Věra Chytilován kolme elokuvaa

Věra Chytilová (1929–2014) oli tšekkielokuvan merkittävin ja koko uuden aallon merkittävimpiä naisohjaajia. Hän aloitti elokuvanteon verrattain iäkkäänä, etsiessään ahdistuneena paikkaansa maailmassa. Hän oli kiinnostunut monista eri taiteenaloista muttei osannut päättää, mitä haluaisi oikeasti tehdä.

Mielensisäisessä maailmassaan hän oli hakoteillä, viilteli ja yritti tappaa itsensä. Eksistentiaaliset kysymykset siirtyivät kankaalle suodattamatta ja kompromissitta. Chytilován elämä ja elokuvat tiivistyvät parhaiten kahteen kysymykseen: “Onko millään mitään väliä” ja “Olenko onnellinen?” Kummatkin esitetään toistuvasti Chytilován tunnetuimmassa elokuvassa Daisies (1966).

Minkä takia Daisies oli ilmestyessään niin voimakas elokuva, ja miksi se toimii edelleen? Se toimii ennen kaikkea elokuvan naisduon, Marien ja Marien, ansiosta. Kuvaukseltaan, leikkaukseltaan ja äänityöskentelyltään elokuva on hyvin kokeellinen. Ilman Marieita se olisi kuitenkin vain kokeellinen elokuva muiden joukossa.

Blondi ja brunetti Marie heijastavat Chytilován omaa jakautumistaan kahtia, joskaan kyseessä ei ole mitkään väsyneet ihmismielen vastakohdat, vaan kaksi mieleltään identtistä hakoteillä olevaa nuorta. He tekevät asiat juuri niin kuin haluavat, tai luulevat haluavansa, tai tekevät, koska eivät tiedä, mitä haluaisivat oikeastaan tehdä.

On hauska verrata Daisiesin provokatiivisia tyttöjä esimerkiksi Brigitte Bardot‘n mietoon paheksuntaan Jean-Luc Godardin Keskipäivän Aaveessa (1963). Tuo hieno parisiennehan imee maitoa suoraan tölkistä! Daisies alkaa Marieiden pötköttäessä turhautumistaan toisen kaivaessa nenäänsä.

Jollain tavalla Daisies on hyvinkin teatraalinen, mutta ei ajalleen tyypillisesti. Se on lähempänä perinteistä tšekkiläistä nukketeatteria. Tytöt ovat kuin sätkynukkeja keskellä lopulta niin merkityksetöntä elämää, mutta eivät suinkaan sätkynukkeja kuten naisroolit tuolloin yleensä.

Chytilová oli kyllästynyt tšekkiläismiesten elokuvantekoon. Hän piti elokuvia tylsinä, joten halusi tehdä parempia, ja koska milläänhän ei ole mitään väliä, Chytilováa ei kiinnostanut toistaa totuttuja malleja. Tästä syystä Mariet ovat itseasiassa ajattomampia elokuvahahmoja kuin konservatiivisissa aikalaiselokuvissa. Ihmiset eivät todellisuudessa käyttäydy kuin elokuvat tuolloin antoivat ymmärtää, tai kuinka vieläkin näytellään ja esitetään.

Marieiden kaltaisia ihmisiä on edelleen, ja he kärjistyksiä ja yliampumisia lukuun ottamatta saattavat käyttäytyä juuri samalla tavalla, etsiessään paikkaa maailmassa tai ehkä elävät ilman
kiinnostusta edes löytää sitä. Mariet pyörittelevät miehiä mielensä mukaan, juovat kuppiloissa toisten Pilsner Urquellit (Tšekeissä hienot naiset muuten juovat perinteisesti Kozelia) ja tekevät kaikkea mikä juuri siinä hetkessä tuntuu kivalta. Audiovisuaalinen farssi saavuttaa päätöksensä, mutta senkin merkityksen saa jokainen yhteenvetää itse.

Jopa Chytilován arvostajat halusivat häneltä vain lisää elokuvia kuten Daisies, mutta sitä hän ei koskaan tehnyt. Toki hänellä on oma vahva leimansa ja tutut teemansa elokuvissaan, mutta hän halusi kokeilla uusia juttuja. Daisiesin jälkeen ilmestyi Fruit of Paradise (1970), näennäinen mukaelma genesiksestä, eli loppujen lopuksi siitä, että Eeva haukkasi omenaa, mutta yhtälailla kaikki ihmiset haluavat kiellettyä hedelmää, jonka jälkeen — siteerataan tähän nyt vaikka Peter von Baghin kuvausta Tarkovskin Peilistä – “seuraa selittämättömiä tapahtumia”.

Fruit of Paradise on visuaalisesti hyvin värikäs, kaunis ja viehättävä elokuva, jolla on karmivan hienoja okkultismikauhusta tuttuja kirkollis-shamanistisia ja folk-henkisiä äänimaisemia. Mystisimmillään elokuva on hyvin yhtenäinen ja hypnoottinen elämys, mutta tarinalliset kohdat eivät aina vedä yhtä hyvin.

Henkilöt eivät ole elokuvassa niinkään kiinnostavia. Tapahtumat, ajatukset ja symboliikka ovat. Toisaalta, jos elokuvan päähenkilö olisi samanlainen radikaali kuin Mariet Daisiesissa, se voisi viedä jotain pois elokuvan tunnelmalta.

Muutamat hetket Evan ja mystisen miehen kohtaamisissa ovat silti erityisen kiehtovia. Eva on viehättävä arveluttavassa viattomuudessaan. Tapa jolla hän sanoo punaisessa samettimekossaan ja valkoisissa sukkahousuissaan ujosti “dobrý den”, miehelle, joka huomaamattaan kusee lähes hänen päälleen, tai kuinka hän ujeltaa metsään “Hallo!” tismalleen kuin Zdeněk Milerin Myyrä, tekevät hänestä saumattoman osan elokuvan haikean mystistä tunnelmaa.

Fruit of Paradise ei ole varsinaisesti ainutlaatuinen elokuva, se on yksi hyvin mainioista elokuvista tuon aikaisessa tšekkifantasian skenessä, jonka ikonografiasta lisää tekstin lopussa.

Leikkaus Chytilován tuotantoon kolme vuosikymmentä myöhemmin. Traps (1998) ei ole kokeellinen tai likimain käsikirjoitukseton elokuva. Sen on tarkoitus olla musta komedia, mutta se on yhtä hauska kuin Roman Polanskin elokuvien raiskaushuumori eli ei erityisen. Elokuvan alkuperäinen nimi tulee tšekkiläisestä lorusta, jossa kerrotaan ansoista, joihin miehet saattavat astua. Luonnollisesti ansa on nainen. Koko elokuva keskittyy miesten palleihin ja siihen, kuinka ne kerta toisensa jälkeen johdattavat miehet ansoihin, halusi ansa sitä tai ei.

Rape and Revenge -genrellä yritettiin pari vuosikymmentä aiemmin paikkailla elokuvateollisuuden sovinistisia asetelmia, mutta Chytilová ei kalahda samaan yksiulotteisuuteen. Traps on silti loppujen lopuksi melko ikävä ja inhottava elokuva. Mustan huumorin esiintymät ovat elokuvassa melko kliseisiä, mutta tylsä tai armelias elokuva ei katsojalleen ole.

Liftattuaan itsensä väärään kyytiin nuori eläinlääkäri raiskataan metsän keskellä jokseenkin rutiinomaisella otteella, jonka seurauksena nainen kostaa huumaamalla miehet ja kastroimalla heidät kliinisesti ja ammattitaitoisesti. Seurauksia tarkastellaan ensimmäisten, toisten ja kolmansien osapuolten osalta. Huumoripuolesta vastaa pallien pyöriessä maitotonkassa kampanja lanseerata Mozartin kuulien rinnalle uudet Bachin kuulat. Ja lihannälkäinen vieras kylässä.

Kuulostaa feministiseltä vihaelokuvalta? Sitä Traps ei ole. Chytilováa vainonnut ajatus siitä, onko millään mitään väliä, konkretisoituu. Elokuvan miehet ajattelevat hetken huumassa, että ei ole. Seuraukset jokaisen kohdalla kertovat muuta. Chytilován elokuvien tšekkiläinen charmi on Trapsissa edelleen tallella, ja Zuzana Stivínován roolisuoritus elokuvan ansana, eli kauniina Lenkana, on vaikuttava. Vaikka kokeellisuus on hälvennyt, vahvaa tulkintaa on havaittavissa edelleen.

Chytilová ei halunnut identifioitua tšekkiläisen elokuvan perinteeseen, mutta hänen ensimmäisten värielokuvien aikakausi limittyi osittain tšekkielokuvan esteettisesti kauneimpaan aikakauteen. Tšekkiläisten avantgarde-, satu-, fantasia- ja kauhuelokuvien ikonografia on kirjavan kaunis toistuvine symboleineen ja maalaisromanttisine kuvastoineen.

1960–1970-lukujen tšekkielokuvissa näkee toistuvasti runsaita, kukkeita kasvimaita, vehreyttä, järviä ja pihamaita, joiden sekaan asetellaan värikylläisiä hedelmiä, kasviksia ja kukkia, toistuvimmin omenoita ja ruusuja. Satiiniset punat ja vihreät sointuvat pikimustien pitsien, valkeiden lakanoiden ja puukalusteiden lomaan. Peilit, korut, rasiat, kellot, helminauhat, kynttilät ja lasiesineet esittävät yhtä suurta roolia kuin näyttelijät. Leikkauksia rytmittävät mustat kissat ja valkeat linnut. Nuoret neitseelliset tytöt kohtaavat demonisia miehiä luonnon helmassa. Juraj Herzin Morgiana vuodelta 1972 on sisimmässään kuin synkkä Disney-satu, mutta ulkokuoreltaan kaikkea edellä mainittua. Samana vuonna ilmestynyt Valerie and Her Week of Wonders on edelleen mielestäni hienoin esimerkki ja tiivistelmä koko ajankuvasta.

Daisies hyödyntää hieman samaa kuvastoa aina räikeänvihreisiin suolakurkkuihin asti. Fruit of Paradisen kuvat glorifioivat esimerkiksi porkkanoita. Chytilová siis juuriltaan käytti myös samoja surrealistisen maalaustaiteen hehkeyttämiä kuvia kuin aikalaisensa, mutta leikkasi ne rankalla kädellä uusiksi.

Chytilová ei ehkä koskaan saanut ansaitsemaansa arvostusta, mutta hän ei myöskään välittänyt minkälainen elokuvataiteellinen perintö häneltä jää maailmalle — kuolleena hän ei siitä mitään kostuisi. Muottiin kuulumattomana hänet yritettiin vaientaa kotimaassaan ja saada hänen elokuvahankkeensa lakkautettua. Hän koki, että 2001 saatu elämäntyöpalkintokin oli vain hienovarainen vihje, että eiköhän se olisi jo siinä, Věra, kasvata tai ala kasvamaan päivänkakkaroita pikkuhiljaa. Chytilováa ei kiinnostanut. Hän oli kompromissiton anarkisti loppuun asti.

Elokuvat on julkaistu Second Runin toimesta DVD:nä, joiden arvostelukappaleiden pohjalta tämä teksti on kirjoitettu.