Kotimainen elokuva on pitkään kaivannut uusia tuulia. Paikallaan polkenut elokuvateollisuus on Levottomien jälkeen käsitellyt lähinnä perussuomalaisia aiheita kuten masennusta, yksinäisyyttä ja muita arkisia ongelmakohtia. Yleensä tätä kaikkea on höystetty ripauksella seksiä. Kujan päässä oleva suomalainen draama huutaa erilaisuutta. Vastaus tähän lienee riippumaton tuotanto. Tällä tarkoitan tuotantoa, joka ei saa elokuvasäätiöltä tukea tai ole muutenkaan riippuvainen niin sanottujen isompien päätöksistä. Kun rajoitteet otetaan pois, on ohjaajalla vapaat kädet toteuttaa itseään. Tässä kohtaa kuvaan astuu Bunny the Killer Thing, jota on kutsuttu uraauurtavaksi teokseksi, koska rahoitusta ei ole saatu valtion taholta. Lisäksi elokuva on niittänyt mainetta ulkomailla.
Otetaan heti aluksi vähän takapakkia, vaikka “Bunny” on genre-elokuva – entä sitten? On Suomessa tehty ennenkin kauhua, fantasiaa ja muita genrejä. Jo Spede Pasanen teki länkkärin, kun hän heitti Simo Salmisen hiekkakuoppaan esittämään intiaani Tontoa, aisaparinaan Vesku Loirin Lonely Rider. Tietenkään kyseessä ei ollut kansanväliseen menestykseen kurkotteleva mahtiteos, mutta genre-elokuva joka tapauksessa. Itse asiassa ei tarvitse kuin muistella muutama vuosi taakse päin, kun euroviisuvoittaja Lordi häpäisi kauhuelokuvan rumalla videopelimäisellä Dark Floors -turhimuksellaan. Pari vuotta sitten Jalmari Helander jatkoi lyhytelokuviensa tarinaa pitkässä joulupukkifantasiassaan Rare Exports. Joten Suomessa tehdään genre-elokuvia. “Bunny” onkin lopulta eniten velkaa Visa Mäkisen kasarituotannolle, mutta tämä ei ole mikään kehu.
Kuten monet kauhuelokuvat tänä päivänä myös Bunny the Killer Thing perustuu lyhytelokuvaan. Molemmat versiot nähneenä voinen sanoa, että alkuperäinen kestää paremmin katselua, koska vitsiä ei toisteta turhan paljon. Toki lyhytkin versio kärsii samoista ongelmista. Sen amatöörimäinen toteutus on hankalaa seurattavaa, eikä näyttelystä voi juuri kehuja jaella.
Mutta mennäänpä sitten jo pääruokaan, koska tässä on kuitenkin kyse pitkän elokuvan purkittamisesta kritiikin muottiin. Narratiivi käynnistyy, kun ilmeisesti joku ulkomaalainen kauhukirjailija on päättänyt mennä korpeen kirjoittamaan seuraavan mestariteoksensa. Käännekohta tapahtuu nopeasti, ja kirjailijapoloinen päätyy sairaaseen tieteelliseen kokeeseen, jonka lopputuloksesta Mengelekin voisi olla kateellinen. Kokeessa miehen ja jäniksen DNA:ta sekoitetaan. Seurauksena syntyy elokuvan nimikkohahmo. Alkupohjustusten jälkeen joukko suomalaisia junttinuoria päättää lähteä viettämään viikonloppua mökille. Matkalta mukaan tarttuu autonsa jorpakon varteen telonut ulkomaalaisporukka. Kliseisesti etenevä kauhutarina ei tarjoa juurikaan yllätyksiä. Ulkomaalaisilla ei tietenkään ole puhtaat jauhot pussissa, ja tämä tehdään katsojalle varsin selväksi heti alkumetreiltä asti.
On päivänselvää, että tässä ei ole edes etäisesti yritetty tehdä hyvää filmiä. Ajatus on ollut tehdä loukkaava tarina, jonka huonolla maulla pyritään suututtamaan kaikki takakireät kriitikot. Tekijätiimi on onnistunut enemmän kuin hyvin, kun muistelee sitä paskamyrskyä, jonka saattelemana elokuva sai ensi-iltansa Suomessa. Eräs nimeltä mainitsematon kriitikko haukkui elokuvan alimpaan helvettiin ja samalla tokaisi, ettei elokuva kelvannut edes Night Visionsin kyseenalaisen huonoon tarjontaan. Takakannessa on myös Domen arvio, jossa filmille annetaan kunniakkaasti nolla tähteä viidestä. ”Maailman huonoin elokuva” -markkinoilla elokuva saa vain lisää näkyvyttä. Uteliaat ihmiset tahtovat nähdä, onko kyseessä todella se paskista paskin.
Ei ole olemassa huonoa julkisuutta. Bunny the Killer Thing todistaa tämän. Valitettavasti tämä ei tee siitä hyvää elokuvaa. Näyttely on tankeroenglantia, eikä ulkomaalaistaustaisiakaan henkilöitä voi kutsua luonnenäyttelijöiksi. Tästä päästäänkin siihen, että osa elokuvan suomalaisesta eksotiikasta katoaa tarinan kansainvälistämisen myötä. Väkisin mukaan raahatut ulkomaalaiset eivät sovi talviseen miljööhön, jossa joukko landepaukkuja vetää viinaa kaksin käsin ja joisi koko Laajakuvan toimituksen pöydän alle. Cameorooleihin on naarattu sellaisia nimiä kuin Henry Saari ja Petri Nygård. Etenkin Nygårdin Peten kohtalo jaksaa naurattaa.
Huumorista on pakko sanoa sana tai pari. Paikoin sen voi nähdä hölmönä mutta hauskana. Mitään Troma-tasoista törkytuntia on turha lähteä odottamaan, koska tällöin katsoja tulee pettymään. Aluksi ajatus kyrpäänsä helikopterina heiluttelevasta raiskaajapupusta saa muutaman kerran hymyn suupielille. Tunnin jälkeen se ei olekaan enää niin hauska juttu.
Jos jotain positiivista tahtoo Bunnysta väen väkisin kaivaa ulos, niin sen kuvaus on melko hyvää. Visuaalinen ilme pysyy koko keston ajan tyylikkäänä, ja talviset maisemat pääsevät hyvin oikeuksiinsa. Kuvaus on muutenkin kautta linjan elokuvan parasta antia. Digiaikakaudella kuka tahansa voi tarttua kameraan, mutta ani harva onnistuu taltioimaan kuvaa tarpeeksi taidokkaasti. Noin kuukauden kestäneet kuvaukset ovat siis onnistuneet, vaikka kaikki muu huokuu totaalista amatöörimäisyyttä.
Harvoin kuitenkaan findie-elokuva saa näin laajaa julkisuutta, että siitä julkaistaan laadukas dvd, jonka ekstroista löytyvät lyhytelokuva ja kattava making of -dokumentti. Dokumentissa tosin näytetään, kuinka sumentunut tekijätiimin käsitys lopputuloksesta on. Lähes jokainen heistä pitää Bunnya mestariteoksena, joka on ollut heille unelmien täyttymys. Näyttelijät jakavat ajatuksiaan rooliensa moniulotteisuuksista. Yksi naisnäyttelijöistä kehuu hahmoaan psykologiseksi. Nähtäväksi jää, avaako Bunny tietä vaihtoehtoiselle kotimaiselle elokuvalle ja antaako se mahdollisuuden nuorille näyttelijöille. Epäilen tätä vahvasti. Toivon epäilyistäni huolimatta olevani väärässä, sillä lukuisten heikkojen komedioiden jatko-osien joukkoon olisi mukava saada vaihtelevampaa tarjontaa.
Mainittakoon loppuun, ettei edes indie-elokuva säästy tuotesijoittelulta, kun pääsponsorina häärinyt olvi on tölkkien muodossa lähikuvissa.