Usein aamuisin kuljen Hermannin Diakoniatalon ohi. Sen edessä istuu joukko ihmisiä, jotka ovat mahdollisesti vailla asuntoa, vakituista työpaikkaa tai lounasta. Mikä heidän tarinansa on? Miten he ovat ajautuneet tilanteeseensa? Melko varmasti myös Street Trashin ohjaajana toiminut James M. Muro ja käsikirjoituksesta vastannut Roy Frumkes ovat miettineet tällaisia asioita elokuvaansa suunnitellessaan.
Kulttimaineen saanut Muron esikoisohjaus julkaistiin nyt ensimmäistä kertaa Suomessa, ja voi pojat tämä on nannaa kaikille vanhanliiton roskan ystäville. Ensin on hyvä kuitenkin kerrata, mistä on kyse. Narratiivissa jonkun pienen viinapuodin omistaja löytää kellaristaan 60 vuotta vanhaa Viperiksi kutsuttua litkua. Alennusmyyntiin laitetut pullot alkavat houkutella paikalle pultsareita, jotka eivät tiedä mitä kurkkuunsa kaatavat: juoma nimittäin on lasolia tujumpaa kamaa, joka saa ihmisen sulamaan.
Komeasti ja yllättävän vauhdikkaasti alkava Street Trash hidastuu vähän liikaa ensimmäisen vartin jälkeen. Alussa ruudulla nähdään alati nopeatempoista kuvausta, joka sisältää mielikuvituksellisia kamera-ajoja. Myöhemmin urallaan Muro onkin ansioitunut nimenomaan kuvaajana. Ansioluettelosta löytyy lukuisia yhteistöitä Hollywoodin kerman kanssa, mikä jo itsessään saa allekirjoittaneen hihittämään.
Koetan matkata pintaa syvemmälle, sillä elokuvaa voi tutkia myös yhteiskuntaa kritisoivasta näkökulmasta. Lähes kaikki elokuvan hahmot ovat kodittomia. He ovat likaisia juoppoja, joita elämä on potkinut päähän ja vähän myös munille. Miinuksena voineekin todeta, ettei kukaan heistä jää erityisesti mieleen. Laajalla hahmokavalkadilla ei loppupeleissä ole juuri tämän takia mitään merkitystä. Hahmojen ainoa tarkoitus on tulla tapetuiksi mahdollisimman rajuin konstein.
Hiukan harmillisesti juoni rakennetaan yhden idean ja vitsin varaan. Keskeisissä osissa ovat toki oikeutetusti kekseliäät tehosteet, jotka on toteutettu kengännauhoja yhteen nyörien. Efekteille voi antaa papukaijamerkin, sillä niissä on aitoa luovuutta, jota ajanhammas ei ole nakertanut turhan ankarasti. Parhaina hetkinä värinesteillä ja eritteillä lotraaminen on varsin palkitsevaa seurattavaa. Kohtauksia on tasaisesti, muttei liian paljon, jotta niistä tulisi ähky. Parhaassa kohtauksessa yksi puliukoista räjähtää tuhanneksi sirpaleeksi, kun verta ja kaikkea muutakin roiskuu ympäriinsä.
On uskomatonta, kuinka hyvän elokuvan Muro on saanut tehtyä, kun ottaa budjetin ja tarinan rajallisuuden huomioon. Rahaa ei ole palanut mihinkään turhaan, ja näyttelijät ovat sopivan rosoisia rooleissaan. Ohjaaja on varmasti katsonut muutaman Troman tuotannon, jotka ovat ehdottomasti Street Trashin sielunveljiä. Likaisuudessa ja rajojen rikkomisessa on myös hyvin paljon yhtymäkohtia John Watersin varhaisiin shokkikuviin. Vaikka elokuvaa on helppo lähteä vertamaan näihin esikuviin, seisoo se silti hyvin omilla jaloillaan ja on hyvin mustalla huumorilla sävytetty törkysekoilu.
Meininki huokuu 80-luvun rumaa estetiikkaa, kun tapahtumien miljööksi valikoitunut slummi ja kaatopaikka ovat täynnä graffiteja. Slummi tarjoaa muutenkin autenttisen oloisen kokemuksen kurkistaa puliukkojen elämäntapaan. Nämä juopottelijat sopivat maisemaan kuin paska pönttöön.
Vaikka kyseessä on huumoria tihkuva splattergenren tuotanto, on sen sisällössä myös vakavia teemoja. Esimerkkinä voisi mainita naisiin kohdistuvan sikailun, joka huipentuu deekujen joukolla suorittamaan raiskaukseen. Kohtaus on toteutettu enemmän katsojan mielikuvitusta hyväksi käyttäen, off-screenillä.
Yksin kotisohvalla katseltuna Muron värikäs visio saattaa helposti muuttua puuduttavaksi. Se on mukavampi kollektiivisesti koettuna, jonka aikana kaikille sen hölmöyksille voinee nauraa kanssatovereiden seurassa. En kuitenkaan lähde sanomaan, etteikö kokemus kotona voisi olla toimiva. Kannustan sohvaperunoita ottamaan bissen ja toisenkin katselun aikana. Silloin viinanhuuruinen, hikinen ja iljettävä tunnelma pääsee myös ruudulta olohuoneeseen.