Kaikkien taistelujen kuvaukset ovat turhien taistelujen kuvauksia: kuten jokainen tappio, jokainen voitto osoittautuu ennen pitkää merkityksettömäksi. Michael Haneken mestariteoksessa Valkoinen nauha (2009) pahuuden ja väkivallan kierre leviää kulovalkean tavoin. Eletään aikaa Pohjois-Saksassa ennen ensimmäistä maailmansotaa. Aikuiset kohtelevat kylän lapsia kaltoin. Lapset alkavat iskeä omalla tavallaan takaisin. Elokuva kasvaa allegoriaksi kaiken taistelun turhuudesta, siitä että asettuessaan jommallekummalle sotarintamalle ihminen on kokonaan menetetty tapaus: sodasta ei ole paluuta takaisin. Haneken elokuva ei silti jää ratkaisuja tarjoamattoman munattoman pasifismin tasolle. Ennen muuta elokuva on selvä kuvaus ideologiasta. Yksi tapaturma johtaa seuraavaan. Kosto johtaa kostoon, kierre ei lopu koskaan. Lopulta, tätä voi soveltaa myös radikaalivasemmistoon ja radikaalioikeistoon, tai demokraatteihin ja republikaaneihin: vastustajat paljastuvat saman kolikon eri puoliksi, kolikko ei olisi mahdollinen ilman toista puoltaan.
Tämän tietäen on hyvin surullista nähdä televisiossa typeryksiä ja fanaatikkoja (eivätkö ne ole sama asia?) ja itse asiassa myös sitä, että televisio esittää typeryksiä jonain muuna kuin typeryksinä ja jopa todellisia sadisteja, jotka eivät ole siis vain jonkun fantasiaa vaan toteuttavat oikeasti tekojaan, kuten Hillary Clinton videossa, jossa kuvailee palautumattomasti seonneena Gaddafin sodomiittista kuolemaa innoissaan kuin vaippalapsi joulukuusen alla lahjakääröjen sisältöjä arvaillessa. Joku kritiikitön tylsimys – vielä lapsi – voi tragedian sattuessa alkaa pitää näitä kostonhaluisia idiootteja viisaina, kun heidän hoilauksiaan esitetään jatkuvasti vailla analyysia: on hölmöä suostua kuuntelemaan mitä tahansa, jotkut tietävät sen jopa omasta kokemuksesta.
Taiteen tarkoitus ei ole koskaan lohduttaa ihmistä. Ihminen ei hakeudu taiteen piiriin hakeakseen siitä lohtua. Tai jos hakeutuu, hänen ei kuulu saada sitä taiteesta. Taide ei ole lohdullista. Elämä ei ole lohdullinen. Mutta taiteen ei koskaan pidä olla kuin elämä! Valkoisen nauhan ankarasti protestanttisessa ideologiassa elävistä lapsista on tuleva, kuten tiedetään, kansallissosialisteja ja suurmies-Hitlerin alamaisia, rasisteja ja tunteettomia kusipäitä ja murhaajia ja massamurhien toteuttajia, sanalla sanoen natseja. Haneke on korostanut, ettei hänen elokuvaansa tule nähdä pelkästään antisemitismin synnyn historiaa kuvaavana teoksena. Se voi kuvata mitä tahansa rasistista liikehdintää yhteiskunnan kehdossa. Missä määrin esimerkiksi nykyisin edellä kuvaamani kaltaiset videot, viitaten yhä Clintonin sekoamiseen, toteuttavat samaa kuin protestanttisten ja katolisten isien jo itsessään fasistiset ja fyysiset toimet Valkoisessa nauhassa?
On huomautettava, ettei äärimmäisen pahuuden uhka tule mistään muualta kuin itsestä käsin. Jopa niin kutsutut älyköt ovat tunnetusti varsin alttiita ideologisille uhille. Ehkä juuri siksi, etteivät mahdollisimman vähän tunteilla asioihin suhtautuvat ihmiset näe helposti itsestäänselviksi käyviä ideologioita, jotka ovat välillä niin ilmeisiä, ettei kukaan niitä huomaa. He telkesivät Ezra Poundin, De Saden ja Van Goghinkin mielisairaalaan. Toisin kuin jossain Miloš Formanin ja jo ennestään pimahtaneen Jack Nicholsonin Yksi lensi yli käenpesässä (1975) tai Thomas Harrisin ja Jonathan Demmen Uhrilampaissa (1991) Haneken elokuvassa hullut eivät ole teljettyinä lukkojen taakse: he hilluvat maailmassa vapaina, usein he toimivat jopa korkeissa asemissa tai hyvissä perheissä. Toimivat lääkäreinä ja psykiatreina ja opettajina ja television narrikirjailijoina, jotka ovat unohtaneet paikkansa ja lähteneet kirjoituskoneensa äärestä vaeltamaan, tulleet siis maanvaivoiksi. Haneken elokuva antaa tietenkin paljon totuudenmukaisemman näkemyksen tästä maailmasta kuin edellä mainitut elokuvat.
Pinnallisesti Valkoisessa nauhassa on tietysti kyse kuorolaislapsien indoktrinaatiosta kristilliseen pyhyyteen ja puhtauteen, sen laukaisemasta psykologisesta vastaiskusta, karkumatkasta tästä jeesusteluideologiasta. Heidän väkivaltainen pakonsa on omiaan vahvistamaan vastapuolta ja luomaan täysin toisenlaisen tulokulman, mahdollisuuden yleviin kahleisiin ideologiassa, joka myöhemmin esiintyy natsismina. Näistä lapsista, siihen annetaan viitata, on tulossa myöhemmin niitä Goebbelsin käskyläisiä, joiden ainoa virhe oli polttaa vääriä kirjoja. Haneken omin sanoin: “Lapset haluavat rangaista heitä, jotka saarnaavat ideaalisen elämän puolesta, mutta elävät itse saarnojen vastaisesti.” Kostaessaan rankaisijoille, se mitä luultiin paoksi järjestelmästä ja ideologiasta olikin itse asiassa yksi järjestelmän ja ideologian sisäinen oire, vahvistus siitä että ideologia toimii hyvin; siinä missä kuviteltiin murtautuvan ulos siitä, astuttiinkin syvemmälle sen sisälle.
Kärsimyksessä elävät lapset, julmia kokeneet, voivat yhtä lailla olla erittäin kykeneviä tuottamaan toisille kärsimystä: siispä, mitä hyötyä kärsimyksestä on? Ei mitään. Se on kauttaaltaan kamalaa, ja kun sitä on liikaa, se on kuin mikä tahansa muukin asia, jota on liikaa: se valtaa kokonaan kaiken ja tekee sinusta varmasti hieman huonomman. Esimiehille tai Jumalalle tai millekään aatteelle ei voi sysätä vastuuta; ei edes olosuhteille vaikka ne olisivatkin rakentaneet ja jopa aikaansaaneet rikoksen. Pyörryttävän vapautensa teoista vastuu kuuluu ainoastaan tekijälle itselleen. Ehkä juuri se, ettei Jumalaa ole, tarkoittaa myös sitä, ettei läheskään kaikki ole sallittua.
Kuten lasten rakkaussurut voivat olla yhtä tuskallisia kuin aikuistenkin, heidän julmuutensa voi olla jopa pahempaa kuin aikuisilla, eikä se aina selity millään muulla kuin ihmisen eläimellisyydellä. Haneken kuvaamille ihmisille Jumala on olemassa ja heille näyttäisi olevan mikä tahansa sallittua, myös natsismi. Jumala on heidän asenteensa, ja se, että joku ylipäätään tarvitsee asenteita, käy todistukseksi hänen epäaitoudestaan. Heille elämä on unta, pelkkää kuorsausta kuin kirjastovisiitti. On toistettava, että Haneken elokuvassa suurin uhka ei tule ulkopuolelta, kuten se ei tule milloinkaan: suurin uhka piilee meissä itsessämme. Sitä ei voi selittää jollain vieraalla, ulkoa tulevalla. Jos pahuutta on olemassa, se on sisällemme rakennettua, arkipäiväistä.
Viime kädessä väkivalta on seurausta kyvyttömyydestä kommunikaatioon, impotenssin eräs selvin muoto. Väkivalta syntyy pelosta ja usein se syntyy myös peloista omia tunteita kohtaan, mutta ennen kaikkea sen taustalla on impotenssi. Jotkut freudilaiset pitävät kaikkea väkivaltaa seksuaalisena ja jotkut pitävät sitä jopa seksikkäänä, vaikka itse en näe siinä mitään jäljessä mainitusta. Pappi, joka hakkaa lapsiaan remmillä pyllyyn, tekee sen impotenttina ja seisomattomuutensa vuoksi. Mikä sen panee pystyyn?
Kuulkaamme mitä siitä sanoi eräs Viisaaksi Teeskentelevä: Se kenen sydän kuuluu yksinomaan pahuudelle, tulee saamaan tästä elokuvasta mitä suurinta nautintoa. Katseeseen kätkeytyy aina Haneken elokuvissa katsojiaan kohtaan suunnattu sadismi, joka on myös ennen kaikkea katsojan itsensä sadismia katsottavaa kohtaan (tosin Haneke ei anna missään vaiheessa katsojan nauttia kuvaamiensa ihmisten kärsimyksistä tai tehdä niistä pilaa toisin kuin jokin viheliäisyyteen alentuva tallenne). Eikö aina kaikki katsominen ole lopulta pohjimmiltaan luonteeltaan sadistista; josta käsin voisi sanoa, että vain sokeat näkevät ilman julmuutta? On siis otettava tulikuuma hiilihanko ja puhkaistava sen kärjellä silmänsä, jos tahtoo todella nähdä olematta itse osa pahuutta.
Haneke on selittänyt julmia kuviaan sillä, että tahtoo näyttää väkivallan sellaisena kuin se aidosti on: mitä epäviihdyttävämpänä, inhoa herättävänä, kamalana; ainakin silloin kun se tapahtuu sinulle ja mikset sinä voisi muka olla jo seuraava? Haneke on suunnannut kostonsa hyvin viritellysti. Hän tahtoo lähes sademaiseen tapaan uuvuttaa katsojansa pitkillä otoksillaan, kiduttaa häntä niissä toisin kuin joku Béla Tarr, jonka pitkät otokset avautuvat syvemmiksi syklisiksi emootioiksi ja nostavat kokijansa korkeuksiin pudottaakseen hänet heti seuraavassa hetkessä taas maankamaralle ja tällä kertaa pysyvämmin kuin musiikki erilaisessa maailmassa, josta hänet alunperin nostettiin ilmaan.
Haneke on purrut katki kaikki mahdollisuudet vapauttavaan emootioon. Hänen elokuvansa ovat kosto ihmiskunnalle. Niiden katsominen on erityisen suositeltavaa. Sillä vain katsomalla kaikki hänen elokuvansa – myös hänen puuduttavimman virheensä eli Kafka-filmatisoinnin – ja perehtymällä niihin huolella, todellisella tarkkuudella ja uudelleen katsomisella, voi välttyä tulkitsemasta häntä väärin. Hänen kuvaamansa hahmot Valkoisessa nauhassa ovat kylmiä kuin rakkaus, joka on kylmä kuin kuolema helvetissä. He ovat jääihmisiä, lähes robottimaisen kylmiä kuin Hal 2000 konsanaan tai robotti joka loi hänet, eli toisen robotin, joka puolestaan voisi luoda taas uuden robotin ja taas uuden ja niin edelleen. “Ja samalla kaikki hänen elokuvassaan kertoo siitä, että Haneke on itse samankaltainen kuin henkilöhahmonsa; hän ei ole ottanut niitä muusta elämästä kuin siitä elämästä, joka hän itse asiassa on. Hän on itse yksi paholaisista, kuin itse Bertrand Russell: näyttääkin saatanalta”, voimme kuulla ilkeiden runoilijoiden äänen sanovan.
Kaiken taustalla on vakava huoli siitä että katsojat paatuisivat väkivallan tai tyhjän, hidasaivoisen toiminnan edessä, jota televisiot ja suosikkiohjaajat verkkokalvoille suoltavat. Kuvaavaa on Haneken reaktio Pulp Fictionia (1994) katsoessa: hän kertoi tunteneensa suurta vastuuttomuutta kohtauksen aikana, jolloin Vincent Vega ampuu vahingossa auton tärähtäessä kuopassa Marvinin aivot pihalle, ja huomattuaan, että katsojat purskahtivat hysteeriseen nauruun juuri silloin. Toisaalta he nauroivat ohjaajan kanssa, sillä Quentin Tarantino on tehnyt itsestäänkin pilaa sadistisesti elokuvien väkivaltakohtauksille nauravana friikkinä elokuvassaan Inglourious Basterds (2009), jossa Hitler naureskelee tyhjänpäiväisen mäiskintäelokuvan massamurhakohtaukselle ironisena esikuvanaan luojastaan.
Hänen elokuviaan (tietenkin työt ovat myös muiden ansiota tai ainakin niin että ne eivät olisi mahdollisia ilman tiettyjä tekijöitä: esimerkiksi Pianonopettaja (2001) seisoo paljolti Isabelle Huppertin loistavan roolisuorituksen varassa; samoin se on myös tietysti mestarillisen kuvaajansa Christian Bergerin luomus), katsoessamme meidän on vielä kerran lusittava Sademme. Sellaisen elokuvan tai pelin, joista esimerkiksi käyvät Tekken-pelit tai GTA-pelisarja tai Counter-Striken (1999) tylsyyttä hipova ampuminen ja eräässä mielessä urheilupelit, tyhjänpäiväinen mäiskintä tai pallon pompauttelu ja sen seuraaminen muistuttavat pornoelokuvaa, joka on yhtä kiinnostavaa kuin sydänleikkauksen erikoislähikuvana seuraaminen. Yleiskuva on koominen ja lähikuva aina traaginen. Koripallo-ottelussa friikkimäiset jättiläiset, joilla on simpanssin aivot, yrittävät heittää oranssia palloa koriin; nyrkkeilyssä samankaltaiset jättimäiset muskelimiehet mätkivät toisiaan kasvoihin punaisilla pehmustetuilla hanskoilla yrittäen lyödä vastustajaan kanveesiin; judossa he puolestaan vääntelevät toisiaan timmeihin asentoihin ja jälkikäteen teeskentelevät, ettei asiassa ollut mitään seksuaalista.
Haneke tietää, että jotkut saattavat seurata kaikkia edellä mainittuja ja haluaa herättää heidät katseeseen kätketyn sadismin unesta saadakseen heidät hetkeksi tuntemaan, että nyt on heidän vuoronsa: nyt heidän sydäntään leikataan, nyt heitä survaistaan perseeseen, nyt heitä potkaistaan kasvoille, nyt he joutuvat hiihtämään ansaan, nyt heitä lyödään vasaralla päähän. Haneke näyttää kuinka kameralla filosofoidaan, murretaan, paloitellaan ja uudelleen kootaan. Hän herättää idiootit ja kasvikset sadismin unestaan, vaikka ei kiellä sitä, että tekee itsekin sadistista elokuvaa. Ja eräässä mielessä tämäkin on idiootin ja kasviksen laulua!
“Kukaan meistä ei ole syönyt tänä iltana […] Menemme kaikki nälkäisinä nukkumaan. […] En tiedä kumpi on pahempaa poissaolonne vai paluunne. […] Huomenna saatte sisarustenne edestä kymmenen vitsan iskua”, lausuu perheen isä lapsilleen ennen odotettua kiitollisuuden suudelmaa kädelle, yösuukkoa, jota kaikki eivät saa edes antaa. “Älkää koskeko minuun”, hän sanoo kahdelle vanhimmalle lapselleen, “äiti ja minä nukumme huonosti. Minun on annettava teille selkään ja se sattuu meihin enemmän. Jättäkää meidät ja menkää sänkyyn.” Lapset ovat poistumassa ja juuri silloin heidän isänsä jatkaa: “Kun olitte pieniä, äitinne sitoi teille hiuksiin ja käteen nauhan. Valkoinen väri muistutti viattomuudesta. Luulin että olisitte jo niin hyvätapaisia, ettei muistutuksia enää tarvittaisi. Olin väärässä. Kun rangaistus on puhdistanut teidät, äitinne sitoo taas teille nauhan.” Valkoisessa nauhassa sadismia ei viritetä kuvilla itsessään vaan henkilöhahmoilla, jotka ovat masokistisia manipuloijia, eli heille ei pelkästään riitä se, että he itse kärsivät, vaan he tahtovat, että kaikki muutkin kärsivät.
Esteettisesti Valkoista nauhaa on todella nautinto katsoa. Haneken elokuvista se on visuaalisesti kaunein ja sen täsmällisyys, jonka yhteydessä voisimme puhua paljon todellisen musiikin ja sen ystävän eli tanssin matemaattisuudesta, on herättämään suunnatonta ihailua monessakin meistä. Kuinka kaunista matematiikka onkaan! Hänen sadisminsa on jo käsikirjoituksessa, jota vastaan kuvien ja ihmiskasvojen kauneus taistelee; maailman kauneus esiintyy Haneken elokuvissa jatkuvassa sodassa ihmisrodun julmuuden ja meihin kaikkiin sisään piirretyn pahuuden kanssa; olemme kaikki murhaajia, meille tulee vain harvoin tilaisuus toteuttaa luontoamme. Mutta kuinka kaunis maailma sittenkin on, ainakin kuviltaan, Haneke näyttää, vaikka me olemmekin petoja toisillemme. Vai olemmeko? En voi antaa vastausta siihen. Mutta niin ainakin sanotaan, että ihminen on peto ihmiselle. Jos se on totta, mikä olisi surullista, mitä joku koira voisi sitten ihmiselle?
Hanekeen voisi soveltaa ei Sartren itsensä sanaa, toisin kuin on vakavasti erehdytty tulkitsemaan, vaan hänen näytelmänsä (jotka ovat parempia kuin hänen luullakseni pinnallinen filosofiansa): “Ihmiset ovat helvetti”, tai toisaalta Wittgensteinin vastausta tuohon epätoivon ulvaisuun: “Ihmiset eivät ole helvetti, sinä olet helvetti heille.” Mutta kaikki nämä filosofit ovat liian kylmiä, jotta lämpenisin heidän edessään. Heitä kohtaan tuntemani pettymys on vakavampaa: he eivät saa sitä pystyyn! En tiedä miksi, mutta jo koulussa kaikkien niiden haudan takaa tulevien sanojen ja teoreemien edessä huomasin olevani enemmän kiinnostunut siitä, mikä on elävää ja elää nyt kuin siitä, mikä on kuollut jo kauan aikaa sitten.