Parin vuoden aikana elämä ehtii muuttua. Hyvänä esimerkkinä jo kolmannen kerran julkisesti järjestetystä ja 35-millisiin esityskopioihin taipumatta luottavasta Spaghettipäivästä on muodostunut allekirjoittaneelle jokahelmikuinen perinne ja esitysmiljöö WHS Teatteri Unionista mielenkiintoisen ja antikaupallisen ohjelmistonsa (johon on sisältynyt niin neuvostoliittolaista Ramboa, Karel Zeman– ja Pohjois-Korea -viikonloppua, unohtamatta kellojen siirron kunniaksi aamukolmen maissa liki tyhjälle salille esitettyä yllätysnäytöstä, joka paljastui hardcore-pornoversioksi Emmanuelle nelosesta) sekä miellyttävän ilmapiirinsä myötä työtehtävien ulkopuolella tapahtuvan elokuvankatseluni kantapaikka. Vaikka vuoden 2018 kattaus – Kaksi asetta pelkurille, Johnny Oro, 7 savuavaa pistoolia, Valdezin hevoset ja Trinityn rämäpäät – jäi raportoimatta, yritän kaiken kiireen keskellä parantaa tapani ja palata jälleen aiheen preerialle, vaikka sitten näin lyhyehkön ja enemmänkin päiväkirjamerkintöjä muistuttavien hajamietteiden muodossa.

Ensimmäisten keväisten päivien kauniilta auringonvalolta suojauduttiin pienen ja pimeän teatterin uumeniin pikaisesti heti kello 13 aamupäivällä. Tervetuliaissanoina toimi Alberto De Martinon Vain nopein elää huomiseen (100.000 dollari per Ringo), jota olisi voinut paikoitellen pitää suoranaisena genren parodiana, jollei valmistusvuosi olisi ollut niinkin tuore kuin 1965. Lukuisten ninja-, länkkäri- ja muiden roskaelokuvien vakionaamana muistettava Richard Harrison saapuu keskellä ei mitään sijaitsevaan pikkukaupunkiin, jossa kaapinpaikkaa näyttävä väkivaltaremmi ryhtyy syyllistämään miestä tämän identiteetistä, uskoen häntä intiaanien kasvattaman orpopojan isäksi. Kampoihin savustajilleen ruokapöydän ääressä laittava muukalainen joutuu pian todistelemaan tuloksetta myös kyseisen lapsen holhoajille, ettei hänellä ole tämän maailmaan tulon kanssa osaa taikka arpaa.

Vain nopein elää huomiseen jatkaa Djangon ja Sartanan kaltaisten ilmiöiden sarjaa olemalla yksi lukemattomista filmeistä, joiden rahastuskeinona käytettiin nimeä Ringo, saman vuoden toukokuussa ensi-iltansa saaneen Duccio Tessarin westernin Ringo – tappaja nimikkosankarin mukaan. Mitään muuta yhteistä näillä elokuvilla ei luonnollisestikaan ole, kuin hikisen polttavat maisemat ja sivuosassa aina yhtä limaisena ja rasvaisena huohottava Fernando Sancho, jonka tulkitsema rahanahne pikkupiru tuo paikoitellen hämmentävän enteellisesti mieleen Hyvien, pahojen ja rumien Tucon. Scope-kuvaus on näyttävää ja Bruno Nicolain musiikit perushyviä, mutta suurin fiilis syntyy leffan paikoitellen absurdiksi yltävästä meiningistä. Vaikka perinteiset spagujen päähenkilöt ovat rautanyrkkisiä ja varjoaan nopeammin ampuvia, on Harrisonin hahmo jo suoranainen supermies niittäessään revolverisankaria katuun kuin heinää vaikkapa kilvekseen nappaamansa pianon takaa ja selvitessään myös käsikähmistä voittajana vaikeuksitta vaikka miten monilukuisen vastustajan kanssa. Surrealistinen ilmapiiri alkaa heti ensimetreillä intiaanien väijyttäessä naisen, joka selviää hyökkäyksestä paikalle rientävän ukon ansiosta – joka heti seuraavassa hetkessä paljastuu pahikseksi ja nakkaa maahan uponneen keihään tämän vatsaan sekä ryöstää uhrinsa rahat. Siitä huolimatta, että alkuperäisasukkaat olivat mitä ilmeisimmin tulossa skalpeeraamaan leidiä, päättävät nämä puolestaan kasvattaa vainajan jälkeensä jättämän lapsen omanaan. Hyvin loogista.

Sama käsittämättömyys jatkuu halki filmin, hyvänä esimerkkinä kohtaus, jossa kaupunkia terrorisoiva rikollispomo saadaan nalkkiin ja tätä lähdetään kuskaamaan kohti hirttolavaa. Sankarijoukon onnistuttua viimein riisumaan desperadojen ruhtinaan vaaralliset ja kostoa janoavat kätyrit aseista, mitäpä muutakaan he keksisivät tälle teurastamisesta nauttivalle psykopaattijengille tehdä, kuin ajaa heidän hevosensa erämaahan ja sen jälkeen laskea koko konkkaronkka vapaiksi. Tällainen pieni ajatusvirhe, joka myöhemmin tulee maksamaan melkoisen monen viattoman hengen, vapauttamaan il brutton ja mutkistamaan asioita muutenkin melkoisesti. Myös äärimmäisen kutkuttava, symbolismissaan liki Kulta-ajan loppuun verrattavissa oleva Jeesus-mukaelma nähdään kohtauksessa, jossa Harrison joutuu – perinteisen spagukaavan mukaisesti – vihollistensa kiduttamaksi. Tuoreeltaan hakattu äijä riippuu sidottuna ristillään ja katsoo, kuinka alkoholin kiroista kärsivä reppana (jonka viinanhimon selättämisensä vakuuttelu takaa useamman filkan hupihetkistä) ammutaan ja tämän maassa makaavaa rakastettua potkitaan. Samalla omaa lehmäänsä ojasta kampeava Sancho hiipii irroittamaan sankarin siteet. Sen sijaan, että Kristus-hahmomme uhraisi itseään millään lailla muiden puolesta, hiippailee kaksikko nopeasti aavikolle, puolustuskyvyttömän naisen teuramiseen käytetyn aseen pamahdus korvissaan soiden. Katkelma on omiaan allekirjoittamaan niin monen genren teoksen esittämän nietzscheläisen teesin villiä länttä valvoneen henkihahmon kuolemasta ja tämän paikan ottaneesta vahvimman ja röyhkeimmän laista.

Oman sulkansa intiaanipäällikön päähineeseen toi se, ettei filmin elokuvatarkastamon suomitittelistä huolimatta onnistunut saavuttaa maamme kankaita, levityksestä vastanneen Parvisfilmin vedettyä sen viime hetkellä hyllylle, joten De Martinin elokuvan virallinen Suomen ensi-ilta koitti Spaghettipäivän melskeissä. Kuopattuakin versiota oli kuitenkin ehditty saksia vartin verran lyhyemmäksi. Muun materiaalin seasta varsin selkeinä erottuvat punertavansävyiset sensuuripoistot saivat lähinnä hymyn huulille, sillä muun muassa kaikki intiaaneihin viittaava on jostain selittämättömästä syystä leikattu hornan tuuttiin. Tiedä sitten olivatko jonkun mielestä punanahat hyvien tapojen tai kristillisten arvojen vastaisia vaiko kenties sittenkin raaistavia ja mielenterveydelle haitallisia, mutta tällaisen juonen kannalta aika keskeisen elementin poistaminen lienee ollut omiaan ajamaan jotakuta miettimään, onko koko projektissa enää mitään järkeä.

Starttilaukauksen jälkeen siirryttiin tositoimiin, eli toiseen splatter-ohjaajaksi profiloituneen, mutta genreä kuin genreä luotsanneen Lucio Fulcin viidestä lännenkuvasta, Valkoisiin torahampaisiin (Zanna bianca, 1973). Uusintakatselu ei tehnyt laisinkaan hallaa vuosia sitten näkemälleni seikkailurainalle, joka perustuu Jack Londonin romaaniin Valkohammas (vaikea spekuloida miten löyhästi, sillä mikäli kirjan joskus olen lukenut, taisi moinen tapahtua joskus niihin aikoihin, jolloin tämän jalon taidon opin). Dawsoniin ja sen liepeille sijoittuvassa tarinassa intiaani-isä ja tämän poika adoptoivat sattuman kautta perheeseensä suden ja koiran risteytyksen, Valkohampaan, josta myös mainarien kullalla keinotteleva nilkki Beauty on hurtan tappelutaitojen vuoksi kiinnostunut. Jonkinlaiselta Londonin alter egolta tuntuva lehtimies Jason Scott (spagettiwesternin suurin ja kaunein, Franco Nero) sattuu myös paikkakunnalle, ryhtyen ainoana tarpeeksi los cojonesia omaavana heitellä kapuloitaan Dawsonin keisaria esittävän perkeleen rattaisiin.

Suomessa suureksi hitiksi 23 795 katsojallaan ponnahtanut filmi lienee yksi aiheen tunnetuimmista filmatisoinneista. Cinecittan studioiden ohella Norjassa ja Espanjassa kuvattuun pätkään on saatu muutamien lavastuksellisuudessaan tietynlaista euforiaa henkivien otosten lisäksi myös paikoitellen niin vahvaa tunnelmaa, että tuoreen, vasta kuoritun puun ja märkien vaatteiden tuoksun voi aistia teatterisalissa saakka. Realismia on myös elokuvan nopeasti leikatuissa eläintaisteluissa, joissa koirat tuntuvat todella raatelevan toisiaan – eläinrääkkäykseen on onneksi vaikea uskoa paitsi Fulcin paria vuotta aiemman A Lizard in a Woman’s Skinin osakseen saaman kohun (jossa tekijöiden oli todistettava elokuvassa auki viilletyin vatsoin esiintyvät hurtat erikoistehosteilla loihdituiksi) myös ohjaajan Spaghetti Nightmares -kirjassa antaman haastattelun vuoksi, missä hän toteaa nauttineensa elokuvan tekemisestä, sillä rakastaa kovasti eläimiä. Valkoisiin torahampaisiin on mahdutettu myös koiran yhteenotto ahdistavan nälkiintyneeltä näyttävän karhun (tai välistä karhupukuisen miehen) kanssa, minkä päättyminen Londonin Korpien kutsu -teoksessa esittämiä fantasioita maanläheisemmin tuo sekin mukanaan tiettyä uskottavuutta.

Kaiken muun ohella tarjoilee pätkä vielä hyvän annoksen campia. Kylän kovin kundi hakkaa nauloja seinään rystysillään ja siipirataslaivan kannella hellyyttävässä loppukohtauksessa patsastelevan Scottin silmä huomaa rannalla juoksevan ja veteen pomppaavan Valkohampaan, jolloin kyyneliin liikuttuva mies itsekkin hyppää täysissä tamineissa ja suu hangonkeksillä vuolaana virtaavaan jokeen, alkaen kauhoa kohti rakasta ystäväänsä. Vaikka goren kummisedän tavaramerkiksi myöhemmin muodostunut läträäminen loistaa poissaolollaan, lastenelokuvaksi rainalla on paikoittaisista raakuuksistaan ja väkivallastaan huolimatta vielä matkaa, mistä todistavat esitettyyn kopioon liitetyt runsaat sensuuripoistot. Fulcin kirkkoa kohtaan tuntema epäilys heijastuu tähänkin filmiin pohjimmiltaan hyväsydämisen, mutta sitäkin juonikkaamman papin kaavussa – pyhällä miehellä kun on pienenä paheenaan ilahduttaa hurskaiden ihmisten lahjoittamilla kolehtirahoilla maksaansa.

Maistuneen spagettitarjoilun jälkeen alkoi päivä hissukseen kääntyä kohti iltaa toisen jo aiemmin näkemäni, mutta edelleen kiinnostusta herättäneen leffan tahdissa. Yhdessä Tappavan hymyn (1968) ja Veristen saappaiden kukkulan (1969) kanssa trilogian muodostava Luoja armahtaa – minä en (Dio perdona… Io no!), vuosimallia 1967, esitteli ensikertaa paitsi parivaljakon Bud Spencer – Terence Hill1, pitkähkön alustuksen mukaan muistaakseni myös Spencerin ikoniseksi muodostuneen parran. Haudan takaa juoniaan punovan – spagettiwesternin historian ehkä limaisimman, makeilevimman ja lipevimmän roiston – Bill San Antonion (Frank Wolff) ryydittämän hahmotrion oli tarkoitus edustaa olemuksiltaan koiraa, kissaa ja sutta – kukahan mahtaisi olla kukin?

Junassa tehdyllä massamurharyöstöllä käynnistyvä ja palavassa talossa tapahtuneessa kaksintaistelussa menehtyneeksi luullun San Antonion jäljittämisellä etenevä elokuva edustaa genreään väkevästi niin hyvässä kuin pahassa. Periaatteessa tapahtumat ovat mielenkiintoista seurattavaa, olematon juoni soljuu kuin vesi vaskoolin läpi ja hahmot ovat riittävän eläväisiä jaksaakseen kiinnostaa, mutta lähes kaksituntinen kesto on todelliseen sisältöön nähden liikaa ja tiettyjä kohtauksia (esim. Hillin tulkitseman Cat Stevensin ja häntä lieassaan pitävän roiston totuudenhetkeä) pitkitetään kohtuuttomasti vailla mitään perustetta. Samalla eräs juonen kannalta tärkeä tuokio, jossa Budin esittämä vakuutusyhtiön virkailija warppaa San Antonionin kera psykedeelisissä merkeissä saluunasta autiomaahan, saa aikaan tunteen että tästä välistä saattaisi puuttua tavaraa jopa useamman minuutin edestä. Tulevaisuudessa odottavien Spencer-Hill-tuotantojen slapstick-huumorilla ei herkutella, vaan meno on melko vakavaa ja tylyä siitä huolimatta, että tietyt duon tuotantoon vakiintuneet elementit, kuten alati nälkäinen ja väkivahva Spencer tai kettumainen ja pilke silmäkulmassa juoniaan punova Hill, ovat jo tässä ensiesittelyssä mukana.

Suomessa tällä kaikkiaan 142 000 katsojaa kiinnostaneella “primitiivisen elokuvan” eli “kidutukseen ja sadismiin taipuvaisen” spagetti westernin jälkeläisellä oli tavallistakin huonompi maine, ja monia levitykseen leikkaamatta hyväksyttyjä Hollywood-elokuvia säyseämpi pyssyttely vapautettiin täyskiellon lieasta vasta runsaan typistämisen jälkeen. Kaikista käsittämättömän yliampuvista toimenpiteistä huolimatta eräs (muistikuvieni mukaan HBL:n) toimittaja pääsi silti lopulta raivoamaan, miksei moista väkivaltapornoa oltu kielletty lain rautaisella kouralla. Purnauksesta huolimatta kaksikon debyytti pyöri kiitettävän aikaa (olikopa tuo kuutisen viikkoa…?) myös Suomen teattereissa, jatkaen tällä jo emomaa Italiassa aloittamaansa paraatia ilmestymisvuotensa suosituimpana kotimaisena filkkana.

Koska italolänkkärin alle mahtuu myös valitettava määrä komediaa – harvinaisemmassa poikkeustapauksessa Nimeni on Nobodyn tapaisia mestariteoksia, mutta huomattavasti yleisemmin Trinity ja Sartana – pirun pikkuveljien kaltaisia mahatautia selluloidilta tartuttavia kamaluuksia – on tähän mennessä jokaisen Spaghettipäivän ohjelmistoon kuulunut se yksi pilke silmäkulmassa tuikkinut nimike. Vuonna 2017 tämä oli Provensa – petturi vai pyhimys, 2018 puolestaan Trinityn rämäpäät. Makaronilauantaita kohti loppuaan tällä kertaa kannustanut Teksasin äkäpussit (Les pétroleuses, 1971) – tunnetaan myös videonimikkeellä Öljyä, pimuja ja roistoja – jatkoi samalla toista karkeloiden perinnettä olemalla se elokuva kattauksesta, jossa Italia esiintyy ainoastaan sivutuontamaana (kuten aiemmin rainat Meksiko liekeissä ja Valdezin hevoset).

Pääosin ranskalaista jälkeä oleva ja tuttuun tapaan Espanjan auringon alla kuvattu hölmöily liittää yhteen Brigitte Bardotin johdolla junia ryöväävän naiskoplan (jonka jäseniä luullaan luonnollisesti miehiksi, eiväthän friidut rötöstelyyn ja pyssynpaukutteluun pysty), öljyä suonissaan sykkivälle tontille muuttavan mimmiseurueen (matriarkkanaan teemaan sopivasti Sergio Leonen Huuliharppukostajasta tuttu Claudia Cardinale) ja ranskankielisten siirtolaisten asuttaman pikkukaupungin, joka on niin fransmanni, että sen asukit kävelevät kaduilla patongit käsissään, tilaavat saluunassa punaviiniä ja vaativat myös kommunikointia äidinkielellään. Kylää paimentaa köyhillä ritareilla ruokittu ja amisviiksinen maitopartasheriffi, joka yrittää kaataa daamia aina silloin, kun ammunhien naukkailultaan ja kylvyssä peseytyvien kansalaisten tirkistelyltään ennättää.

Vaikka itsetietoisille stereotypioille ja junan ikkunasta pellolle lentävälle uteliaalle villakoiralle jaksaa jokusen kerran naurahtaa, lopulta tämänkään kohelluksen huumorin terä ei uponnut meikäläiseen ihoa syvemmälle ja vietin kaikesta skarppaamisesta huolimatta noin puolet elokuvasta pohtimalla, minkä sorttisen jäätelön leffojen välisellä tauolla Hakaniemen torin päivittäistavarakaupasta mahdollisesti ostaisin. Pikkutuhmaa ja vihjailevaa ilmapiiriä elokuvassa riittää, joskaan sadetakkimiehet eivät juuri paria paljasta pakaraparia enemmillä itseään pääse kostuttamaan. Oikeastaan kerän ainut punertavahko lanka löytyy aikansa miehisten seksisymbolien, Bardotin ja Cardinalen, keskinäisestä mittailusta, joka huipentuu näiden väliseen kissatappeluun, mustan kullan suihkuamiseen ja – voi siskot – niin hassuin efektein toteutettuun räjähdykseen, että hevosetkin hirnuvat.

Kaikesta huolimatta katseluseuranani olleet kaverini pitivät Teksasin äkäpusseja onnistuneena. Omalla kohdallani koominen elokuva on aina ollut haastava laji ja vielä vaikeampi silloin, jos hupailu perustuu paksulla tukkimiehen kynällä alleviivattuun ”tässä pitäisi sitten nauraa” -tyyliseen huumoriin. Tai ehkäpä vain antaudun ja kallistun sille kannalle, että omasta päästäni taitaa olla jokin mutteri pahemman kerran kadoksissa: ainakin niiden järkyttyneiden reaktioiden perusteella, jotka aikanani keräsin toteamalla että kyllä, pidänhän minä Louhimiehen Pahasta maasta – se on oikein hauska komedia.

Teksasin äkäpussit päättyy klassiseen haikailuun villakoiraa äijämäisiksi mielletyissä puuhissa rellestävien naisten varjossa silittävän sheriffinnulikan tuumiessa hauvalle, kuinka vanha länsi on kuollut. Ennen oli maailma miesten…

Iltakymmenen jälkeen matkaan ampaissut rullan viimeinen luoti oli edellisen Spaghettipäivän aloittaneen vanhan ja tyylitietoisen fasistin Giorgio Ferronin – jolta ohimennen mainitakseni myös nähtiin elokuvateatteri Orionin legendaariset eksploitaatiosarjat joulukuussa päättäneessä Grande Finale -yömaratonissa vampyyrileffa La notte dei diavoli – lännenohjaus #2, Muutama taala lisää (Per pochi dollari ancora, 1966).

Kovan suitsutuksen saaneen teoksen kiinnostavin puoli lienee sen nurinkurinen lähtöasetelma. Yhdysvaltojen sisällissota on lopuillaan, mutta joukko etelävaltioiden sissiryhmiä jatkaa yhä toivotonta kamppailuaan tuulimyllyjä vastaan. Sotavangiksi jääneen harmaatakkisen luutnantti Gary Hammondin (kukapa muukaan kuin Giuliano Gemma) onnistuu vahingossa vakuuttaa linnaketta johtava upseeri pirullisuudestaan ja väkivallankäyttötaidoistaan laittamalla soppatykkiä operoivaa töykeää vartijaa ympäri korvia.  Hammond saa kontolleen tehtävän: pieni joukko väärää informaatiota saaneita sissejä on tietämättään tekemässä itsemurhaiskua raskaasti aseistettua pohjoisen sotilasleiriä vastaan ja nämä tullaan tappamaan viimeiseen mieheen, ellei solidaarinen luutnantti ehdi ajoissa ratsastaa paikalle perumaan näiden aikeita.

Yleisen mielipiteen mukaan pahikseksi ymmärrettävän tahon näkökulmasta kerrottu elokuva ei esitä jenkkejä kirkasotsaisina sankareina, joskaan ei sorru mustavalkoiseen kuvaan myöskään kenraali Leen poikia kuvatessaan. Kusipäitä ja selkäänpuukottajia löytyy puolelta jos toiselta siinä missä inhimillisiä kohtaamisiakin. Sadismia ammennetaan jaksosta, jossa Hammondin silmät kammetaan eräänlaisella verkkopussilla ammolleen ja tämä sidotaan selälleen pientareeseen, tappavan auringon korventaessa hänen sarveiskalvonsa sokeiksi. Jännitystä ja twistailua lupaavan kohtauksen ainut ongelma on tietysti se, ettei yksikään järkevä katsoja epäile hetkeäkään sankarin oikeasti menettävän näköään. Sama hoksottimien operointi ei luonnollisesti päde tätä rääkkääviin roistoihin, jotka tönivät ja potkivat irti päästämäänsä avutonta uhria räkäisesti nauraen, mutta aina välillä raapivat päätään, kun heidän koplansa omituisten tapaturmien myötä alkaa vähetä, yhden saadessa haarukan lihaansa, toisen löytyessä hukkuneena juottokaukalosta. Melkoisen huonoa tuuria, täytyy myöntää. Naisellista puolta pätkään saadaan Hammondin kera kemiaa vispaavan kapakkataiteilijan (tulkitsijanaan povekas ranskalainen Sophie Daumier) myötä, jonka hahmon käsikirjoittajan kynä on mielikuvituksellisesti nimennyt Connie Breastfulliksi.

Kunnianhimoisista ja poikkeavista lähtökohdistaan ja niin sankaruuden kuin hyvä-paha-asetelman kyseenalaistamisestaan huolimatta kokonaisuutena Muutama taala lisää tuntuu hyvin perinteiseltä spagettilänkkäriltä. Mukana ovat monet myytit päähenkilön kiduttamisesta2 saluunatappeluiden tuoksinnassa herkästi hajoaviin kalusteisiin, nyrkkiensä käsittelyssä ja lonkalta tähtäämisessä ylivoimaisine johdatushenkilöineen ja tätä jelppaavine sympaattisine sekä vähän höperöine vanhoine miehineen. Gianni Ferrion sävellykset ovat kauniita, joskaan eivät unohtumattomia. Filmissä on kieltämättä runsas potentiaalinsa, se on teknisesti osaten tehty ja jättää positiivisen fiiliksen, mutta Suuren hiljaisuuden, Vihan päivän tai Leonen tuotannon kaltaisiin, leuat paikaltaan loksauttaviin ja omaa pienuuttaan miettimään jättäviin spektaakkeleihin on vielä matkaa pidemmän postivaunureissun verran.

1 Hillin saamaan rooliin oli alunperin kaavailtu tusinanäyttelijä Pietro Martellanzaa, joka kuitenkin mursi kuvausten alussa jalkansa yritettyään potkaista vaimoaan.

2 Vaikken sadismista myönnä nauttivani, aloin ties monennenko näkemäni aurinkokohtauksen alkaessa toivomaan, että olisivat nyt edes syöttäneet sitä hunajan kera muurahaisille.