita kiinnostavat enemmän ruokareseptit kuin hengen kysymykset, rikkaita playboy-nautiskelijoita kattohuoneistoissaan ja teeskenteleväisiä käsitetaiteilijoita, jotka värjäävät tussukarvansa punaisiksi ja ajavat siihen sirpin ja vasaran kuvion ajatellen tekevänsä jonkin sortin statementin. Yksi henkilöistä on mafioso, joka julistaa toimiensa pitävän koko Italian pystyssä. Ei vaadita neroa ymmärtääkseen mitä tässä ajetaan takaa ja ymmärtääkseen miksi Suuri kauneus on juuri kytköksissä Italiaan nyt, Berlusconin ja edeltäjiensä luomaan ylivelkaiseen rikkaiden huvipuistoon.
Sitten jotain ehdottoman vaarallista tapahtuu päähenkilöllemme Jepille: hän nimittäin kehittää jonkinlaisen omatuntoa muistuttavan, itsesäälin, nostalgian ja tuskan muodostaman sykkyrän sisälleen. Se tapahtuu siksi, että henkilö joka oli hänen nuoruudessaan avain maailman kokemiseen on kuollut. On kuin Jepin äkillinen itsekriittisyys, joka on vain odottanut pulpahtamistaan hänen kuorensa alta esiin, aiheuttaisi mystisesti eräänlaisen lähes huomaamattoman heräämisten sarjan myös hänen lähipiirissään. Muutamat Jepin lausumat sanat havahduttavat muutamat toisetkin ajattelemaan ja pyristelemään kukin miten taitavat olemisen tilassaan. Toiset pysyvät vuorostaan täysin entisellään. Jepin parhaat ystävät joko luovuttavat tai kuolevat ja elokuvan nimessä esiintyvä suuri kauneus, jota Jep on yrittänyt tavoittaa juhlilla, rahalla, kuuluisuudella ja loputtomalla Rooman katujen vaeltamisella näyttää itsensä kaikessa kolkossa valossaan juuri silloin, kun hän ei enää yritä etsiä sitä.
Nämä hyödyttömät ihmiset ovat kontrollissa tälläkin hetkellä, joka olisi painajaismainen ajatus, jos Sorrentinon elokuvassa ei olisi häkellyttävää pistävää satiirista terää, joka saa katsojan naurahtelemaan. Huolimatta hyödyttömyydestään nämä ihmiset haluavat johtaa juhlia ja, kuten Jep elokuvan alussa toteaa, ”myös tuhota ne”. He haluavat johtaa ympäristöään, vaikka ovat täydellisesti siitä erkaantuneita. Ainoat elokuvassa näkyvät nuoret ihmiset ovat joko jotenkin vanhempien ihmisten kontrolloitavissa, voimattomia tai kuolemassa. Eläkeläiset myöntävät oman hyödyttömyytensä ja hallintokautensa katkeransuloisen lyhyyden, mutta eivät silti osaa päästä irti maailmasta, jonka ovat itselleen luoneet.
Jep alkaa risteillä ympäri Roomaa ja pohtia mihin elämän kauneus katosi. Hän alkaa käyttäytyä ystäviensä keskellä normaalia aggressiivisemmin, vaikka saammekin käsityksen, että Jep ei ole kyynisyydelle muutenkaan vieras. Eräänä yönä hän päätyy vanhan ystävänsä striptease-klubiin, jossa tutustuu ystävänsä yli 40-vuotiaaseen stripparityttäreen, Ramonaan, jota esittää yksi Italian kautta aikain povipommeista, Sabrina Ferilli, jonka rooli on kliseisten odotusten vastaisesti inhimillinen, jalat maassa oleva, ikään kuin meidän katsojien näkökulmaa edustava. Ramonan ja Jepin välille ei syty romanssia, vaan ystävyys, jossa naisen silkka läsnäolo tuntuu jonkinlaiselta keinolta Jepille löytää yhteys johonkin jo menetettyyn, samalla kun hän esittelee naiselle oman maailmansa kuin groteskina näytelmänä. Tarinaa kuljetetaan eteenpäin episodeina, jotka heijastavat tietyn ikä- ja yhteiskuntaluokan asemaa.
Jep sijoittuu jonnekin kahden taiteilija- ja sukupolvikokemuksen väliin. Hän kohtaa haastattelukeikallaan selvästi Marina Abramovicia parodioivan, jo edellä mainitun sirppi ja vasara -käsitetaiteilijan, joka puhuu siitä kuinka välittää taiteellaan ”värinöitä”, jotka tuntee. Kun Jep painostaa naista kertomaan mitä hemmettiä hän ihan oikeasti tarkoittaa, hän lopulta murtuu ja kertoo, ettei osaa selittää mitä nämä ”värinät” edes ovat: hän ei osaa pukea niitä sanoiksi. Jep, joka ainakin luulee, ettei hänellä ole mitään illuusioita itsensä suhteen, osoittaa mielellään myös muiden illuusiot. Käsitetaiteilija edustaa keskimmäistä sukupolvea.
Toisaalta toisessa kohtauksessa kohtaamme nuoren tytön, joka vaikuttaa myös käsitetaiteilijalta. Jepin rikkaat taidekeräilijäystävät pakottavat arviolta 12-vuotiaan likan paiskomaan taiteen nimissä isolla kankaalle Jackson Pollock -tyylillä ämpäreitä täynnä maalia. Tyttö haluaisi vain olla lapsi ja suostuu työhön itkien. Pienen lapsen kiukuttelulta ja satunnaiselta värien paiskomiselta vaikuttava spektaakkeli saa lopulta yllättävän käänteen, kun paljastuu, että tytöllä onkin lahjoja. Kankaalle ilmestyy vain välähdyksenä näkemiämme värimuodostelmia, jotka muistuttavat Van Goghista.
Niinpä elokuva näyttää kolme sukupolvikokemusta. Ensin on keskimmäinen sukupolvi, joka haluaa sanoa paljon, mutta jolla ei ole mitään sanottavaa. Toisena on nuorin sukupolvi, joka pystyisi sanomaan mitä tahansa, mutta joka ei halua puhua sanaakaan, vain olla. Kolmantena on jostain välistä Jepin sukupolvi, joka on unohtanut miten sanotaan, vaikka juuri heidän iässään sanottavalla pitäisi olla jokin arvokkuus ja arvo.
III
Suuri kauneus ei tietysti ole mitään pahankurista lällättelyä, vaan sen tarkoitus on todistaa kuinka se krumeluuri, jota pidämme tavoiteltavana elämänä, on se sitten jonkinlaista hengellistä laatua olevaa tai puhdasta materialismia, on elämää pahasti häiritsevä voima, joka estää pääsemästä yhteyteen itse kokemisen kanssa. Toisin sanoen loputon biletys, sikailu, pyhien voimien jahtaaminen risti kaulassa on johtanut vain umpikujaan, jossa elämän tavoittelu on eristänyt itse elämän jonnekin huviloiden aitausten ja muurien toiselle puolen.
Miettikää vaikka niitä tuttavianne, jotka ovat sitä mieltä, että elämässä pitää tehdä paljon töitä, jotta myöhempinä vuosina voi sitten levätä laakereillaan ja olla tekemättä mitään hyvällä omatunnolla. Mitä kertoo kenenkään ihmisen luonteesta se, että hänen tavoitteensa on olla ”tekemättä mitään” tai ainakaan mitään millä voisi olla mitään merkitystä, sen sijaan että hän pyrkisi tekemään jotain – siis elämään, olemaan olemassa aktiivisesti?
Silti tai juuri siksi näilläkin ihmisillä voi vielä olla unelmia. Jepin parhaisiin kavereihin kuuluva Romano haaveilee kirjoittavansa menestysnäytelmän, jotta voisi tehdä sillä vaikutuksen mielitiettyynsä. Kuusikymppisen miehen yritykset hurmata taiteellaan huomattavasti nuorempi neitonen ovat alusta asti tuhoon tuomittua ja surullista katsottavaa. Lopulta ukko jopa päätyy horisemaan paskaa runoutta puolitäydelle salille yrityksissään vietellä häneen yksinomaan halveksivasti suhtautuva nuori nainen ennen kuin hän lopulta tajuaa luovuttaa. Hän palaa juurilleen ja muuttaa pois Roomasta kadotakseen myönnettyään, ettei koskaan päässyt kaupungin sieluun sisälle, kasvanut siihen kiinni. Samalla Jepin taikuriystävä näyttää kuinka kirahvi, absurdi ja surrealistinen eläin, voidaan kadottaa katsojan naaman edestä. Tai kuten taikuri sanoo, ei kirahvi todella ole mihinkään kadonnut – se vain näyttää siltä.
Kuten Romano löytää elämänsä suunnan ja ehkä jonkinlaisen rauhan (ja kuinka surullista rauhan löytäminen itsensä kanssa voi ollakaan!) ja kun turhat illuusiot ovat kadonneet, Jep hapuilee saman löydön äärellä: kuinka elämän suuri kauneus on koko ajan ollut läsnä tässä ja nyt ja kuinka hirvittävää on tajuta sen olleen kasvojen edessä näkymättömänä lähes koko ihmiselämän ajan ja kuinka lähellä (yksilön, sukupolven ja tämän sukupolven edustaman hyvin tietynlaisen yhteiskuntaluokan) kuolemaa ihminen todellisuudessa on koko ajan. Elokuva päättyy melankolisen ymmärryksen sävyihin. Ehkä vielä ehtii aloittaa elämässä uuden kirjan.