Maa: Yhdysvallat
Genre: draama, seikkailu
Ohjaus: Howard Hawks
Käsikirjoitus: Jules Furthman
Kuvaus: Joseph Walker
Leikkaus: Viola Lawrence
Sävellys: Dimitri Tiomkin
Näyttelijät: Cary Grant, Jean Arthur, Richard Barthelmess, Rita Hayworth, Thomas Mitchell, Don ‘Red’ Barry, Noah Beery Jr.
“Sävelletty suoraan melun puhtaassa kauneudessa.”
Paperitehtaan vesan Howard Winchester Hawksin (synt. 30.5.1896) varhaisen elämän lähtökohdat olivat taloudellisesti moneen toiseen Indianan Goshenin lapseen verrattuna etuoikeutetut. Isällä ja äidillä, joiden varhainen esi-isä oli emigroitunut Englannista Massachusettsiin, oli menestyvä liikeyritys, jonka turvin heidän lapsien koulutus ja taloudellisesti vakaa elämä voitiin järjestää. Howard Hawksin kahdesta veljestä kummatkin siirtyivät elokuva-alalle ensimmäisen maailman sodan jälkeen, aikuisella iällä, toinen tuottajaksi, toinen elokuvantekijäksi. Toinen heistä Kenneth Neil Hawks, kuoli lentokoneonettomuudessa toisen elokuvansa Vauhtia veressä (Such Men Are Dangerous, 1955) yhteydessä kahden koneen törmättyä toisiinsa. Tapaturmassa kuoli kymmenen ihmistä.
Howard Hawks kasvoi jokilaaksojen varsilla, puistojen kupeissa, Wisconsinin Neenahin järvien rannoilla, onnellisena ja hyvin vitalistisena. Hänellä oli jo lapsena luonnollinen kyky seurustella ja saada muut ihmiset pitämään itsestään. Se mistä hän piti osui lähes aina yksiin muiden ihmisten mieltymysten kanssa. Kerrotaan, että koulussa Howard Hawks oli keskinkertainen oppilas, eikä päässyt Stanfordin yliopistoon, toisin kuin hänen veljensä, Yaleen kirjoittautunut Kenneth. Sen sijaan hän pyrki ja pääsi Cornelliin, jossa alkoi opiskella tunnontarkasti, ryhdikästä juhlintaa unohtamatta, arkkitehtuuria kuusi vuotta.
Kymmenen vuoden ikäisenä, hänen nuoremman veljiensä Kennethin ollessa vielä kahdeksan ja vielä nuoremman, Williamin, vasta viisi, heidän perheensä muutti etelästä pohjoiseen, Indianan osavaltion teollisuuskaupungin jokilaaksoilta Wisconsiniin, suuren Michigan-järven kupeelle. Hawksien isä toimi hotelliyhtiön, joka omisti lukuisia hotelleja San Franciscossa, apulaisjohtajana, jonka jälkeen heillä oli appelsiiniviljelmä Glendorassa.
Nuorena poikana Hawks ajoi kilpaa tuliterällä Mercedeksellä voittaen useat rallit. Hän huolsi, viritteli ja rakensi oman autonsa kisoja varten. Aarresaaren (1934), Tuulen viemää (1939), Ihmemaa Ozin (1939) ja Tohtori Jekyll ja Mr. Hyden (1941) ohjaaja, ryppyotsainen ja leijonamielinen Victor Fleming, ajoi kerran kilpaa Howard Hawksin kanssa. Hawks tarttui rattiin, käänsi sitä vasemmalle, pyöräytti. Auto syöksyi suoraa kohti Flemingin kaaraa kiilaten sen ulos. Fleming lennähti autonsa kyydissä porautuen läpi aidan. Pyörä jäi pyörimään tyhjää, ja koko kaara oli hajalla. “Se ei ollut kohteliasta kilpa-autoilua”, Hawks muistutti, “kun tarjoutui mahdollisuus kiilata joku aidan läpi, niin tehtiin.”
Jo lapsena hän harrasti nopeita kilpalajeja: ralliautoilua, lentämistä, metsästämistä ja ratsastamista, mutta myös kalastamista, tennistä ja toisaalta amerikkalaisten rikoskirjojen ahmimista. Myöhemmin hän tuli tunnetuksi myös kyyhkysten metsästäjänä. Lempikirjailijoita olivat Ernest Hemingway, William Faulkner, Raymond Chandler, Dashiell Hammett, Joseph Conrad ja Ian Fleming. Hawks jopa haaveili Bond-elokuvien filmaamisesta, mutta pesti siirtyi tunnetusti Terence Youngille. Kerran Hawks löi Hemingwayta kasvoihin, jolloin Hemingway vain nauroi ja alkoi kyhäämään peltipurkista hänen kädelleen tukea.
Hawksista varttui tyylikäs, esteettinen, isokokoinen mies, jolla oli palava katse ja suurenmoinen pää sekä tahdikas käyttäytyminen: Hän seurusteli kevyesti mitä kauneimpien naisten seurassa, nautti saamastaan suosiosta, oli huumorintajuinen ja sai eräältä kollegaltaan lempinimen “Brentwoodin kirottu kettu”. Hawks itse ei pitänyt itseään intellektuellina, vaikka muun muassa ranskalainen elokuvaohjaaja ja kriitikko François Truffaut tahtoi hänen näkevän itsensä sellaisena lausuessaan joulukuun 1977 Grand Illusions -lehden haastattelussa näin:
“Kaikissa Hawksin antamissa haastatteluissa hän arvostelee kärkevästi intellektuelleja, ja mielestäni hän itse on kuitenkin eräs Amerikan intellektuelleimmista elokuvaohjaajista. Hän puhuu usein filmikäsittein. Hänellä on useita yleisiä teorioita. Hän ei kuulu vaistonvaraisten elokuvantekijöiden koulukuntaan. Hän ajattelee kaikkea, mitä hän tekee, kaikki on loppuun saakka harkittua. Niinpä jonkun pitäisi jonain päivänä kertoa hänelle, että loppujen lopuksi hän itse on intellektuelli, ja että hänen tulisi hyväksyä se.”
Ensimmäisen kerran Howard Hawksille sattui tilaisuus tarttua kameraan hänen ollessa vasta 21-vuotias, nuori mies, joka oli tutustunut vastikään Mary Pickfordiin, jo silloin maailman kuuluun kaunottareen, näyttelijään, joka vasta, sivumennen sanoen, muutaman vuoden kuluttua perustaisi elokuvayhtiön Charles Chaplinin, D.W. Griffithin ja Douglas Fairbanksin kanssa. Sen nimeksi tulisi United Artists, ja siitä tulisi maailman tunnetuin.
Sinä kyseisenä päivänä Mary Pickfordin ohjaaja Marshall Neilan oli juonut itsensä kaatokänniin kesken kuvauksien, ja bungaloweissa asuvat näyttelijät eivät voineet epätoivoisina ruveta tekemään itse elokuvaa. Hawks tarttui tilaisuuteen. “Miksi emme kuvaisi muutamia kohtauksia?” hän kysyi. “Pystytkö siihen?” Mary puolestaan kysyi. “Pystyn”, Hawks vastasi. Kyseessä oli elokuva nimeltä Pikku prinsessa (1917). Hawks ohjasi kohtauksensa hyvin, sai niistä mainetta, eikä päässyt enää Mary Pickfordista eroon edes sotilasaikanaan.
Ensimmäinen maailmansota, jonka täytyi olla ohi muutamassa päivässä, syttyi vuonna 1914 ja kesti aina vuoteen 1918 asti. Howard Hawks koulutettiin ja palkattiin laivueen johtajaksi, mutta odotellessaan kutsua rintamalle hän hankkiutui lentokonekouluun, opiskeli tunnin ja valmistautui lentäjäksi. “Kaikki oli hidasta”, hän kertoi, “siellä [Teksasissa] oli kaksituhatta kadettia ja vain seitsemän lentokonetta. Toiveet taistelemiseen pääsemisestä olivat melkoisen turhia.” Kun sota oli ohitse, Hawks palasi siviilielämään ja aloitti hetimmiten työt kilpa-ajajana, lentäjänä ja lentokoneiden rakentajana. Hän työsti useita lyhyitä komediaelokuvia ja tuotti muun muassa elokuvat Quicksands (1923), Open All Night (1924) ja North of 36 (1924).
Mustan listan elokuvan, Fred Zinnemannin ja Gary Cooperin ja muiden Sheriffin, (High Noon, 1952) vihaaja Howard Hawks, joka piti itseään ranskalaisten kriitikoiden tituleerauksista huolimatta mitä vähiten poliittisena tekijänä, tuli tunnetuksi nimenomaan usean genre-elokuvan taitajana, jonka vertaista samalla genre-vaihtelujen kaliiperilla ei ole vielä tullut ulos Hollywoodista. Tosin John Carpenterin, joka sivumennen sanoen teki Howard Hawksin yhdessä Christian Nybyn kanssa ohjaamasta The Thingistä uusintaversion, katsotaan jatkaneen hänen perintöään genre-elokuvien taiturina toimien myös ehdottomana elokuviensa auterina. Yhtäläisyyden pidettyyn Hawksiin eivät jää Carpenterin uralla pelkästään värikkääseen lajikirjoon, vaan nousevat esiin myös yhteisön jäsenten välisiä teemoja ja ystävyyttä käsittelevissä elokuvissa.
Ranskalainen mestarielokuvantekijä Jacques Rivette kirjoitti jo 1953 vasta 25-vuotiaana, jolloin Hawksia tuskin osattiin vielä arvostaa riittävän suuresti, Ranskassa kuuluisimpaan elokuvalehteen Cahiers Du Cinémaan ylistävän esseen hänestä, jonka nimi on The Genius of Howard Hawks, Focus on Howard Hawks. Rivette piirtää kuvan Hawksin älykkyydestä kirjoittaen intellektuellista. Titteli ei Hawksille missään tapauksessa merkinnyt kunnianosoitusta, pikemminkin päinvastoin. Hän tuntuu nauraneen tulevien kollegoidensa innostuneisuudelle. “Te kaverit tiedätte enemmän elokuvistani kuin minä itse”, hänellä oli tapana sanoa.
Hawks oli haukka kykyjen löytämisessä ja taidokas luomaan otollisia kuvausilmapiirejä elinikäisten ystävyyksien syntymiseen: Marilyn Monroesta ja Jane Russellista tuli hyviä ystäviä Herrat pitävät vaaleaveriköistä -elokuvan kuvauksissa, huolimatta siitä että Jane Russell sai elokuvasta 200,000 dollaria, kun taas Monroe, vielä silloin tuntematon nimi, sain “vain” 500 dollaria viikolta. “Hawksilla ei ollut mitään tekemistä musiikkinumeroiden kanssa”, Jane Russell kertoi, “hän ei ollut edes paikalla niitä kuvattaessa.”
Hawks löysi myös Lauren Bacallin, silloin vasta 19-vuotiaan, erikoisen näköisen, kauniin ja nenä-äänellä puhuvan tytön, jolla oli todellinen tarmo ja tahto tulla elokuvanäyttelijäksi. Hän luovi tästä lapsesta näyttelijän, joka sai itse Marlene Dietrichin lähes kateelliseksi. “Kuka on tuo tyttö, aivan kuin minä 20-vuotta sitten?” hän kysyi Hawksilta. “20 vuoden päästä tulee taas uusi”, Hawks vastasi.
Hawks mahdollisti Humbrey Bogartin ja Lauren Bacallin ikuisen rakkauden syttymisen elokuvassa Kirjava satama, jonka hän oli ottanut ohjattavakseen “huonoimmasta Ernest Hemingwayn kirjasta”. Käsikirjoituksen tekemiseen palkattiin itse Willam Faulkner, joka ei kai ollut ollenkaan katkera joutuakseen kyhäämään toisen kuuluisan amerikkalaisen kirjailijan teoksesta elokuvaversiota.
“Kuules”, Hawks sanoi Hemingwaylle, “olet jatkuvasti puilla paljailla. Miksi hitossa et hanki rahaa? Mistä tahansa kirjoittamastasi voi tehdä elokuvan. Pystyn tekemään elokuvan huonoimmastakin tarinasta, jonka olet koskaan kirjoittanut.”
“Mikä on huonoin koskaan kirjoittamani juttu?” Hemingway kysyi.
“Se paskaläjä, joka kulkee nimellä Kirjava satama.”
“Et pysty tekemään siitä elokuvaa”, Hemingway vastasi.
Jacques Rivette kiteyttää Hawksin tehneen parhaan elokuvan kaikkien amerikkalaisen elokuvan keskeisten lajityyppien alueella: komedia, pilottielokuva, western, sci-fi, gangsterielokuva, kauhu. Elokuvan historiassa Peter von Bagh tuo puolestaan esiin osuvat päähuomionsa:
“Vain enkeleillä on siivet (Only Angels Have Wings, 1939) on ilmeisesti ensimmäinen Hawksin elokuva jossa peruselementit (seikkailu, ihmisen tekojen kautta määrittyvä arvo, ammatillisuus) aukeavat todella: eroottisten pelien ja vitsailun ja valtapelien alla kulkevat kuoleman ja murhenäytelmän voimaviivat. Kolmen miehen varaan rakentuu tyypillinen teema: vanhentuminen (Thomas Michell), menneisyyden häpeä (Richard Bathelmess), itsekunnioituksen (Cary Grant).”
Sitten hän lainaa Robin Woodia: “Nämä kolme hahmoa putkahtavat toistuvasti esiin Hawksin tuotannossa; kaikilla kolmella on viime kädessä samat arvot, ja niiden takana pimeys.”
Howard Hawksin usean elokuvan teemana on individualistin, yksilön ja yhteisön toiminta, ja usein juuri individualisti osoittautuu yksinäisyydessään kykenemättömäksi ratkaisemaan ongelmaa, jonka selvittämiseen tarvitaan yhteisön apua. Mies on rappioitunut, tehnyt jotain väärää ja hänen täytyy korjata tekonsa, jotta tasapaino saavutetaan. Vain enkeleillä on siivet -elokuvassa yksi tällainen langennut enkeli, moottorilentokoneen Lucifer, individualistisen ja moraalisesti arveluttavan ratkaisun aikaisemmassa elämässään tehnyt mies, lentäjän kuolemaan jättänyt toveri, on Bat MacPherson. Kiiluvasilmäinen lentäjä yrittää voittaa takaisin yhteisönsä luottamuksen ja iäksi kadonneen kunnioituksen.
Häntä näyttelee Richard Barthelmess, mies jonka huhuttiin epäonnistuneen kasvoleikkauksen jälkeen saavan enää vain juroja, rujoja ja häikäilemättömiä rooleja. Erään anekdootin, eli ammattimaisen juorun, jota muun muassa Aki Kaurismäki on levittänyt, mukaan juuri elokuvantekijä Howard Hawks olisi itse hypännyt kerran suistuvasta lentokoneesta laskuvarjolla jättäen sen lentäjän turmansyöksyyn, jota hän ei olisi koskaan saanut anteeksi. Howard Hawks tosin itse sanoo näin: “Tunsin kaverin, joka hyppäsi lentokoneesta ja jätti jonkun toisen kuolemaan sinne. Hän käytti loppuelämänsä yrittäen hyvittää tekonsa ja kuoli lopulta sitä yrittäessään. Elokuvassa ei ole ainuttakaan kohtausta, joka ei olisi totta.” Mikään ei tosin kerro siitä, etteikö Hawks olisi itse ollut tuo mies.
Elokuvassa Bat MacPherson on sellainen, vakavan petoksen tehnyt mailipilotti, jota ei yhteisönsä täysipainoiseksi jäseneksi enää hyväksytä. Hän on petturi, selkäänpuukottaja, jopa lantakasaa arvottomampi ihminen ystäviensä silmissä, jollaiselle sysätään mitä vaarallisimmat, paskamaisimmat työt, tehtävät, joissa kuolema ei liiku enää vain senttimetrin varassa, vaan on joka hetkessä väijyvänä uhkana, yhtä todellisena kuin itse elämä. Lisäksi hänellä on käynyt tuuri: Rita Hayworthin näköinen kaunotar, Judy MacPherson (Rita Hayworth) on tarttunut häneen kultaisen sormuksen verran. Mutta menneisyyden aave ei jätä rauhaan.
Vain enkeleillä on siivet on laskutavasta riippuen Howard Hawksin kahdeskymmenesneljäs elokuva ja kuudestoista äänielokuva. Vaikka aiheen toistuvina motiiveina ovatkin lentokoneet ja miehet, jotka heitä lentävät, toisin kuin jossain Top Gunissa (1986), tämä taitaa olla jopa ainut lentokone-elokuva, joka pysyy koko kestonsa ajan mielenkiintoisena. Hawksin periaate olikin, että elokuvassa saa olla kolme mestarillista kohtausta, eikä ainoatakaan huonoa.
Hawksin elokuvassa laiskuus on kuolemansynti, jähmettyminen enemmän kuin hengenvaarallista ja liike suurempaa kuin sääntö. Halvaannus, toimettomuus tai työttömyys olisi Hawksille tie syyllisyydentuntoon, jota ei voisi kunniallinen mies hevin kestää: työ takaa sen, että mieli pysyy virkeänä, sydän keveänä, eikä sielu, jos sellaista on, airahdu hakoteille tai mieli matele turhuuksissa. Hawksin elokuva liikkuu alati eteenpäin, tanssii, virtaa ja ylittää, tuosta noin, rajoja, joita ei ole tarkoitettu ylitettäviksi: sen puhdas täsmällisyys loistaa keinotekoisenkin ja sähkövirtaisen valon takaa.
Ajatus ja toiminta ovat Hawksille aina yhtä. Elokuva on runoutta, eikä proosaa, sillä proosa kulkee jalat maassa, mutta runous lentää. Hawks on antelias, sillä hän ojentaa likinäköisille lasit, jotta he näkevät terävämmin, puhdistaa sydämen saastasta ja täyttää mielen ilolla elämän vääjäämättömästä turhuudesta ja alati jäytävästä tuskasta huolimatta. Hän kuvaa ammattilaisia ja on itsekin sellainen mitä suuressa määrin.
Mysteeriksi jää, kuinka yhteen elokuvaan, vieläpä kestoltaan nykyisin suhteellisen lyhyeen, tai vähintään napakkakestoiseen kuin normaali rakko kymmenen oluen/viskishotin jälkeen, on saatu luotua niin monta alavirettä henkilöhahmojen välille, niin monta niin sanottua moraalista ja eettistä tarinaa, että se tuntuu lähinnä yhden kapakan, joka toimii myös lentofirmana, nasevalta kronikalta enemmän kuin joltain löysältä lentopoikien käsittelyltä, kuten vaikka joku Lentäjä (2004) tai Up in the Air (2009).
Itseriittoisuus, hermeettisyys, subjektiivisuus ja korostuneesti miehinen näkökulma hallitsevat tätä sulavasti liikkuvaa ammattielokuvaa, jossa kollektiivisuudesta, yhteistyöstä tulee jälleen elokuvan tärkein motiivi. Eräät ovat jopa puhuneet sen yhteydessä eittämättömän sovinistisesta asenteesta, ehdottomasta kolonialismista. Näennäisestä machoilusta huolimatta tästä elokuvasta löytää aspekteja, jotka ylittävät moninkertaisesti sen osien summan. Se ei ylly kertaakaan sentimentaaliseksi, vaikka osaakin koskettaa hienovaraisesti ihmisen tunteita.
Hawks ei tunne hierarkiaa, kaikki ihmiset ovat hänelle samanarvoisia, baarimikko, pomo, pianisti ja lentäjä. Hänelle ei ole olemassa keskinkertaisia ihmisiä. Jokainen ihminen on arvokas, ja voi ylittää itsensä vain yhteisössä, joskin heidän tehtävänsä ja roolinsa ovat melko tarkasti yhteisössä erilleen rajatut. Teot määräävät ihmisen arvon, ei se mitä hän ajattelee, vaan miten hän sen ajattelee, ja kuinka hän sen toteuttaa. Ihminen on tekojensa ja valintojensa summa. Noista teoista ja valinnoista määräytyy hänen arvostus tai epäarvostus yhteisössä.
Hawks on Hawks -haastattelukirjan kirjoittajan Joseph McBriden mukaan Hawks “tyytyi tekemään sellaisia konstailemattomia, nautittavia, teeskentelemättömiä tarinoita, joista pitivät sekä hän itse että elokuvayleisö”. Yksi sellainen, hänen filmografian parhaimmasta päästä on juuri Vain enkeleillä on siivet.
Elokuva on enemmän kuin loistava. Se on tehty äärettömän tarkasti, hyvin huolellisesti ja harkitun taloudellisesti. Aiheen ja teemojen käsittely on vailla vertaa. Kerrankin saa nähdä elokuvassa painavan moraalisen ongelmankäsittelyn, jota setvitään suorasti ja rehellisesti, niin, ettei tarina pääse kertaakaan vesittymään. Dialogi on jatkuvassa liikkeessä. Onlinerit iskeytyvät esiin näppärinä; samaan aikaan kun surumielisemmät alavireet liikkuvat ja liikuttavat tarinaa, vitsejä väännetään vähintään joka toinen otos. Hawks oli suorapuheinen mies, hän ei turhaan kierrellyt aiheen ympärillä, vaan löi korttinsa pöytään heti. Hän tiesi, että elämä on aivan liian lyhyt jaaritteluille.
“Hawks rakasti lentämistä…”, kirjoittaa Kari Glödstaff, ja jatkaa:
“…ja se onkin nähtävissä tämän elokuvan kohdalla kaikkialla. Lentokohtaukset ovat realistisesti toteutettuja ja lentäjien elämä muutenkin uskottavasti esitettyä. Hawksin omaan tarinaan pohjautuvan elokuvan käsikirjoituksesta vastaa käsikirjoittajaveteraani Jules Furthman, joka työskenteli Hawksin lisäksi läheisesti myös Josef von Sternbergin kanssa. Valittamista ei löydy tarinankaan osalta: se etenee kahden tunnin kestostaan ja pieneen tilaan rajatusta toiminta-alastaan huolimatta sujuvasti, hahmoille annetaan tarpeeksi tilaa ja aikaa kehittyä ja dialogi on kauttaaltaan ensiluokkaista, kuten Hawksin elokuvissa yleensäkin. Valittamista ei ole teknisellä puolellakaan, vaan varsinkin kuvaus ja lavastus ovat ensiluokkaisia.”
Tästä ja kaikesta huolimatta Howard Hawks ei saanut kertaakaan elämänsä aikana Oscar-palkintoa. Hän eli suurimman osan elämänsä vailla ansaitsemaansa kunniaa, eivätkä kaikki halua muistaa vieläkään hänen suuruutta. Akira Kurosawan tai Alfred Hitchcockin tavoin Hawks sai kunnia-Oscarin vasta uran ehtoopuolella. Academy of Motion Picture Arts and Sciences tuli ylistäneeksi Hawksia “amerikkalaisen elokuvan jättiläiseksi, jonka tekemä työ on eräs johdonmukaisimmista, elävimmistä ja monipuolisimmista saavutuksista elokuvan maailmassa”. Kun Hawksilta kysyttiin, harmittaako häntä se, ettei hän ole saanut uransa aikana Oscaria, hän vastasi: “Ei tippaakaan. Olen eri mieltä useimmista Oscar-valinnoista, joten luultavasti se ei vaivaa minua juuri siksi.”
Howard Hawks muistetaan myös siitä, että hän teki eräänlaisia uusintaversioita omista elokuvistaan Hollywoodissa jo ennen Alfred Hitchcockia, George Milleriä, Tim Burtonia tai Michael Hanekea ja niin edespäin, tehdessään ensin The Front Pagen (1931) ja sitten His Girl Fridayn (1941) sekä Tukkikuninkaan (1936) ja Punaisen virran (1948). El Doradoa (1966) ja Rio Loboa (1970) on myös kutsuttu Rio Bravon (1959) uusintaversioiksi, vaikka Hawks ei ole aivan samaa mieltä.
“Ne eivät olleet uusintaversioita. Oletko koskaan lukenut Hemingwayta? Löydätkö tarinoista koskaan yhtäläisyyksiä? Hemingway varasti itseltään kaiken aikaa. Hän kirjoitti aina jotain sellaista, jonka hallitsi hyvin. Jos teemme elokuvan, josta tulee suurmenestys, josta ihmiset pitävät, alamme haluta uutta versiota samasta elokuvasta. Jos ohjaajalla on tarina josta hän pitää ja hän tekee siitä elokuvan, hän tarkastelee usein valmista elokuvaansa ja sanoo: ‘Jos tekisin tuon uudelleen, onnistuisin paremmin’, joten juuri niin minä teen. […] El Doradossa Bob Mitchum oli sheriffi, ja hän oli juoppo, kun taas apulaissheriffi oli täysin raitis. Vaihdoimme Waynen sheriffistä revolverimieheksi. Toisessa elokuvassa juoppoa esitti Dean Martin, toisessa Mitchum. He ovat erilaisia tyyppejä. On aina kaksi tapaa edetä, on mahdollista kulkea molempiin suuntiin, ja tiesimme ne molemmat hyviksi.”
Vaikka Orson Welles on väittänyt, että Hawks on proosaa, kun taas Ford on runoutta, Vain enkeleillä on siivistä ei löydä ainoatakaan “runollista hetkeä”, sillä koko elokuva on pelkkää katkeamatonta runoutta. Proosallinen asennoituminen voi olla Hawksille lähtökohta, mutta sen pudotessa läpi sielun kaleidoskoopin syntyy jotakin muuta: liikettä, tunnetta ja jäntevyyden runoutta, toimintaa, jossa ei jäädä haikailemaan menneen perään.
Kirjoittaminen on yhtä kuin tuntemista. Hawksille elokuva on yhtä kuin liikettä. Hawks kirjoittaa elokuvalla. Hänen elokuvassaan lentokoneen hurisevat, usva kohoaa ja naiset ovat loistavan kauniita, ollen täynnä vapautta ja eloa ja sitä iloa joka syntyy kisailusta. Kaikki elää, hengittää. Henkilöt kimpoilevat toisiinsa kuin pingispallot seinään. Hawksin elokuvissa risteilevät yhteisön jäsenten, moraliteettien ja persoonien värikäs kirjo kuin jonkinlaisessa plastisessa heliotroopissa, koko ajan mennään eteenpäin.
“Tyyli on vastaus kaikkeen”, kirjoittaa Charles Bukowski, jolloin on oikeutettua sanoa, että Howard Hawksin elokuvat ovat yhtä kuin tyyli. Hän on tyyli. Hänellä on kyky löytää kauneutta sieltä missä sitä ei ole, kyky ammentaa liikettä sieltä, missä kaikki on jähmettynyttä. Hän tietää, että taide täytyy lyödä loppuun saakka, tiedättehän: kun aloittaa rummuilla, on lopetettava TNT:llä, tykillä. Vain loppuun saakka viemisestä löytää viimein ne traagisuuden ja komedian ylä- ja alavireet, jotka Hawksin elokuvista läpipaistavat, ne vireet, jotka yhdistävät viihteen ja taiteen. Lopulta on kyse samasta asiasta: vaatii taitoa viihdyttää. Hawksin ei voi sanoa kertaakaan puuduttavan. Parhaimmissa elokuvissaan hän on paras, eikä koskaan tylsä.