Laajakuva perustettiin vuoden 2013 helmikuussa ja siitä lähtien olemme julkaisseet tasan 200 juttua niin uusista kuin vanhoista elokuvista. Juhlistamme vuoden laittamista pakettiin julkaisemalla kahtena peräkkäisenä päivänä toimittajiemme valinnat vuoden 2013 elokuvatärpeiksi. Jokainen osallistunut toimittaja on tehnyt vapaavalintaisen listan vuonna 2013 kansainvälisesti tai Suomessa ensi-iltansa saaneista suosikkielokuvistaan. Listoissa on mukana linkit, jos elokuvasta on teksti Laajakuvassa. Yhtä poikkeusta lukuunottamatta listojen yhteydessä on myös uusia tekstejä elokuvista, joita ei aiemmin ole lehdessä käsitelty. Näiden kahden artikkelin myötä haluamme toivottaa lukijoillemme hyvää tulevaa elokuvavuotta 2014!

SPIRIT OF ’45

Ex-lakiopiskelija, teatteri ja televisioalan konkari Ken Loach (Mike Leigh’n lisäksi tunnetuimpia englatilaisia nykyohjaajia) muistetaan Suomessa ennen kaikkea hänen työväenluokkan ja sosiaaliverkostoissa rypivien elämää kuvaavista filmeistä. Niitä ovat esimerkiksi huostaanottokysymystä rajusti tarkasteleva Ladybird Ladybird, rakennustyömaaympäristöön osin sijoittuva Riff-Raff, työttömän ja terveystyöntekijän suhteesta kertova elokuva Nimeni on Joe, DDR:stä länteen tulleen taiteilijan pettymystä kuvaava Fatherland tai lemmikkihaukkaa pitävän pojan elämää luotsaava kaunis kuvaus Kes – poika ja haukka, joka oli muun muassa yksi Krzysztof Kieślowskin lempielokuvia. Koko uransa ajan Ken Loach on työskennellyt myös dokumenttielokuvan parissa.

Viskinhuuruisen roadmovien Enkelten siivun jälkeen hän tekee dokumenttielokuvan, jossa tarkastelee tapansa mukaan ruohonjuuritasolta Englannin poliittista kehitystä ja sen käänteitä aina 30-luvun suuren laman ajoilta ja toisen maailmansodan jälkeen tähän päivään. Spirit of ’45 kuvaa työväenluokan taistelua kurjista oloista kahden sodan läpi kohti parempaa tulevaisuutta.

Romantisoitu glamour kietoutuu sosiaaliseen tragediaan: pian ensimmäisen maailmansodan jälkeen iskee lama. Köyhyys ja työttömyys lisäävät kurjuutta ja lapsikuolleisuus on suurta. Panttilainaamot ja saarnamiehet lisääntyvät kuin sienet sateella. Ääni annetaan tavalliselle kansalle. Yksi mies kertoo, kuinka parasta mitä hänelle tapahtui, oli se kun hän pääsi muuttamaan taloon, jossa oli oma pesuhuone. Maailmansodan jälkeen aletaan rakentamaan uutta maailmaa. Miten tulee käymään?

70-luvun lopussa päädytään Margaret Thatcherin kaudelle. Rautateiden ohella lähes kaikki yksityistetään. Työväenpuolueen oikeuksia kavennetaan. Öljyntuonti romahtaa. Valtion omistajaohjausyksikkö tarjoaa kaivostyöläisille 16,5 prosentin palkankorotusta, mutta he pitävät kiinni 35 prosentista. Seurauksena syntyy lakkoja ja kapinoita.

Muistan joskus lukeneeni Krzysztof Kieślowskin sanoneen, ettei elokuvaa pidä alkaa tehdä ilman sanomaa. Kun tulee jotakin, jota todella tarvitsee sanoa, silloin voi alkaa miettiä keinoja sen sanomiseen. Ken Loachilla on sanoma, ja olkoonpa se kuinka vasemmistolainen tahansa, hän argumentoi ja tuo sen elokuvassaan hyvin esille. Hänen sympatiansa on kansan puolella. (Joonas Nykänen)

Joonas Nykäsen valinnat:

– – – – –

JAHTI

Minkä takia sinun ystäväsi pitävät sinusta? Oletteko kasvaneet yhdessä ja yhteinen lapsuus ja nuoruus ovat luoneet siteen välillenne? Vai oletteko tutustuneet yhteisten intressien kautta? Voisiko jokin tuhota ystävyytenne? En tarkoita mitään vähäpätöistä riitaa kahden ihmisen välillä, vaan jotain niin sanoinkuvaamattoman hirvittävää, että se tuhoaisi kaiken kauniin välillänne?

Lucas (Mads Mikkelsen) on voinut paremminkin. Vaimo on jättänyt, opettajan töitä ei ole ja avioeron takia poikaa ei näe läheskään tarpeeksi usein. Kaiken tämän vielä kestää, kun on ystäviä ja yhteisö, joka tukee miestä hädän hetkellä. Lucas työskentelee paikallisessa päiväkodissa, suhde poikaan alkaa korjaantua ja päiväkodin kauniiseen työkaveriinkin näyttäisi olevan saumat kohdillaan. Kaikki kuitenkin sinkoutuu päin helvettiä, kun Lucasin kaverin Theon (Thomas Bo Larsen) tytär (Annika Wedderkopp) suutuksissaan päästää suustaan emävalheen, minkä takia Lucas leimautuu yhteisönsä silmissä pedofiiliksi.

Jahti vertautuu hyvin paljon Thomas Vinterbergin aiempaan ohjaukseen, yhtä ahdistavaan ja nerokkaaseen Festeniin, jossa isänsä seksuaalisesta hyväksikäytöstä lapsena kärsinyt aikuinen mies yrittää paljastaa kaiken isänsä syntymäpäivillä. Molemmat elokuvat käsittelevät yhteisön halua suojella vallitsevaa asioiden tilaa, status quota, yksilön kokeman oikeudenmukaisuuden hinnalla. Kummassakaan elokuvassa kumpikaan päähenkilöistä ei ole tehnyt tai yritä tehdä mitään väärää, mutta jo yritys puolustaa itseään, kertoa oma kantansa, on tarpeeksi röyhkeää ja vastenmielistä muulle yhteisölle. Mikä oikeus yksilöllä on kyseenalaistaa yhteisön oikeudentaju? Jahdista tekee erityisen ahdistavan, että kyse ei ole suvusta, jota kukaan meistä ei voi valita, vaan ystävistä, jotka hylkäävät Lucasin lähes hetkessä. Vinterbergin näkemys ihmisten välisestä toveruudesta on kuin kirkas kevätjää, joka särkyy ahvenen pierustakin ja upottaa onnettoman sielun kohti kylmää, pohjatonta hautaansa.

Jahti saa onnellisen loppunsa ja väärinkäsitys selviää, mutta se on oikeastaan kaikkein häiritsevintä koko elokuvassa. Voiko Lucas aidosti luottaa enää ystäviinsä kaiken kokeman jälkeen? Lopussa nähtävät kädenpuristuksen, halaukset ja ystävälliset hymyilevät kasvot näyttävät heikosti sutaistulta sivistyksen naamiolta hirviöiden päässä. Jahti täyttää katsojansa vainoharhaisella pelolla ja ahdistuksella ja siitä hyvästä se kuuluu vuoden 2013 parhaisiin elokuviin. (Jens Hattuniemi)

Jens Hattuniemen valinnat:

– – – – –

BLUE JASMINE

Woody Allen tekee tuoreimmalla elokuvallaan vakuuttavan paluun vakavamman draaman  pariin. Se on mukavaa vaihtelua kahden postikorttitaltioinnin jälkeen, joista To Rome with Love ei tehnyt kovin suurta vaikutusta, vaikka sisälsikin muutamia ihan hauskoja ideoita ja hahmoja.

Blue Jasmine on rikkausista ryysyihin -tarina, jossa päähenkilö Jasmine (Cate Blanchett) joutuu luopumaan yläluokkaisesta elämäntyylistään kun aviomies (Alec Baldwin) pidätetään talousrikoksista epäiltynä. Edessä on muutto San Franciscoon, duunarisiskon (Sally Hawkins) nurkkiin majailemaan, mistä ei siskon miesystävä erityisesti (Bobby Cannavale) ilahdu.

Elokuva etenee kahdessa aikatasossa, takaumien valottaessa millaista Jasminen elämä oli New Yorkin seurapiirien huipulla. Siirtymät tapahtuvat sangen saumattomasti, eikä juonenkuljetuksessa ole moitteen sijaa. Tarinan traagisuudesta huolimatta elokuva etenee viihdyttävästi jazzin soidessa, enkä ollut aivan varma sopiiko mielenterveysongelmaiselle Jasminelle nauraa.

Cate Blanchett, jolle tästä mieluusti soisi Oscar-palkinnon, tekee Jasminen roolista vivahteikkaan, eikä mitään hermoheikon hienostorouvan karikatyyriä. Allenin näyttelijäohjaus, joka antaa näyttelijälle vapauksia, osoittaa jälleen toimivuutensa. Muutoinkin elokuvan roolitus on sangen onnistunut, jopa Allenin mittapuulla, melko vähän ruutuaikaa saavien sivuroolienkin jäädessä mieleen. Hyvänä esimerkkinä koomikko Louis C.K.:n vaivattoman oloinen roolisuoritus miehenä, joka hakkailee Jasminen siskoa juhlissa.

Siinä missä lavea To Rome with Love oli 112 minuutin kestollaan yksi Allenin pisimmistä elokuvista, on Blue Jasmine 98 minuutin tiukka tutkielma itsepetoksesta, joka herättää pieneen itsetutkiskeluun. Toimisinko itse samalla tavalla kuin Jasmine, ja ummistaisin silmäni kumppanini liiketoimissaan harjoittamilta väärinkäytöksiltä, jos ne takaisivat hulppean toimeentulon ja aseman? (Petri Penttinen)

Petri Penttisen valinnat:

– – – – –

TEA OR ELECTRICITY

Elokuvavuosi oli erittäin hyvä ja monipuolinen, joten kymmenen kärki voisi koostua hyvinkin erilaisesta nipusta olematta sen huonompi. Etenkin fiktio- ja dokumenttielokuvan vertailu on yleensä vaikeaa, mutta tämä kymmenikkö muodostui sopuisasti sisältäen kumpaakin puolet ja puolet. Jokainen valinnoista ansaitsee huomiota, osa on sitä saanutkin, mutta osa ei käytännössä lainkaan.

Varjoon on jäänyt esimerkiksi belgialaisen Jérôme le Mairen Tea Or Electricity, jossa seurataan muusta maailmasta eristäytyneen marokkolaiskylän sähköistämisprojektia. Maasto on vähintäänkin haastavaa, ja suuria puheita lupailevat urakoitsijat toistensa jälkeen jättävät leikin kesken. Vaikka tuhoon tuomitulta vaikuttavan projektin seuraaminen itsessäänkin on antoisaa, elokuvan varsinainen anti on mullistuksen vaikutus kylän ihmisiin. Etenkin heistä köyhimpiin ja hyväntahtoisimpiin.

Vanha kansa ei uudistuksista välittäisi, mutta nuoriso haluaa sähköistä viihdettä. Ihmisten elämä kylässä ei ole muutenkaan liian helppoa, joten voisi äkkiseltään kuvitella sähkön helpottavan arkea, mutta luokkaerojen korostuessa se aiheuttaa joillekin vain entistä enemmän kurjuutta ja stressiä. Tuskin kukaan tykkää sähkölaskujaan maksaa, mutta tällaista nähtyään tuskin moni kehtaisi enää valittaa. Elokuva saa katsojan eläytymään kyläläisten tilanteisiin ja kuulemaan todellisia ajatuksia kaikkien niiden kohteliaiden hymyjen takaa. Se saa miettimään oikeita ratkaisuja ristiriitaiseen kysymykseen, josko tässä tapauksessa sähkön tyrkyttäminen näille ihmisille on oikein.

Elokuvavuodella oli tarjota oikeastaan kaikkia niitä asioita, joiden takia elokuvataiteesta jaksaa innostua. Tyrmistyttäviä ja vaikuttavia kuvia maailmalta, sekä dokumentin että fiktioelokuvan muodossa, avartavia kurkistuksia maailmamme kulttuureihin, luonnonkappaleisiin ja -ihmeisiin, upeita animaatioita eri tekniikoin, sekä mielenkiintoisia oma- tai kickstarter-kustanteisia amatööridokkareita. Yhdysvaltain ihmemaakin tuotti monta uutta suosikkia. Listaan mahtumaton Mahtava Oz on niitä harvoja elokuvia, joita oikeasti voisin kuvailla aivan liian herkästi käytetyllä termillä guilty pleasure. Yhtenä tärkeimmistä asioista, joita elokuva voi kuitenkaan tarjota, pidän niiden kykyä liikuttaa, ja itselleni Tea Or Electricity oli vuoden liikuttaja. (Jouni Heinonen)

Jouni Heinosen valinnat:

  1. The Act of Killing (Joshua Oppenheimer & tuntematon)
  2. Harmony Lessons (Emir Baigazin)
  3. Helter Skelter (Mika Ninagawa)
  4. Wadjda (Haifaa al-Mansour)
  5. Spring Breakers (Harmony Korine)
  6. Tea Or Electricity (Jérôme le Maire)
  7. Planet Ocean (Yann Arthus-Bertrand)
  8. Feral (Daniel Sousa)
  9. ForeBears (Marie Cachet)
  10. Dear Mr. Watterson (Joel Allen Schroeder)

– – – – –

LEVIATHAN

Vuoden 2013 elokuvatarjonnasta itselleni yksi oli selkeästi ylitse muiden. Lehtemme DocPoint-raportissakin käsitelty Verena Paravelin ja Lucien Castaing-Taylorin ohjaama erittäin minimalistinen dokumentti kalastusaluksen etenemisestä, Leviathan, onnistui yllättämään erilaisuudellaan ja nappaamaan mukaansa hyvin erikoisella tavalla.

Itse elokuvassa ei paljoa muuta tehdä kuin nostetaan massiivisia kalansaaliita sisältäviä verkkoja aluksen kannelle ja valmistellaan kalat säilömistä varten. Kaikki tämä tapahtuu keskellä pimeää ja avointa merta, joka jatkuu näennäisesti loputtomiin. Kaikki valo katoaa parin metrin päässä aluksesta. Takana odottaa pelkästään uhkaava pimeys. Aluksen heiluessa aalloissa miten sattuu, vaikuttaisi tuohon pimeyteen olevan turhankin helppo kadota.

Tästä huolimatta aluksen heiluminen alkaa jossain vaiheessa tuntua rauhoittavalta. Seuraava lause voi kuulostaa hyvinkin epäilyttävältä elokuvalehden toimittajan kirjoittamana, mutta Leviathan on ehdottomasti leffa, jonka katsomista suosittelen päihtyneenä. Elokuvan jumittavassa tyylissä on jotain sellaista, joka nappaa päissään pyörivän katsojan mukaansa myös fyysisesti. Fiilis on vähän niin kuin kierisi umpikännissä lattialla ja nauttisi joka hetkestä. Vaikken itse valitettavasti kekkaloinutkaan elokuvan teatterinäytöksessä jurrissa, antoi sekainen huojumiseni kanssakatsojille varmasti mielikuvan tukevasta humalatilasta. Jos leffan jälkeen kuivalla maalla käveleminen tuntuu vaikealta, jättää se melkoisen vaikutuksen. Kokemuksena Leviathan on kuin simuloitu humalatila, jota tukee… oikea humalatila.

On se myös hyvä elokuva. (Jyri Majuri)

Jyri Majurin valinnat:

  1. Leviathan (Verena Paravel & Lucien Castaing-Taylor)
  2. A Touch of Sin (Zhangke Jia)
  3. Spring Breakers (Harmony Korine)
  4. Dragon Girls (Inigo Westmeier)
  5. Paradise: Hope (Ulrich Seidl)
  6. The Act of Killing (Joshua Oppenheimer & tuntematon)
  7. Paradise: Faith (Ulrich Seidl)
  8. The Vanishing Spring Light (Xun Yu)
  9. Post Tenebras Lux (Carlos Reygadas)
  10. Foxfire (Laurent Cantet)

 – – – – –

A TALKING CAT!?!

Vuonna 1930 Luis Buñuel julkaisi L’âge d’orin. Tästä on kulunut yli 80 vuotta, ja elokuva tavoittelee yhä Buñuelin esittämiä ihanteita abstraktista taidemuodosta, jossa komedia, iva ja hirvittävä kauhu yhdistyvät toinen toistaan seuraavissa surrealistisissa kohtauksissa. Vuonna 2013 David DeCoteau julkaisi A Talking Cat!?!:in. Emme aiemmin ole nähneet näin lähelle tätä abstraktiota päässyttä elokuvaa. Puhuvan kissan saaga on poikkeuksellinen. Duffy-niminen kissa, jota ääninäyttelee Mississippin lahja maailmalle, Eric Roberts, seikkailee pitkin ilmeisen pientä aluetta jossain Yhdysvaltain metsävaltiossa, törmäten siellä kahden eri perheen arkeen, jotka ovat melkoisessa mullistuksessa. Duffy päättää korjata perheiden huolet, sillä hänellä on ainutlaatuinen lahja: Kissa osaa puhua! Mutta vain kerran jokaiselle ihmiselle. Milloin kissa puhuu? Miksi kissa puhuu? Mistä kissa puhuu?

Nämä vastaukset odottavat katsojaansa DeCoteaun monimutkaisen mysteerin sisällä. Tarina kuulostaa pintapuolisesti pannukakulta, mutta todellisuudessa siitä paljastuukin monitasoinen sipuli. DeCoteau saavuttaa, Buñuelin tapaan, surrealistisen otteen elokuvaansa lisäämällä siihen outoja yksityiskohtia. Kuten sotilaiden unet The Discreet Charm of the Bourgeoisessa, moderni ohjaajanero antaa esimerkiksi toisen perheen teinipoika Chrisin puhua kissan kanssa pitkään siitä, miten hän haluaisi tyttöystävän. Mutta Chrisillä on samalla jatkuvasti stereotyyppisen homon puhetyyli ja käyttäytyminen, ja eräässä kohtauksessa hän iloisesti ui yläosattomissa perheen uima-altaalla naapurinpoika Trentin kanssa. Mitä tämä oikein tarkoittaa? Eric Robertsin karvaiset neuvot ovat kryptisia, ja niiden mystistä luonnetta korostaa niiden taipumus kuulostaa siltä, että ne olisi nauhoitettu kasiraitanauhurilla auton takakontissa. Tällaiset taiteelliset ratkaisut yhdistettynä elokuvaa rytmittäviin seesteisiin, toistuviin ja täten Harmony Korinen Spring Breakersin mieleen tuoviin maisemakuviin luo jatkuvasti mielikuvaa jollain täysin toisella tasolla toimivasta ohjaajasta. Toisin kuin Korine, jonka elokuva on täynnä seksiä, DeCoteau puhtaasti implikoi seksin olemassaolosta, luoden samalla homopornoelokuvissa käytettyihin lavasteisiinsa oudon steriilin ilmapiirin. Hahmot kävelevät ikään kuin taivaassa olisivat, harmonian täyteisillä valkoisilla käytävillä. Onko Duffy siis enkeli? Tätä emme kenties koskaan saa tietää. Luojan kiitos DeCoteau jatkaa tätä elokuvallista ilon tuottamista, sillä miehen seuraava elokuva, A Talking Pony!?! on jo saatavilla. Onko tässä modernin surrealismin riemuvoitoksi paisuvan trilogian alku?

Oli miten oli, lukeutuvat puhuvan kissan seikkailut vuoden parhaiden elokuvien joukkoon. Entä muut valintani? Genrerajoja koettelevat You’re Next ja Before Snowfall ovat jo saaneet pitkät tekstit allekirjoittaneelta. Niiden joukkoon voi lukea myös Ryûhei Kitamuran slasher-sekoilu No One Livesin, jossa Luke Evans ottelee junttien kanssa vähän toisenlaisissa merkeissä kuin mihin genressä on totuttu. Olin myyty elokuvan tappajan päästessä uhriensa kotiin vaivihkaa kuolleen, lihavan miehen ruumiin sisällä. Kauhun ystävänä vuosi helli minua muutenkin, sillä sekä Franck Khalfounin Maniac-uusintafilmatisointi että Xan Cassavetesin Kiss of the Damned ilmestyivät. Maniac on kauhuelokuvien vastine Nicolas Winding Refnin Drivelle, tunnelmaa joka reiästä tihkuva elokuva, jota katsoessa immersio jyllää, eikä vähintään siksi, että se on kirjaimellisesti kuvattu nimen mukaisen mielipuolen näkökulmasta. Kiss of the Damned vakuutti minut hyvin melankolisella ja nihilistisellä kuvauksellaan fiktiivisestä vampyyriyhteiskunnasta, josta löytyy kipeitä yhtymäkohtia todellisuuteen useampia. Toimittaja Hattuniemi valitettavasti naureskeli läpi elokuvan Night Visions -yleisön kanssa. Gravity on paras toimintaelokuva vuosikausiin, ja sen ainoa miinus on se hirvittävä masennus, joka minulle aiheutuu ajatellessani niitä typeryksiä, jotka katsovat sen kotona ilman 3D:tä television ruudulta. Jason Lapeyren I Declare War kuvaa yhden sotaleikin kautta lapsuuden kipukohtia ja parhaita hetkiä, ja siinä on potentiaalia nousta tulevaisuudessa Stand By Men tasoiseksi nostalgiaklassikoksi – jos se siis saisi jakelijan joskus. Abdellatif Kechichen Blue is the Warmest Colorissa kytee jatkuvasti pinnan alla, ja se välttää LGBT-skenen elokuvien kaikki suuret kompastuskivet, onnistuen luomaan, niin paljon kuin sanaa vihaankin, aidosti elämänmakuisen – ei, elämää tihkuvan – kokemuksen. Jokerina pohjalla on Evan Goldbergin Suomessa levityksettä jostain käsittämättömästä syystä jäänyt This is the End, joka on varmasti ensimmäisiä toimivia meta-komedioita Amerikasta ja parhaimmillaan sekoilu yltää honkkarimittoihin. Vuoden suurimmaksi yhteiseksi langaksi nousi muottien murtaminen – Gravity todisti 3D:n olevan jostain, kauhuelokuvat rikkoivat genrejään kautta linjan ja komediat pyrkivät tekemään uutta. Aina ei onnistuttu, mutta tällä menolla epäonnistumisetkin ovat mielenkiintoisempia kuin yleensä. (Miikka Mononen)

Miikka Monosen valinnat:

  • A Talking Cat!?! (David DeCoteau)
  • Before Snowfall (Hisham Zaman)
  • Blue Is the Warmest Color (Abdellatif Kechiche)
  • You’re Next (Adam Wingard)
  • Gravity (Alfonso Cuarón)
  • I Declare War (Jason Lapeyre)
  • Kiss of the Damned (Xan Cassavetes)
  • Maniac (Franck Khalfoun)
  • No One Lives (Ryûhei Kitamura)
  • This is The End (Evan Goldberg)

– – – – –

Artikkelin toinen osa.