Kategoria:

Hongkong-komedian aarteita: Chow Yun-Fat on Aasian Cary Grant!

Chow Yun-Fat, tai kuten monet länsimaiset fanit häntä yksinkertaisesti kutsuvat, CYF, on yksi kansainvälisesti tunnetuimpia kiinalaisia ja samalla myös aasialaisia näyttelijöitä. Hän löi itsensä tietysti lävitse niin sanotuissa heroic bloodshed -genren elokuvissa, joiden tunnetuin edustaja kansainvälisesti on tietysti John Woo. Näiden lisäksi suuri osa Chow’n rooleista 80-luvun loppupuoliskolla koostuu toimintaelokuvista. Woon filmien jälkeen tunnetuin lienee Prison on Fire (Ringo Lam, 1987), johtuen yhteydestään Quentin Tarantinon mainioon Reservoir Dogsiin.

Julkaistu: Kirjoittaja: Mikko Lamberg
Kategoria:

Spring Breakers ja tyylikkään väkivallan paluu

Nostalgianhuuruista tyylikkyyttä huokuvien kostoelokuvien aikakausi on tässä ja nyt. Tällä vuosikymmenellä. Sen kuninkaaksi nostettiin harrastajien keskuudessa jo lähes yksimielisesti pari vuotta sitten ilmestynyt Nicolas Winding Refnin Drive. Sen lisäksi William Friedkinin vuosiksi unohdettu Elää ja kuolla L.A.:ssa (1985) on yhtäkkiä taas kovinta ikinä.

Uudelleen syttynyt rakkaus 80-luvun neonväreihin, huipputyylikkyyteen ja väkivaltaan väkivallan vuoksi on ollut jo vuosia nousemassa yhdeksi isoimmista trendeistä, elokuvissa, videopeleissä ja musiikissa, ja näiden yhdistelmissä.

Julkaistu: Kirjoittaja: Jouni Heinonen
Kategoria:

Marco Beltrami penetroi harrastustani

Heräsin eräänä yönä kylmän hien puskiessa kasvoilleni. Mielessäni oli vain yksi kysymys. Miksi elokuvasäveltäjä Marco Beltramin minussa herättämät tunteet hämmentävät minua näin? Kuvaillakseni tätä outoa suhdetta kyseiseen mieheen ja hänen työhönsä, minun pitänee aloittaa alusta. Elokuvaa kuvaillaan taiteenlajina usein taianomaiseksi. Joskus tämä taika kuitenkin rikkoutuu. Loitsu sanoo itsensä irti jos juoni menee viemäristä alas, näyttelijä lausuu repliikkinsä kiviseinän karismalla tai toimintaa leikataan kuin hiuksia 90-lukulaisen Johnny Deppin kampaamossa. Tähän ikävään laadunpudotukseen on mielestäni kuitenkin olemassa parannuskeino – Musiikki. Erinomainen, tilanteeseen sopiva elokuvamusiikki voi pelastaa hölmöt juonenkäänteet onnistumalla narratiivin typeryydestä huolimatta ruokkimaan katsojan immersionhalua sopivilla soinnuilla. Juuri tällaisen musiikin tekemiseen herra Beltrami sopii kuin nappi otsaan.

Julkaistu: Kirjoittaja: Miikka Kaitila
Kategoria:

Kauhuelokuvan sisäsiittoisuudesta

“Dude, Where’s My Car? meets 28 Days Later” kehutaan Shaun of the Deadia. “Twilight meets My Bodyguard” sanovat kriitikot Let The Right One Inistä. Kauhu lienee ainoa genre, jossa mainonta, yleisö sekä kriitikot vuolaasti sopusoinnussa ylistävät ja ylläpitävät matkimisen jaloa taitoa. Ja se näyttäisi kelpaavan kaikille asianomaisille jostain syystä. Yllä mainitut elokuvat ovat malliesimerkkejä onnistuneesta aiempien elokuvien iteraatioista, sillä ne tuovat jotain uutta aiempien versiointien tarjontaan, oli se sitten huumoria tai lapsista kertovaa ihmissuhdetragediaa. Valitettavasti tämä otanta ei edusta edes prosenttia kauhugenren tarjonnasta. Suurin osa, ja oikeastaan koko kauhuelokuvan historia, on täynnä enemmän tai vähemmän onnistuneita matkimisketjuja ja sisäsiittoisia sukupuita. Kauhuelokuvien kronologia tuntuu aivan liian usein lopulta päätyvän joko tarinan, visuaalisen annin tai narratiivin rakenteen puolesta F.W. Murnaun Nosferatuun tai Robert Wienen The Cabinet of Dr. Caligariin.

Julkaistu: Kirjoittaja: Miikka Kaitila
Kategoria:

Ostakaa makkaraa

I Miten tämä teksti liittyy elokuviin? Kaikilla tavoilla. Ennen kaikkea sillä tavalla, että silmittömän paskan tarjoaminen katsojille tunnustamatta sen omaa heikkoutta on ollut viimeisten muutaman vuosikymmenen ajan valtavirtaelokuvan kiveen hakattu Lue lisää

Julkaistu: Kirjoittaja: Mikko Lamberg