Kaksiosaisen DocPoint -raporttimme ovat koonneet Jyri Majuri, Jens Hattuniemi ja Mikko Lamberg. Ensimmäinen osa käy lävitse mielenkiintoisia uusia dokumenttifilmejä laidasta laitaan. Toisessa osassa käydään lävitse muutamien yksittäisten uudempien elokuvien lisäksi Rose Lowder -retrospektiivin tunnelmia ja kahdessa Mario Ruspoli -näytöksessä nähtyjä elokuvia.
Bad Boy: High Security Cell (2012)
Bad Boy: High Security Cell näyttää hetken ajan millaista on elää puolalaisessa eristyssellissä eli kotoisammin ”pytyssä”. Päällisin puolin olot eivät ole edes kauhean epäinhimilliset. On sänkyä, vessanpönttöä ja televisio. Mitä muuta mies tarvitsee? Suomalaisen vankilajärjestelmän lepsuudesta vakuuttunut katsoja järkyttyy. Eikö edes Puolassa osata rangaista rikollisia?
Dokumentin päähenkilö Damian avautuu katsojalle kohtuullisen analyyttisena, jopa fiksunakin miehenä, joka kykenee toimimaan lakien mukaan, mutta nopea himojen tyydytys on houkutellut hänet rikoksen polulle. Halusin vain nopeita autoja ja kauniita naisia, Damian toteaa. Nyt hän masturboi vankilassa vartijoiden katsellessa kameran läpi seuraavat 10 vuotta. 23 tuntia päivästä eristyksissä muista ihmisistä ei ole missään nimessä lomaa.
Ihmisen ei ole hyvä olla yksin, ja Damian purkaa kameralle ahdistustaan, haaveitaan ja toiveitaan. 10 vuoden aikana olisi todennäköisesti ehtinyt tekemään paljon muutakin kuin vain kävelemään ympyrää. Vapaudessa elävä katsoja ei voi tuntea muuta kuin helpotusta tiedostaessaan oman elämäntilanteensa. Kuinka ihanalta tuntuikaan elokuvista poistuessa nähdä pidemmälle kuin kolmen metrin päähän, tuntea kirpeä talvi-ilma, nähdä muut ihmiset.
Bad Boy: High Security Cellin vaikuttavuus piilee Damianin avoimuudessa. Tatuoitu, raavas mies vaikuttaa ensisilmäyksellä viheliäiseltä slaavilta, jonka seurassa tiedostaa arvoesineidensä sijainnin paljon herkemmin. Pikkuhiljaa noiden uhmakkaiden silmien takaa paljastuu kohtuullisen normaalin lapsuuden elänyt mies, joka lihomisestaan itsetietoisena pyytää kameramiestä olemaan kuvaamatta vatsaansa, sillä tytöt eivät tykkää rasvamakkaroista vyötäröllä. Hän nauraa vankilaelämän tuomille liikakiloillekin, jotta ei purskahtaisi itkuun. Jos maailmassa on yhtään oikeudenmukaisuutta, Damian hukkui naisilta tulevaan fanipostiin dokumentin ilmestymisen jälkeen. (JH)
More Than Honey (2012)
Markus Imhoofin More Than Honey ei nimensä mukaisesti käsittele vain mehiläisiä ja hunajan tuotantoa. Erityiseen keskiöön elokuva nostaa maailmanlaajuisen mehiläisten joukkotuhon, jonka mystisiä juuria elokuva etsii.
More Than Honey oli ilmeisesti yksi Docpointin vetonauloista. Aiheen käsittelytapa on loppujen lopuksi varsin perinteinen herätysdokumentti, jossa yritetään saada katsojia tiedostamaan ongelma ja tiedostamisen kautta jopa vaikuttamaan asiaan. Filmissä haastatellaan erilaisia mehiläiskasvattajia, seurataan heidän arkeaan ja tarkastellaan mahdollisia ratkaisuja ongelmaan.
Erityisen mielenkiintoisena — ja surkuhupaisana — aspektina voidaan mainita kiinalaiset siirtotyöläiset, jotka pölyttävät manuaalisesti kukkia. Olennaisimmaksi ongelmanratkaisijaksi nousee kuitenkin afrikkalaisten tappajamehiläisten villi kanta, jonka ohjaaja Imhoof kokee olevan turhaan syyllistetty hurjuudesta. Tappajamehiläiset ovat vahvempia kuin teollisuuden tarpeisiin kehitetyt nössömehiläiset, joilla ei riitä vastustuskyky eikä sisu.
Ohjaajalla on asiaan henkilökohtainen ote, koska hänen isoisänsä oli mehiläiskasvattaja. Elokuvan lopussa seurataan pientä tutkijaryhmää (johon sattuu kuulumaan ohjaaja Imhoofin jälkeläisiä) jotka vievät tappajamehiläisiä pienelle syrjäiselle saarelle katsoakseen kuinka ne pärjäävät. Tässä vaiheessa elokuva alkaa falskata — suurimmaksi ongelmaksi nousee lievä epätasaisuus. Tutkijaryhmä esitellään liian myöhäisessä vaiheessa elokuvaa, ja huomio hajautuu vähän turhankin paljon.
Yhtä kaikki elokuvalla on katsojaansa jonkinlainen vaikutus. Tähän vaikuttaa erityisesti Attila Boan ja Jörg Jeschelin upea kuvaus, joka tunkeutuu mehiläisten kennoihin ja “iholle”. Pelkäksi paatokseksi ja paasaamiseksikaan elokuva ei mene, vaan ajoittain filmissä on mukana hiljaista, helpottavaa huumoria. Allekirjoittanutkin huomasi alkaneensa pohtia kaupassa mitä hunajaa ostaa. Ei innovatiivista dokumentintekemistä, mutta mitä ilmeisemmin ajaa asiansa hyvin. (ML)
The Vanishing Spring Light (2011)
Kiinalaisesta West Streetistä kertovan neliosaisen dokumenttisarjan ensimmäinen osa, The Vanishing Spring Light, dokumentoi 75-vuotiaan naisen viimeiset elinkuukaudet alueella, joka on joutumassa suurten uudistusten kohteeksi. Nainen itsekin toivoo kuolemaa, koska hän ei sanojensa mukaan ole kuin haitaksi lapsilleen, joista vain hänen poikansa ehtii pitämään huolta hänestä. Tyttäret lähinnä vain huutavat äidilleen, koska tämä ei esimerkiksi pysty yksin suoriutumaan jokapäiväisistä askareista tai kiipeämään omin avuin skootterin kyytiin.
Mitä pidemmälle elokuva etenee, sitä huonommaksi naisen tila muuttuu. Elokuvan ehdottomasti koskettavin kohtaus on noin kymmenen minuuttia kestävä naisen haastattelu tilassa, jossa hän ei voi enää tehdä muuta kuin maata sängyssä ja valittaa kipuaan. Lopulta näemme naisen hautajaiset. Niissä tyttäret purskahtavat teennäisen kuuloiseen huutoitkuun, kun taas poika on hiljaa. Pojalle kuoleman voikin siis ajatella olevan todellinen helpotus. Hän voikin pitää päätään pystyssä auttamisensa vuoksi. Dokumentti onnistuu kertomaan jotain todella vaivaannuttavaa ihmisten suhtautumisesta vanhuksiin, sekä ylipäänsä rappeutumisen aiheuttamasta taakasta ja häpeästä.
Vaikka dokumentti kertookin itse West Streetistä hyvin vähän, onnistuu se herättämään mielenkiinnon muita sarjan elokuvia kohtaan. Kun joissain kohtauksissa käydään katua naapuroivilla alueilla, ovat ne aivan eri maailmasta. East Street on kuin postikortista otettu aasialainen hieno kaupunginosa, ja kulman takana odottava West Street pahainen slummi, joka alkaa aivan yhtäkkiä. The Vanishing Spring Lightin myötä kadun asukkaat tulevat jonkin verran tutuiksi, joten voi olla mielenkiintoista seurata, millaisista näkökulmista seuraavat osat tehdään ja keskitytäänkö niissä sitten enemmän tuohon muutokseen, jonka tulosta tässäkin elokuvassa kovasti puhutaan. (JM)
Tsunami and the Cherry Blossom (2011)
Lyhytelokuva Tsunami and the Cherry Blossom alkaa todistajien itse videokameralla tallentamalla kuvalla tsunamin iskeytymisestä japanlaiseen kaupunkiin. Järkyttävä materiaali kuvaa juuri ja juuri tulvivan veden tieltä pakenevia ihmisiä, veden mukana liikkeelle lähteneitä taloja, ympäriinsä paiskautuvia autoja.
Eksploitaatioksi juttu ei mene, joten mitään ratkaisevaa, kuten kenenkään hukkumista emme varsinaisesti näe. Eikä tarvitsekaan. Vanha elokuvanteon sääntö on se, että se mikä jätetään kertomatta on usein tehokkaampaa kuin näytetty. Se on tässäkin tapauksessa aivan tarpeeksi, lähes liikaa kestettäväksi.
Fokus siirtyy sen jälkeen ennen kaikkea selviytyjiin. He kertovat siitä kuinka onnistuivat juuri ja juuri pakenemaan heidän perheidensä ja ystäviensä kokemista kohtaloista. Ajoittain kuvataan ihmisiä kotiensa raunioilla etsimässä arvotavaroitaan tulevaisuuden vakuudeksi. Keski-ikäinen mies murtuu kertoessaan, kuinka hänen paras ystävänsä menehtyi hänen silmiensä edessä. “Antaisin kaiken mitä minulla on saadakseni hänet takaisin.”
Mieleen tulevat tsunamin aikaan sosiaalisessa mediassa levinneet screenshotit, joihin oli koottu Facebookista kommentteja, joissa yhdysvaltalaiset juntit iloitsivat tsunamista, koska se oli karman kosto Pearl Harborista. Ilmeisesti kaksi atomipommia ei riittänyt. Mieleen tulevat myös ihmisen pikkumaisuus ja loputon tyhmyys.
Vähitellen tunnelma muuttuu optimistisemmaksi. Tsunamista siirrytään kirsikankukkiin, joita japanilaiset ihastelevat niiden lyhyen kukinnan aikana joka kevät, samalla kun järjestävät juhlia niiden kunniaksi.
Elokuva käy lävitse japanilaisten yhteistä historiaa ja kansanluonnetta näiden kauniiden kukkien kautta ja rinnastaa ihmiselämän, kauneuden ja sinnikkyyden kirsikankukkien lyhyeen elämään, kauniiseen loppuun (kuvat tuulen mukanaan heittelemistä kukkasateista ovat vaikuttavia) ja ennen kaikkea niiden jokavuotiseen paluuseen, elämän voittoon.
Elokuvan ongelmaksi kohoaa lopulta se, ettei se oikeasti sano mitään sellaista, jota ei voisi lukea elokuvan selosteesta ennen sitä. Tarkoitus on vain liikuttaa katsojaa emotionaalisesti. Siinä onnistutaan hyvin, vaikkakin elokuva mehustelee asetelman koskettavuudella loppupuolella hivenen liikaa. Empatiantunne on kuitenkin vahvasti läsnä. Haastatelluille, eloonjääneille, toivoo hyvää loppuelämää. Joskus sekin riittää. (ML)
The Last Frontier (2011)
Mongolia, tuo karu kaistale maata Venäjän ja Kiinan välissä on viimeisiä kolkkia maapallollamme, jota järjestäytynyt uskonto ei pidä niin lujasti hallussaan. The Last Frontier seuraa kuinka katolilainen, baptisti ja kaksi metodistia yrittävät istuttaa Jeesuksen opetukset kansakuntaan, josta huimat 39 prosenttia tunnustautuu ei-uskovaksi.
Mongolia avautuu kuin hollywoodilainen käsitys Neuvostoliitosta. Kirkkaan sinisen taivaan vastapainona on alhaalla harmaanruskea maa harmaanruskeine rakennuksineen ja ihmisineen. Hento lumipeite yrittää peittää tätä masentavaa näkyä onnistumatta siinä, ja Mongolia vaikuttaa kaiken kaikkiaan vihoviimeisimmältä kaatopaikalta, johon ei liittäisi adjektiiveja elinvoimainen, pirteä tai iloinen. Onko siis ihmekään, että mongolialaiset ryyppäävät kuin pienet eläimet?
Ja tästä dokumentti alkaa. Kongosta Mongoliaan saapunut katolilainen pappi ajaa pitkin pimeää tietä nähden maahan kaatuneen humalaisen. Paleltumiskuoleman vaara on ilmiselvä, joten pappi rientää apuun. Kongolainen on viettänyt Mongoliassa pitkälle toistakymmentä vuotta, mutta käännytystyö on kärsinyt pahoin humanitäärisen avun rinnalla. Hän on jopa alkanut kyseenalaistaa uskonsa tarkoituksenmukaisuutta.
Kongolainen on kaikin puolin sympaattinen ilmestys, jolle toimii erinomaisena vastapainona jenkkibaptisti, joka tulee suoraan rationaalisen ateistin pahimmista painajaisista. Tehostaakseen ilosanomansa vaikutusta, on baptisti mennyt naimisiin paikallisen naisen kanssa, sillä onhan ilmiselvää, että tulkin avulla käännytystyö sujuu paremmin. Dokumentin hupaisinta antia on nähdä kuinka baptistin leveä ja pröystäilevä, ämöriikkäläinen raamatuntulkinta kääntyy mongoliaksi vaimon suussa.
The Last Frontier on dokumentti, jossa olisi niin paljon enemmän potentiaalia kuin mihin on päästy. Elokuva keskittyy vain ja ainoastaan lähetyssaarnaajiin ja ohittaa paikallisen väestön lähes totaalisesti. Kaikkein absurdein ratkaisu on paikallisen shamaani-räppärin esittely, koska mieheen ei kuitenkaan perehdytä millään lailla tarkemmin. Nuorten metodistinaisten funktio tahtoo myös jäädä arvoitukseksi, He toimivat vertailun kohteena kongolaiselle. Ovatko metodistit jotain, mitä kongolainen oli vuosia sitten, kun hän uskoi inhimillisen avun auttavan Jeesuksen hyväksymistä mongolialaiseen elämään? Odottaako nuoria naisia samanlainen pettymys, kun humanitäärinen apu ei tuota tahdottuja lopputuloksia?
Last Frontierin ehdoton kiintotähti on siis kongolainen. Jo pelkkä ajatus kongolaisesta tekemässä lähetystyötä Mongoliassa on hykerryttävän kaukaa haettu, mutta mies painiskelee tämän lisäksi myös hyvin syvissä kriiseissä. Afrikkalaisena hän tietää lähetystyön julman historian seuraukset paremmin kuin moni muu, eikä näin ollen halua missään nimessä tyrkyttää uskoaan liiaksi. (JH)
I Am Breathing (2012)
Kehon liikehermosolut lamaannuttavaa ALS-tautia sairastavan 34-vuotiaan skotlantilaismies Neil Plattin elämän viimeiset kuukaudet dokumentoiva I Am Breathing toimi mielenkiintoisena jatkeena aikaisemmin katsomalleni The Vanishing Spring Lightille. Molemmat esittelevät yleisölle ihmisen, joka tietää kuolevansa pian ja joka joutuu käsittelemään tämän tiedon jollain tavalla. Plattin tapauksessa hän pitää blogia, jossa hän kertoo päivittäin omat tuntemuksensa sairauden kanssa. Lisäksi hän kokoaa pienelle pojalleen portfoliota, jossa hän yrittää kertoa, millainen ihminen hän on ollut.
Platt tuntuu aluksi suhtautuvan tilanteeseensa yllättävän runsaalla huumorilla. Hän kiroilee tietokoneen äänitunnistusohjelman epätarkkuudelle, vitsailee nenänsä kutiamisesta ja leikkii poikansa kanssa hengityskoneensa maskilla. Elokuvassa nähdään myös puhelinyhtiön kanssa käyty keskustelu, jossa hänelle tarjotaan parempaa liittymää, vaikka hän sanoo haluavansa peruuttaa sopimuksen siksi, että hän kuolee pian. Kaikki tämä on kuvattu niin, että katsojaa alkaa väkisin naurattaa, koska Platt selkeästi haluaa vielä jättää itsestään humoristisen ja positiivisen kuvan. Siksi onkin todettava, että I Am Breathing on luultavasti niin hauska dokumentti kuin tästä aiheesta voi ylipäänsä saada.
Elokuvasta löytyvän huumorin ja positiivisen elämänasenteen vuoksi Plattin tarina muuttuu hyvin koskettavaksi ja riipaisevaksi taudin edetessä vakavammaksi ja kuoleman tullessa ajankohtaisemmaksi. Kuolemalla ei voi vitsailla loputtomiin, ja miehen tilitykset siitä, miten hän haluaa hengityskoneensa sammutettavan, kun hän menettää puhekykynsä, ovat masentavaa seurattavaa. Myös Plattin vaimon tuntemusten kuvaaminen on tylyä katsottavaa, koska hän ei esimerkiksi tiedä, miten selittäisi asian lapselleen, joka on vielä liian nuori ymmärtääkseen tilannetta.
Valitettavasti elokuvan toteutuksessa on muutamia häiritseviä asioita, jotka onnistuvat viemään Plattin tarinalta tehoa. Lähes jokaiseen kohtaukseen on pitänyt laittaa häiritsevän alleviivaavan surumielistä pianomusiikkia. Lisäksi ainakin allekirjoittanutta häiritsee se, miten nykyisin lähes jokaisessa itsetietoisessa teoksessa on pakko olla mukana jaksoja, joissa ruudulle piirretään jotain havainnollistavaa time-lapsea käyttäen. Jostain syystä myös Plattien omat kotivideot on cropattu elokuvaa varten, jotta niissä ei näkyisi mustia palkkeja, jotka tuntuvat olevan nykyisin elokuvien katsojille kirosana. Mieluummin sitten katsotaan puolikkaita päitä ruudulla. I Am Breathing kannattaa siis katsoa Neil Plattin tarinan vuoksi, mutta sen teknisessä toteutuksessa olisi ollut parantamisen varaa. Oikeastaan tästä syystä jätin myös paikalla olleen ohjaaja Emma Davien Q&A-tilaisuuden suosiolla väliin. (JM)
Kung Fu Grandma (2012)
Kung Fu Grandma on yllättävä hyvän mielen dokumentti. Ei uskoisi, kun aiheena on vanhoihin naisiin kohdistuva raiskausepidemia kenialaisessa ghetossa. Isoäidit harjoittelevat itsepuolustustaitoja kirkon virkaa toimittavassa betonihökkelissä. Yksi isoäiti pitelee tyynyä ja kymmenkunta muuta isoäitiä käy vuoronperään lyömässä tai potkaisemassa sitä toistaen ”EI, MINÄ EN HALUA JUTELLA SINULLE!” Seksuaalinen väkivalta ei ole mitään uutta tai yllättävää näiden ihmisten elämissä, se on vain yksi elämän totisista tosiasioista, ja on parempi pystyä puolustautumaan raiskaajilta, kuin jäädä itkemään elämän epäoikeudenmukaisuutta. Viralliset tahot, joita länsimaisessa hyvinvointivaltiossa kasvanut ihminen odottaisi avuksi, loistavat poissaolollaan. Itsepuolustussessiot päätetään – enkä yhtään liioittele – yhteislaululla.
Kaikki vähänkään elämän nurjempiin puoliin perehtyneet tietävät eteläafrikkalaisesta myytistä, jonka mukaan seksi neitsyeen kanssa parantaa AIDS:in. Ja koska suurin osa neitsyistä ei varmaan ole kauhean halukas antamaan ainokaistaan immenkalvoa tappavaa tautia sairastavalle, voidaan useimmiten puhua raiskauksesta. Isoäitien raiskauksissa on kyse osittain samanlaisesta taikauskosta, mutta myös järkeilystä, jota voisi kait luonnehtia eräänlaiseksi turvaseksiksi. Jos nainen on elänyt vanhaksi, yli nuoruuden ja vaihdevuosien kautta isoäidiksi asti, voidaan kohtuullisella varmuudella arvioida, että hänellä ei ole HIV:iä. Näin ollen vanhan naisen raiskaaminen on nuoren miehen kannalta turvallisempaa kuin nuoren naisen raiskaus.
Kaikenlainen kauhistelu ja alleviivaus kuitenkin loistavat poissaolollaan Kung Fu Grandmassa, vaikka aihe on vähintäänkin vastenmielinen. Tämä kulminoituu kohtauksessa, jossa itsepuolustuskurssille osallistuvat isoäidit käyvät jututtamassa raajarikkoa isoäitiä, joka kertoo raiskauksestaan. Kolmannesta vähän ajan sisään. On hämmentävää nähdä ihmisten puhuvan tästä asiasta niin arkisesti. Mitäpä sille enää jälkikäteen voi? Ainoa mitä voi, on varautua tulevaisuutta varten. Isoäitien elämää ei leimaa toivottomuus, vaan vakaa usko omaan kyvykkyyteen huolehtia itsestään muiden avulla. Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta. (JH)
White Night (2012)
Kung Fu Grandman kanssa samassa näytöksessä esitetty White Night pureutuu Israelin ja Palestiinan välisen katastrofin jaloissa rimpuilevien naisten arkeen. Palestiinan puolella asuvat musliminaiset työskentelevät siivoojina Israelin puolella. Kiitos käsittämättömän rajabyrokratian ja turvatoimien, he livahtavat joka yö rajan yli pimeän turvin, jotta pääsevät töihin kello seitsemäksi. Rajan yli voi liikkua luvallisesti viisumilla, mutta jostain syystä dokumentin naisilla ei ole sitä. Osa on luovuttanut viisumin suhteen ja osalla hakemus pysyy byrokratian hampaissa. Arki ei kuitenkaan yhtä paperilappua odota ja jollain tapaa on ruokittava perhe. Kimuranttia tilannetta ei helpota ollenkaan muslimiyhteisön nihkeä suhtautuminen työtä tekeviin naisiin.
White Night on kuvattu vakuuttavalla sissitaktiikalla ja kamera kulkee naisten mukana yli kukkuloiden ja laaksojen, piikkilankojen alitse ja välistä kohti töitä. Katsoja voi tuntea nahoissaan kiireen ja ahdistuksen, kun naiset pohtivat, että kerkeävätkö he töihin ajoissa, onko turvallista ylittää rajalla oleva moottoritie, näkyykö Israelin valtion rajavartijoita? Kaikki tämä purkautuu ulos nauruna ja ilona, kun he ovat ylittäneet rajan ja liftaavat kyydin työpaikalle. He ovat selvinneet tämän aamuisesta kissa ja hiiri-leikistä voittajina, mutta kuinka käy huomenna?
Virallisia tahoja dokumentissa ei nähdä kuin ohikiitävän läheltä piti -tilanteen ajan, kun rajavartio yllättää naiset rajalla. Jää täydeksi mysteeriksi, että miksi ihmeessä keski-ikäinen musliminainen ei voi saada viisumia Israelin puolelle. Ainoa mitä he voivat tehdä, on sopeutua ja rukoilla Jumalalta rikasta aviomiestä, jotta ei tarvitsisi käydä enää töissä. (JH)
Documentarian (2012)
Maaseutua Latviassa. Tuuli ja lumi muokkaavat kaunista suomaisemaa. Jo vanhuutta lähestyvä reilunkokoinen ja ronskia kielenkäyttöä viljelevä matami nimeltä Inta katselee, kun häntä kuvaamaan tullut elokuvaohjaaja Ivars Ziedris lapioi hänen pihaltaan kasoittain lunta, jotta Intan auto pääsisi liikkeelle. Kiitokseksi matami haukkuu ohjaajan pataluhaksi eikä suostu nostamaan hänen yltään langettamaansa kirousta.
Documentarian on kummallinen teos ja yksi iloisimpia yllätyksiä DocPointin tarjonnassa. Elokuvan keskiössä on dokumenttielokuvaa kuvaava Ziedris ja hänen ystävyytensä Intan kanssa. Erikoisinta tässä on se, ettei katsojalle koskaan oikeastaan kerrota miksi Ziedris kuvaa Intaa.
Toisin sanoen Zierdris vaikuttaa aluksi lähinnä häiriköltä, jota Inta yrittää häätää kimpustaan uhkailemalla väkivallalla, kirouksilla ja myrkytyksellä. Intastakaan ei saada hirveästi tietää. Hän on ollut vankilassa istunut huijari, hän on leski, hän elää köyhyydessä ja hankkii rahaa milloin toimimalla noitana taikauskoisille, milloin pesemällä hautakiviä. Toisaalta hän on sen verran epäluotettava kertoja, että kaikki hänestä tehdyt päätelmät voivat olla vallan hyvin virheellisiä.
Jokin on kuitenkin myös varmaa: Inta on selvästi yksinäinen ja vuodet itsekseen pienessä talossa koiran kanssa vietettynä ovat tehneet hänestä epäluuloisen ja ihmisvihamielisen. Hänen mielialansa ailahtelevat laidasta laitaan, naurusta raivoon.
Ohjaaja ei kommentoi tapahtumia kameralle kuin erittäin harvoin — kerran elokuvan alussa ja kerran lopussa. Koko muun ajan elokuva keskittyy kaksikon väliseen kemiaan sivuten myös Intan elämää ja hänen historiaansa.
Tavallaan Ziedris ja hänen ohjaajakumppaninsa Inese Kļava luottavat siis siihen, että kun jotain tutkailee tarpeeksi kauan siitä tulee automaattisesti mielenkiintoista. Se on erityisesti ihmisten tapauksessa totta. Vähitellen Inta lämpenee Ziedrisin läheisyydelle. Ziedris tuo Intalle lahjoja, he aterioivat yhdessä, juttelevat keskenään. Hiljaisesti ja pääosin maltilla Ziedris ottaa vastaan Intan solvaukset: kuinka elokuvantekijä ei ole oikea ammatti, kuinka Ziedris ei ole mies ottaessaan kohteliaasti vastaan niskaansa heitetyn loan, kuinka Ziedris ehkä onkin elokuvaohjaajana esiintyvä sarjamurhaaja…
Silti Inta lopulta innostuu itsekin elokuvanteosta ja ennen kaikkea dokumentaristin ystävyydestä. Kun elokuvan teko on lopetettava, ja Intan kanssa tehty materiaali on saatu kasaan, koetaan elokuvan kummallisimmat hetket. Inta on epäsiivo, vittumainen ja raivostuttava, mutta hänessä on inhimillisyyttä, joka purkautuu esiin syvältä vatsanpohjasta tulevana nauruna tai kesäillan hämyssä tapahtuvana harmonikansoittona. Ziedris on kiltti, hyväluontoinen ja hiljainen, mutta toisaalta hänen tietoisesti Intaan elokuvan lopussa ottamaansa etäisyyteen on vaikeaa suhtautua — ja aivan yhtä vaikeaa on ohjaajan suhtautua omaan itseensä ja tekoihinsa.
Documentarian asettuu samaan jatkumoon Exit Through the Gift Shopin ja muiden postmodernististen, performatiivisten, dokumenttien kanssa. Se on tavattoman viihdyttävä, ja elokuvan viehätys ei rikkoudu, vaikka elokuva referoisikin itseään. Ziedris toteaa Intalle menevänsä kuvaamaan paikallisen suon maisemia, koska ne ovat kauniita. Huolimatta siitä, että tämä todetaan ääneen ja sitten näemme nämä kauniit, miksei Suomeenkin sopivat, maisemat, niiden kauneus ja merkityksellisyys eivät haalene, vaan päinvastoin vahvistuvat.
Samassa mielessä koko elokuva on kaunis ja humoristinen. Tiedämme päähenkilöiden ystävystyvän, ja silti ystävyys on kaunista. Documentarian laittaa pohtimaan elokuvantekijän vastuuta ja suhdetta kohteisiinsa ja samalla paljonko elokuva tallentaa sen tekijästä ja kohteista, jos näitä kahta voi edes toisistaan erottaa, ja missä suhteissa. (ML)