Maa: Iso-Britannia, Kanada
Genre: Dokumentti
Ohjaus: Jerry Rothwell
Käsikirjoitus: Jerry Rothwell
Kuvaus: Ben Lichty
Leikkaus: James Scott
Sävellys: Lesley Barber
How to Change the Worldia voisi kuvailla surullisena käänteisversiona J.V. Cousteaun ensimmäisistä dokumentoiduista syvän meren matkoista, vaikka en tiedä, onko se aivan oikeutettu vertaus. Siinä missä J.V. Cousteau oli ensimmäisissä elokuvissaan kokonaan moraalin tuolla puolen, How to Change the Worldin Greenpeacen aktivistit, nämä luonto- ja eläinpolitiikan pelottomat ja masokistiset sankarit, toisin kuin eräät, ovat pyyteettömästi aidosti kiinnostuneita maailman parantamisesta enemmän kuin oman suosionsa kasvusta tai tilipussin painosta. He suorastaan hyökkäävät luontoa kohtaan suunnattuja rikoksia vastaan. Periaatteenaan, mitä tulee eläinten teurastukseen, on se, että eläimen brutaali tappaminen on eräässä mielessä jopa raaempaa kuin ihmismurha, sillä eläin on heikompi olemassaoleva.
“Ainoa oikea vastaus politiikan kulttuuristumiseen on kulttuurin politisoiminen.” How to Change the World näyttää Greenpeacen perustamisen historiikin ja ilmiön maailmalle leviämisen loppua päin melko sentimentaalisessa paketissa. Se saa toisaalta aidosti surullisia sävyjä – ja voi olla että kuulostan nyt teennäiseltä, mutta sanon sen silti: sydäntä raastavassa – uutisten tapaan ulkopuolisen kärsimyksen tirkistelymielessä, hyvin perverssissä elokuvassa.
Miten katsoa kuvaa sinulle tuntemattomien ihmisten maalle laskemis -riitistä suruisan musiikin soidessa taustalla?* Miten katsoa eläintappokuvia, jotka olivat voyeurismissaan sen verran shokeeraavia, että muutamat katsojat poistuivat niiden aikana? Järkytys on suurta ja sen sanoma on selvä: tälläistä ei tulisi tapahtua.
Samalla elokuva on pyritty laittamaan jännittävän, joku sanoisi jopa kaupallisen tarinan muodolliseen muotoon kaikkine yllättävine käänteineen ja oppikirjalogiikkoineen. Philip Glassin musiikkia imitoivat melodiat alkavat soida juuri silloin, kun halutaan korostaa tapahtumien surullisuutta. Halpaa manipulaatiota? Tarinankerronnallista magiaa? Toisaalta on mainittava soundtrackilta löytyvän – hieman skitsofreenisesti – myös tanssittaviakin kappaleita.
Tarinamaista tästä tehdään muun muassa käänteillä, vaikkapa Birgitte Bardot’n putkahtaminen (tietysti!) juttuun, ja persoonallisiksi luoduilla henkilöillä, kuten omille vitseilleen tikahtuen nauravalla hippipapalla. Myös sillä, että pyritään rakentamaan dokumentin sisälle ihmissuhdekuvio. Siis dokumenttielokuvan palasista, paloista todellisuuden kopioita (ei rekonstruktioita, toisin kuin mestari Roberto Rossellinilla) rakennetaan fiktiota. Toisin kuin fiktiossa, jossa hyvin jäsennetyistä valheista saadaan – silloin kun se toimii – jotakin “totta todempaa”.
Jos How to Change the Worldin pyrkimys todella olisi mystifioida kohteitaan, mitä muutenkin epäilen, se epäonnistuisi paljastaen heidän inhimillisen, lähes karikatyyrimaisen typeryytensä: sillä typeryydellä tai pikemminkin uhkarohkeudella saadaan enemmän aikaan kuin monilla viisauksilla.
Se paljastaa kohteidensa inhimillisyydessä suuren empatian: eläinten suojelu on näille ihmisille niin tärkeää, että he laittavat oman henkensä alttiiksi aatteidensa puolesta (mikä on tietenkin hyvin epäsuositeltavaa: ensinnäkin kaikki aatteet ovat epäterveellisiä), toisaalta sotien massatuotannon raakaa periaatteellisuutta ja häpeämättömyyttä vastaan! Kaikki ovat kuitenkin vain ihmisiä, aikuisia jotka ovat kuin lapsia, jotka leikkivät nyt vain suuremmilla asioilla.
Esimerkiksi laivan miehistön keskuudessa tapahtunutta draamaa verrattiin – liioitellusti – Shakespearen tragedioihin. Kuvien todistusvoima on silti lähes yhtä musertava kuin Eläinten veressä (1949), vaikka läheskään saman kaliiperin elokuvasta ei ole kysymys: yksikään katsoja ei silti varmaan poistunut salista lihansyöjänä. Tosin miten Ernest Hemingway olisi reagoinut tähän? Tai suuri valaanlihan ystävä Pablo Neruda?
How to Change the World yhdistelee arkistomateriaalia (still-kuvia, aikalaista dokumenttikuvaa, äänityksiä, uutismateriaalia) 70-luvulta tämän päivän taltiointeihin ja animaatioihin. Tavanomaista puhuva pää -struktuuria pyritään paloittelemaan kesysti kuvailemalla myös hieman studion taustaa. Tässä on sen suurin ansio: se taltioi kuoleman työskentelyn ihmisessä paremmin kuin Boyhood. Kuinka surullista onkaan, että elämä on niin kovin lyhyt ja että kaikki olemassaoleva on vain hetki kahden ikuisen tyhjyyden välillä, ja että lopulta me emme kuluta aikaa, vaan aika kuluttaa meidät, ja kaikki mitä luonto kasvattaa, on tuomittu häviämään.
Voi myös argumentoida, että miksi kuvat eivät saisi olla shokeeraavia paljastaessaan koko eläinteurastuksen brutaalin raakuuden (kuin mondo-elokuvissa)? Sillä mikä tahansa tirkistyksen idean kastroiva sensuuri olisi hävittänyt niiden tarkoituksen näyttää niitä hirvittävyyksiä, mitä ihmiset tekevät planeetallamme, ja estää sitä tapahtuvaksi tulevaisuudessa. Meidän on siis uskallettava kerran katsoa sitä, mitä rotumme on täällä tehnyt. Tukkiessamme silmämme siltä, valehtelemme itsellemme. Elokuva tuntuu Aldous Huxleyn tapaan sanovan: “huomio!” ja jatkavan sitä kyseenalaistamalla sen, miten ihminen käyttää planeettaa ja muita sen olioita perin itsekkäistä, tosin ehkä myös osin välttämättömistä syistä. Mutta, onko esimerkiksi valaiden tehokalastus välttämätöntä – tai tuleeko se olemaan alati kasvavan massan ikuisen nälän hetkelliseen kuriin saamiseksi?
Toisaalta voi miettiä raakuuksien ja uutisten korrelaatiota, siis riippuvuutta, jolloin siitä, mikä lähtökohtaisesti oli alunperin ongelma tuleekin tuon ongelman ylläpitävä ongelmallinen voima (tästä hyvänä esimerkkinä Nightcrawler, katsokaa se!) Sitten käydään “lavastettua sotaa itseä vastaan” samalla ylläpitäen ongelmaa. Tätä ei toki pidä ymmärtää väärin, kuten dokumentistakin käy ilmi: Greenpeacen saavutukset ovat olleet mittaamattomia mitä tulee muun muassa valaiden teurastamisen ehkäisemiseen. Joskin dokumentti ei voi myös olla herättämättä edellä esitettyä paradoksia. Voidaan siis kysyä, että missä määrin tietoisuutemme nukkuu näissä kuvissa, ja missä määrin se herää niiden ansiosta?
Oli miten oli, tästä jää myös sellainen kuva, että ollaan pystyttämässä sankaruuden kuolevaa patsasta enemmän kuin pyritään enää vaikuttamaan asioihin, ja halutaan omia kunnia luontoaktivismin ensimmäisinä todellisina sankareina. Joskin siinä sivussa, kun rakennetaan elävää legendaa, myös todella vaikutetaan tekemällä kantaa ottava elokuva. Mitä taiteeseen tulee, kaikki kriittiset sanat ovat turhia ja aiheuttavat vain enemmän tai vähemmän väärinkäsityksiä. Lopuksi elokuva näyttää, kuinka isiemme kuoltua perinne, tai paremminkin vastuu planeettamme – tämän pelon valtakunnan, tämän universumin laitojen korttelin – kunnossapidosta siirtyy jälkipolville. Näppärää, vai mitä?
* Kun lähdetään dokumenttielokuvasta, päädytään fiktioon; kun lähdetään fiktioelokuvasta, päädytään dokumenttiin.