Viskiä, viskiä! (1949)

Toisaalla, koulun opettaja George (Gordon Campbell) hamuaa Macroonin toista tytärtä Catrionaa (Gabrielle Blunt). Georgen elämää hallitsee kuitenkin kiihkouskovainen äitimuori (Jean Cadell), eikä vässykkä poika uskalla kysyä äidiltään lupaa avioliittoa varten. Voi kunpa olisi olemassa jokin keino, lääke, joka lisäisi ihmisen rohkeutta.

Ja kas vain, molempien miesten, kuten Todday-saaren kaikkien miesten rukouksien vastaukseksi nousee sumu, jonka seurauksena 50 000 viskilaatikollista sisältävä rahtialus rysäyttää karille aivan Toddayn edustalla. Pahaksi onneksi saaren johtava sotilasmies (Basil Radford) ei katso hyvällä juopottelua saati valtion elintarvikkeiden luvatonta käyttöä, on sentään sota ja asioista pula. Mutta skotlantilaisten maalaisten jano on sammumaton, eikä loppua näy neuvokkuudelle, kun kyse on kännin hankkimisesta.

Whisky Galoren naiivi suhtautuminen viskiin, skotlantilaisen gaelin kielellä ”uisge beatha”, mikä käännettynä tarkoittaa elämän vettä, pitää elokuvan edes jotenkuten siedettävänä kohelluksena. Viski ei aiheuta oksentelua, tappeluita, saati krapuloita tai liskodiskoja, vaan on yksinomaan ihanasti elämää parantava eliksiiri. Saaren miesväestön apaattinen kärvistely viskin puutteessaan on paikoitellen huvittavaa seurattavaa. Kuolemaa lähestyvä, sängyssään makoileva vanha ukko ei toivo kuin lasillisen tuota ihanaa nektaria, ennen kuin käy viimeinen kutsu yläkertaan.

Mutta suuremmilta osin Whisky Galore!-huumori nojautuu brittiläisen luokkayhteiskunnan eli skotlantilaisten saarelaisten ja oikeamielisen englantilaisupseerin väliseen kitkaan. Suurempaa revittelyä tästä ei kuitenkaan saada aikaan, vaan elokuva taantuu tyypilliseksi kissa ja hiiri-leikiksi, missä alemman luokan neuvokkuus vetää höplästä hallitsevaa luokkaa.

Huumori on pahuksen kilttiä ja kyllästyttävää ja kaiken lisäksi elokuvan loppu on yllättävän moralisoiva. Tämä herättää kysymyksen, että onko Whisky Galore! oikeastaan kaikessa viattomuudessaan valistuselokuva? Lukuisat alkoholismia käsittelevät elokuvat kuten Tuhlattuja päiviä, Viinin ja ruusujen aika tai Tule takaisin, Pikku Sheba onnistuvat näyttämään tuskallisen erinomaisesti henkisen tyhjiön, jonka päälle alkoholisti joutuu, mikäli viinaa ei ole saatavilla. Normaali arki ilman viinan ihanaa turruttavaa vaikutusta on helvettiä ja pahimmassa tapauksessa alkoholistin elämään ei ole edes syntynyt muita intohimoja jatkuvan lanttauksen takia. Elämän mielekkyydeltä katoaa pohja täysin. Tällaisen tilanteen edessä saaren asukkaat, oletetut sankarimme ovat.

Saaren miehet ovat kaikki Uuno Turhapuron kaltaisia hahmoja, joka vielä 70-luvulla ilmestyneissä elokuvissa näki aivan tolkuttoman määrän vaivaa, jotta voisi juoda Elisabet-vaimoltaan salaa kaljaa. Samankaltaisuudesta huolimatta Whisky Galore! on lopuksi tylympi verrattuna suomalaisiin Uunoihin, joiden sankari kaikesta huolimatta selviää aina voittajana. Elokuvan moralisoivan lopun voi nähdä oikeastaan paljon kaivattuna toteamuksena kuinka perseestä työväenluokan eskapistinen raskas työ vaatii raskaat huvit-tyylinen suhtautuminen alkoholiin on.

Ohjaaja Alexander Mackendrick sanoi jopa myöhemmin, että tiukkapipoinen englantilaisupseeri on elokuvan ainoa oikea skotti järkähtämättömällä oikeudentunnollaan, ja viskiä himoitsevat skotlantilaiset ovat oikeastaan irlantilaisia, joista elää ehkäpä venäläisten lisäksi vahvin kansallinen stereotypia hallitsemattomina juoppoina.