Night Visions -festareiden vanavedessä viidennelle vuodelleen uinutta, Pirkanmaan elokuvakeskuksen (PEK) ja findie-tuotantoyhtiö Trash Videon (Mies Hervannasta, Nato Commando…) järjestämää Cinemadromea vietettiin synttärien merkeissä vakimajassaan, Tampereen keskustan Kehräsaaresta löytyvässä 128-paikkaisessa Arthouse Cinema Niagarassa. Tähän mennessä 96 kokoillan näytelmäelokuvaa ja kolmesta viiteen tapahtumaa per vuosi sisälleen kätkenyt Drome on pääkaupunkiseudun roskaharrastajien kanssa käymieni keskustelujen perusteella kuitenkin perusteellisesti etelän veteläin tietämyksen ulottumattomissa. Juuri ja juuri NV-pöhnästään toipunut toimittajanne (Jumalan armosta) päätti kiinnostavan (vaikkakin päällisin puolin jo entuudestaan tutuksi tulleen) ohjelmiston ja manselaisen agenttinsa kinkereistä antaman positiivisen palautteen perusteella pakata pullon Jaloviinaa povariinsa ja matkata kohti mustanmakkaran kaupunkia, tavoitteenaan vakavaa faktoista löpisemistä ennemmin gonzohenkinen raportti perjantai- ja lauantai-illat kattavasta meiningistä.
Marraskuun 13.–14. vuohen vuonna 2015 järjestetty Cinemadrome: Let Off Some Steam päättää kuluneen vuoden Drome-tapahtumat yhdessä loppukuusta järjestettävän The Rocky Horror Picture Show -näytöksen kanssa. Menneisiin, pitkälti Night Visionsissa esitettyihin paloihin pohjautuneisiin kattauksiin nähden (laadun ylläpitämiseksi muutamaa leffaa tavallista niukempi) tarjonta oli vain yhden Helsingin kankailla esitetyn rainan myötä lähellä reistailevaa pumppuani. Hieno hommahan se on, etteivät Dromen pääpirut Tomi Peuhkurinen ja Ville Lähde seuraa sitä mainstreameimpaa kaavaa, vaan ohjelmisto koostetaan tarpeen tullen vaikka sitten muista vaihtoehdoista omien intressien mukaan. Katsomo pääsi kuuden elokuvan ohella ihastelemaan paitsi tapahtuman zombi-aiheista mainosvideota ja viimeisen filkan eteen väsättyä Eroottinen trailershow Vol. kahta (luoja yksin muistaa, mistä pätkistä nuo parhaat klipit oli koottu), myös tuplana annettua esimakua parista ensi vuodelle uhkaillusta findiekuvasta. Näistä Hypnos on tunnelmaa uhkuva Lovecraft-innoitelma, Backwoods Madness taasen pieniltä osin tuoreesta Bunny the Killer Thingistä tuttujen tekijöiden suomalaisesta mytologiasta ammentavaa kauhua. Lyhyistä näytteistä huolimatta panokset vaikuttavat olevan korkealla, joten ehkäpä vuosi 2016 kertoo, alkaisiko kotimaisellakin puolella olla hurraamista peruskauraksi vakiintuneen Putous-huumorin, nyyhkydraaman ja muun sonnan keskellä.
Let Off Some Steamin avauselokuvana toimi starttipäivään kuin puukko mahaan sopinut slasher-klassikko Perjantai 13. päivä (Friday the 13th, 1980). The Last House on the Leftissä tuottajanpuikoissa huseeraaneen Sean S. Cunninghamin pahamaineiselle kesäleirille sijoitetut verikekkerit jakavat mielipiteitä kuin Mooses Punaistamerta. Toisten mielestä nopealla tahdilla John Carpenterin Halloweenin (1978) menestyksen varaan kasattu viipalointifilkka on tylsää, mielikuvituksetonta ja (nopean laskeskeluni mukaan) kymmeneen nousevasta body countistaan huolimatta liian vähälle roiskuttelunsa jättävä tahra Paramountin rinnuksessa.
Tiedä häntä, ovatko kesäkuuhun 2003 osunut tv-ensi-ilta ja sitä seuranneet neljä–viisi uusintakatselua kiillottaneet Jasonin vielä tulevaisuudessa odottelevaan lätkämaskiin oman hohteensa, mutta itse kuulun tähän jälkimmäiseen kastiin, joiden mielestä Perjantai 13. on kaikkea muuta kuin laahaavaa kuraa. Tarinaa rytmitetään melko toimivasti leirintäalue-elämän, uhkaavien kummitusjuttujen ja aina sieltä sun täältä eteen pamahtavien murhien välillä. Vaikka suuri osa tapoista perustuu kirkumisen sävyttämään ruumiinlöytöleikkiin, avaa tehosteguru Tom Savini hahmojen sisintä mitä nerokkaimmin efektein esimerkiksi kohtauksissa, joissa tytön kurkku viilletään auki, Kevin Baconin henkitorvi lävistetään nuolella tai erästä uhria kopautetaan kirveellä päähän – puhumattakaan hidastuksen tehostamasta ja yleisön hurraa-huutojen siivittämästä loppukliimaksista, jossa viimeinen tyttö huitaisee (myöhemmin sarjan ikoniksi vakiintuneella) viidakkoveitsellä Jasonin äidiltä (Betsy Palmer) pään hartioilta. Harry Manfredinin “kill, kill, kill… mom, mom, mom…” -kuiskailuilluusion rakentava musiikki pelittää taustalla mainiosti.
En tietenkään mene kiistämään kymmenen jatko-osaa ulos puhkineen epäonnenpäivän syntejä. Hiljalleen sääntöjään vasta rakentaneen genren tekopyhyys antikatolista elämää viettäneiden turmioon ajautumisesta tuskin enempiä kommentteja tarvitsee, minkä lisäksi esimerkiksi murhaajan silmin kuvatut harharetket ovat pitkitettyä plagiaattia Carpenterin elokuvasta. Samaa voisi sanoa myös kalenterista ammentavasta nimestä, sillä lopulta temppeliritarien pidättämiseen viittaavalla päivämäärällä ei suurempaa tekemistä itse tarinan kanssa ole. Camp-puolta edustavat lopun sähläilyt, joissa lahtaria pakoileva gimma köyttää ulospäin avautuvan oven ensin kahvasta lukkoon ja alkaa sitten kasata tavaraa sen eteen, tai tämän kiinni saavan Palmerin ryhtyessä puukottamisen sijaan läpsimään flikkaa litsareilla vasten kasvoja. Osaltaan juuri tämä typeryys yhdessä onnistuneen goren, tunnarin ja miljöön kera tekee elokuvasta itselleni aikaa kestäneen prologin Jasonin loputtomille seikkailuille, vaikka parempiakin aihepiiriin sijoitettuja slashereita (Koston liekit, Kesäleiri…) toki löydettävissä on.
Illan pikaisesti edellisen perään alkanut seuraava näytös oli jo etukäteen kovien odotusten palikoista torniaan rakentanut vigilante/rape & revenge -genren jälkimaininkeja puiva A Gun For Jennifer (1997). Dromen ainut Maximum Halloween -poiminta on tarina aviomiestään pakoon pötkineestä Allisonista (Deborah Twiss), joka New Yorkiin saavuttuaan pelastuu raiskaajien huvituksilta oman käden oikeutta toteuttavan naarasjengin avulla. Pseudonyymin Jennifer ottava Allison värvätään strippibaarissa työskentelevään kostajapoppooseen, jonka jäljille pääsemisessä Ison omenan poliisillakin on intressinsä.
Ohjaaja Todd Morris rustasi A Gun For Jenniferin yhdessä vielä tuohon aikaan go-go-tanssijan töitä paiskineen ja patoumiaan tarinalla purkaneen Twissin kanssa. Filkka erottuu Tarantinon (ja tämän) jäljittelijöiden itsetarkoituksellisista kunnianosoituksista olemalla aiheeseensa 1970-luvun vakavuudella suhtautuva, mutta omaa aikaansa selkeästi peilaava tylytys, joka ei pyri viittailemaan tyylisuuntaustensa kultakauden nimikkeisiin. Feministiseksikin luonnehdittu raina ei jää kapeakatseiseksi “munat stressikuuliksi” -teesiksi, käsikirjoituksen avautuessa koko vigilante-ideologian oikeutuksesta työtehtävissä menehtyvän lainvalvojan päätyessä lynkkausremmin tulilinjalle.
Oman räkäklimppinsä rosoiseen pintaan suovat 42nd Streetiksi kutsutun legendaarisen synninpesän viimeisiltä henkäyksiltä ennen tomutusharjaa poimitut katukuvat kuin myös konehuoneessa pyörinyt melkoisen skrubunen kopio. Vaikka aggressiivinen toiminta on hurmeista, ainuttakaan graafista raiskauskohtaa ei nähdä, joten A Gun For Jenniferiä voi puhtain omaintunnoin suositella myös romanttiseksi treffikatsomiseksi – mikäli valkokankailla harvoin nähdyn ja DVD:n suhteen kovissa hinnoissa liikkuvan filmin jostain käsiinsä onnistuu saamaan. Viimeisen silauksen pelkästään naissankareita sisältävään kuvaan tuo loppuskene, jossa puhtaille vesille tuomiotta päässyt Jennifer poikkeaa ystävättärineen karkumatkansa varrella sovinistisioilla sisustettuun maantiekuppilaan. Tarjoilijatarta halventavat pelimiehet tulevat tietty soittamaan poskeaan tiskin ääreen saapuneelle kaksikolle. Kamera kuvaa määrätietoisen katseen toisiinsa luovia naisia, ja elokuvan nimi iskeytyy kankaalle.
Perjantain päätti kenenpä muunkaan kuin kerta toisensa jälkeen esiin putkahtavan maestro Jesús Francon verenpunaiselta 35 millin filmiltä esitetty monikansallinen eurotuotanto Verenhimoinen Dracula (Nachts, wenn Dracula erwacht, 1970). Koska Jesúsin parisataapäinen ansioluettelo tunnetusti koostuu kaikki kuviteltavissa olevat genret kattaneiden seksploitaatioiden ja kovan pornon (jonka aikana mikä tahansa kopro- ja zoofiliasta insesmiin ja Sacramenton persepanokilpailuihin on mahdollista) kaltaisesta törystä, saa espanjalaistaiteilijan kirstuun kurkkaaminen ilmoille yön lapsien äänilahjoja riipaisevamman ulvahduksen: tämähän on oikea elokuva!
Pehmoporsastelut väliin jättävä kauhukipale on merkkihetki paitsi Francon myös itse vampyyrikreivin elokuvallisella uralla. Verenhimoinen Dracula on sitä edeltäneisiin adaptaatioihin verrattuna näes Stokerin kirjalle uskollisin niin juonen etenemistä, hahmoja kuin ennen ateriointia vanhana miehenä nähtävää ja viiksiä nenänsä alla kasvattavaa nimikkoaatelista myöten. Tämä lojaalius ei tietenkään taivaallisen isämme tapauksessa tarkoita sitä, etteikö pieleen voisi mennä kaikki, mikä kinokseen luistella voi. Tämä käy heti alussa selväksi kuulle laulavien susien piirittäessä Borgin solaa lähestyvän Jonathan Harkerin vaunuja. Kyllä, mitäpä muitakaan kiesien ympärillä jolkuttelisi, kuin ihka eläviä saksanpaimenkoiria! Sellaisinaan, ilman pienintäkään maskeerausta, vähäisintäkään yritystä peitellä eläinlajia, mihin ainoastaan toteamus “wolves” riittää. Kuinka monella muulla elokuvantekijällä olisi pokkaa moiseen, kysynpähän vaan?
Sama meno jatkuu kumilepakon heiluessa avuttoman näköisenä, kuvausryhmän jäsenen varjon langetessa näyttelijän päälle ja styroksin lentäessä kivenmurikoista. Unohtaa ei sovi myöskään psykedeelisyydessään voittamatonta kohtausta, jossa täytetyt eläimet aina miekkakalaa myöten heräävät henkiin ja alkavat vääntelehtiä korvia pahoinpitelevän mylvinnän tehostamana. Silti semiviihdyttävä, tietynlaiset Hammer-fiilikset mieleen tuova kuvaelma on ehdottomasti ammattimaisinta Francoa ikinä, mitä voi tosin pitää Verenhimoisen Draculan pelottavimpana puolena. Vuoden 1970 aikana neljännen imuroolinsa leffassa vetäissyt Christopher Lee tosin arvosti Jeesusta ihan muutenkin. Loppuun mainittakoon, että Renfieldinä nähtävä Klaus Kinski uskoi metodinäyttelemiseen kertaalleen niin vimmatusti, että tunki eräässä skenessä suuhunsa aitoja kärpäsiä tarjottujen feikkien asemasta.
Näin vuorokausi kääntyi lauantaihin ja hyvin nukuttujen (ketä tässä nyt yritetään kusettaa..?) yöunien jälkeen oli jälleen aika kipittää pää neljäntenä jalkana tyylikkään myöhästymisen harmaalla alueella kohti Niagaraa ja Dromen kolmen viimeisen elokuvan komboa. Lördagia ei sitten avannutkaan mikään sen vaatimattomampi kuin kauhuelokuvan varhaisvuosien mykkä mestariteos, Robert Wienen Tohtori Caligarin kabinetti (Das Cabinet des Dr. Caligari, 1920). Vaikka 95 vuoden ikään ehtinyt teos on nostattanut ristiriitaisia tunteita ja sitä on kutsuttu myös peräti epäonnistuneeksi, voisin paatuneena tutinaharrastajana väittää elokuvaa toimivaksi ainakin sen perusteella, että olin sen aikana lähellä saada paniikinomaisen ahdistuskohtauksen – mihin tosin edellisyön iloinen meininki kumottuine maljoineen taisi osaltaan vaikuttaa.
En haluaisi jaaritella näitä miljoonat kerrat aiemmin läpi käytyjä fraaseja, mutta simpukankuoressa: Caligarin tunnelma perustuu painajaisen kuviksi pukevaan, äärimmilleen vinksahtaneeseen maailmaan. Rahan puutteessa ekspressionistisena toteutettu lavastus vinoine arkkitehtuureineen ja huonekaluineen sekä maalattuine varjoineen ja polkuineen saa aikaisaksi epätodellisen ja houreisen olon, johon kaupunkia terrorisoivan unissakävelijä Cesarin vahvasti meikillä korostettu tyhjä tuijotus tuo oman surrealistisen aspektinsa. Jo aiemmin filmattu konsepti ei ole omaperäisin tai kiinnostavin, mutta sen rinnastaminen johtajansa käskystä kuolemankenttien hirmutekoihin tahdottomana marssivaan armeijaan nostaa niskavillat pystyyn, erityisesti taakse jäänyttä ensimmäistä maailmansotaa ja lähitulevaisuudessa jo venaillutta Veitikkaa ajatellen. Stooriin jälkikäteen lisätty mielisairaalakäänne vääntää kiinnostuksen liekin uudelleen päälle sen oltua jo hiljalleen hiipumassa. Hulluuden kuvaus on saatu samaan aikaan sekä käsinkosketeltavaksi että piinaavaksi, mistä jälkimmäiseen suurimman osansa tuo epävarmuus siitä, mikä lopulta on totta ja mikä sairaiden aivojen kehittämää hallusinaatiota.
Dromessa nähty värisävytetty neljäkoinen DCP-restaurointi näyttää jopa digikuvausta karsastavan vinkkelistä oikeastaan aika hyvältä, mutta suurin käsi on ojennettava live-säestyksestä vastanneelle Lau Nau & Likaiset kynttilät -kokoonpanolle. Vuoden takaisen Cinemadrom9 Goes To Hellin Usherin talon häviön taustalla kuultujen musikanttien näytökseen säveltämä, tapahtumien tahdissa herkeämättä elävä musiikki oli vaatimattomasti sanottuna tasoltaan mestarillista, yksinkertaisiin pianon pimputteluihin nähden jotain aivan sanattomaksi jättänyttä ja mainittava syy täydellä vaihteella pumpanneen sydämeni tahdissa kylmänä virranneelle hielle.
Caligarin jälkeen päästiinkin Dromen täydellisimpään elokuvaan, viimeistä piirtoa myöten hiottuun jalokiveen, jolle, Pulkkisen kopiovastaavaa lainatakseni, kanttarellikin jää kakkoseksi ja vaimon lihapullat – superlatiiveja synnyttävään, lukemattomia kertoja nähtyyn ja silti joka uusintakatselun vielä edellistä paremmin handlaavaan mestariteokseen. Kuten jokainen elokuvaltaan paljon vaativa kulinaristi jo arvaakin, tuo spektaakkeli on itsestään selvästi Mark L. Lesterin Commando (1985), Kalifornian ex-kuvernööri Arnold Schwarzeneggerin unohtumattomin elokuva (yhdessä sielun kahtia repäisevän Pumping Iron -dokkarin kanssa) ja samalla se kaikkien aikojen paras toimintaleffa.
Commandon täydellisyyttä ei voi lyhyesti selittää. Voisin kirjoittaa siitä Timbuktuun jatkuvan esseen tai pilkkoa elokuvan kohtaus kohtaukselta eteneväksi analyysiksi. Asian voisi kuitenkin yrittää tiivistää jotakuinkin niin, että psykiatrille alkaa tulla heti kättelyssä hommia nauravaisen Arskan syöttäessä tyttärineen peuraa kädestä, minkä jälkeen koko elokuva on tuon hyvyyden temppelin alttaritauluna nähtävän tappomasiinan ylivertaisuuden megalomaanista ylistystä. Village People -bändin jäsentä muistuttavan kalapuikkoviiksipahiksen kaapattua kavereineen lihaskimpun tyttären trooppiselle saarelle alkaa armoton kostoretki, jonka aikana Mister Universum repii ostoskeskuksessa puhelinkioskin maasta, hyppää lentokoneesta kymmenien metrien pudotuksen matalaan kaislikkoon ja ajaa puskutraktorilla asepuodin ikkunasta sisään shoppailemaan nelipiippuisia sinkoja ostoskärryihinsä. Repliikit ovat nekin kotoisin Lemuriasta, legendaarisimpana kohtaus, jossa Arska roikottaa roistoa tämän jalasta kallion kielekkeellä:
“Remember, Sully, when I promised to kill you last?”
“That’s right, Matrix! You did!”
“I lied.”
Öljyssä kimalteleva Commando on toki muutenkin virtsankarkailua aiheuttavaa huutonaurua (edellisen katselun aikana tipuin muistaakseni sohvalta), mutta taivaallisimmillaan kokemus on juuri kollektiivisesti koettuna. Oluttölkit alkoivat naksahdella heti ensi minuuteilla, innokkaimmat huusivat sitaatteja elokuvasta jo ennen näytöksen alkua ja voi sitä riemua, jonka pelkkä lähikuva Arnoldin hauiksesta saikaan salissa aikaan! Puolitoista tuntia oli totaalista ulvomista, hiljentyen aina KAVI:n kopion kelojen välissä olleiden lyhyiden taukojen aikana pimeyttä rikkoneeksi “hiljaiseksi” puheensorinaksi ja nousten taas huippuunsa niiden alusta asti odotettujen one-linerien viimein tulviessa kajareista, jolloin koko tupaten täynnä ollut teatteri yhtyi kohtaukseen ulkomuistista. Lopulta Power Stationin mahtipontisen We Fight For Loven pärähtäessä soimaan ja lopputekstien ryhdyttyä rullaamaan jengi repesi liitoksistaan ja osoitti seitsemännen taiteen Mona Lisalle sallitut desibelirajat rikkoneet suosionosoituksensa. En ihmettelisi, vaikka sanakirjasta löytyisi termin “kulttielokuva” kohdalta lyhyesti ja ytimekkäästi: Commando.
Sitten seurasikin se viimeinen näytäntö ja samalla Dromen ainoa mahalasku: The Devil’s Wedding Night (I plenilunio delle vergin, 1973). Karpaattien vuoristoon sijoittuva eroottinen vampyyritarina oli etenkin edellisen pommin jälkeen vain niin lusiferiaanisen tylsää kakkaa, ettei siitä jäänyt juuri mitään mieleen. Lesboilua ja neitseiden uhrailua ainakin piisasi ja eräässä kohtauksessa Draculaa tai mitä lie muuta demonia yritettiin manata esille orgioiden muodossa. Tämä irstailu päättyy mihinpä muuhunkaan kuin neitosten lepakoiksi muuttumiseen kesken panon. Filmissä saattoi olla myös jotain bathorymaista veressä kylpemistä, takuuseen en mene. Sen verran voin vannoa, että mietin koko katselun ajan elokuvan olevan kuin Jesús Francon maagisesta kosketuksesta lähtöisin. Yllätyksenä ei siis tule, että Luigi Batzellaa (naziploitaatiopervoilu The Beast in Heat) oli ohjaamisessa avustanut The Devil’s Wedding Nightin myös kuvannut seksploitaation törkyparoni Joe D’Amato, Italian ikioma vastine Francolle aina pöyristyttävän laajaa filmografiaa myöten. Lestikin oli jo tässä välissä ehtoota tyhjä, joten vietin piruilun viimeisen puolituntisen läpsien itseäni päähän ja kurkkien verensekaisten kyynelteni takaa, koska syntini kiirastulessa olisivat sovitetut. No mutta ei, hienoahan se vain on, että tällaisiakin elokuvia jossain vielä näytetään.
Siinä se viikonloppu sitten vierähtikin. Jaa että millaiset fiilikset vihanneskoriin jäi? Sanotaanpa jotta aika pirullisen hyvät. Atmosfääri oli alusta alkaen vastaanottavainen, ja vaikka monet ihmiset tuntuivat sekä tuntevan toisensa entuudestaan että olevan menosta paremmin selvillä, nopeasti sitä itsekin kärryille pääsi, eikä kuppikuntaisuudesta sikiävää ulkopuolisuuden tunnetta päässyt syntymään. Yleisö oli messissä kiitettävästi, omien juomien kuljettamisesta saliin ei niuhotettu ja järjestäjien ote meininkiin oli muutenkin miellyttävän rentoa. Mukavan lisänsä tunnelmaan toi aulassa toimiva Ravintola 931, joka tarjosi allekirjoittaneelle pannunpohjasumpit ilmaiseksi, jotten tuoreen tippumista odotellessani myöhästyisi seuraavasta näytöksestä. Ilahduttavaa on myös alussa mainitsemani pienimuotoisuudesta kumpuava aito into, jossa panostetaan määrän sijasta laatuun, kassamagneetteja ennemmin vanhoihin klassikoihin ja roskaelokuviin. Eurot eivät selkeästi puhuneet Dromessa ja tämän takia en voi kuin pitää peukkuja sille, että tapahtuma tulisi näkemään vielä seuraavat viisi vuottaan. Itse ainakin pörräilen paskakärpäsenä paikalla jatkossakin ja voin vilpittömästi suositella neitsyydestään luopumista myös muille Pirkanmaan ulkopuolisille filmifriikeille, joille käsite Cinemadrome ei aiemmin ole sanonut mitään.