Liettualaistaustaiseen perheeseen Pennsylvaniassa syntyneen ja Anno Domini 2003 lukuisten sairauksien runtelemana kuollut Charles Bronson viettäisi tulevan marraskuun alkupuolella satavuotispäiviään, mikäli yhä happea keuhkoihinsa vetelisi. Tomahawkilla veistettyä muistuttanut näyttelijä ehti liki puoli vuosisataa kestäneellä urallaan esiintyä filmissä jos toisessa, aina sotajutuista länkkäreihin ja komedioista musikaaleihin. Parhaiten hänen nimensä (ja myöhemmin myös viiksensä) yhdistyvät ainakin omassa mielessäni kuitenkin toimintaelokuviin ja eritoten niiden (anti)sankareihin. Michael Winnerin ohjaama ja Dino De Laurentiisin tuottama, Brian Garfieldin romaaniin perustuva vigilante-elokuva Death Wish, unohtumattoman nurinkuriselta suominimeltään Väkivallan vihollinen, teki Bronsonista tähden yli viisikymppisenä.
Katurikollisuuden nousun ja nuorten väkivaltaisen käyttäytymisen sekä aseiden mukanaan kantamisen aiheuttama huoli on noussut median ohella myös yhdeksi kunnallisvaalien teemaksi. Näin ollen lienee aika palata Bronsonin tulkitseman arkkitehti Paul Kerseyn seikkailuiden ensimmäisen jatko-osan pariin ja katsoa, olisiko kaupunkien puhdistamiselle amerikkalaisen toimintafilmin näkökulmasta jotakin tehtävissä.
Vuoden 1974 alkuperäisessä elokuvassa vaimonsa murhan ja tyttärensä raiskauksen myötä pasifistiset ajatuksensa kadottaneen ja perheensä kärsimykset toreilla ja kujilla toteuttamallaan omankädenoikeudella kostaneen Kerseyn onnistui selvitä veriteoistaan sanktioitta. Syyksi myös Väkivallan vihollinen II:ssa kerrataan se, että hän alensi toimillaan suurkaupungin rikostilastoja ja sai sen rehellisiltä asukkailta osakseen sankarin maineen.
Joe Bidenin tapaan jäätelöä paheenaan pitävä mies on asettunut uuden naisystävänsä (tulkkinaan Bronsonin vaimo Jill Ireland) ja mykäksi traumatisoituneen, mutta hiljalleen positiivisempia merkkejä osoittavan tyttönsä kanssa Enkelten kaupunkiin. Kohtalo alkaa kuitenkin toistaa itseään. Kerseyn taloudenhoitaja raiskataan ja murhataan. Lapsi puolestaan kidnapataan, joutuu seksuaalisen väkivallan uhriksi hänkin ja pakoon ylemmän kerroksen ikkunasta hypätessään seivästyy alla olevan rauta-aidan piikkeihin. Rikosaallon kourissa kamppaileva LAPD on kykenemätön selvittämään tapauksia, joten Kerseyn on jälleen oikeutta saadakseen rassattava pyssynsä ja paineltava pihalle.
Väkivallan vihollinen II edustaa Menahem Golanin ja Yoram Globusin – katsantotavasta riippuen joko kasariäksönin rakastettuja klassikoita tai aivan liian paljon B-luokan roskaa tykittäneen – Cannonin tuotantoa. Suht’ vastikään israelilaistuottajien omistukseen siirtyneen yhtiön älyttömimmissä ideoissa Chuck Norris estää kommunistien invaasion USA:an kahdella näppärästi tuotesijoitellulla pikku Uzilla, kehonrakentajakaksoset koheltavat barbaareina lohikäärmeen vatsassa ja Sylvester Stallone kisaa terästäkin kovempana rekkakuskina kädenväännön maailmanmestaruudesta (voiko jännittävämpää aihetta enää edes olla?). Vielä 1980-luvun alkupuolella herroilla tuntui kuitenkin olevan haluamansa suunta hukassa. Väkivallan vihollinen II kun ei vaikuta osaavan päättää, mitä se mielisi olla: kieli poskessa tehtyä törkyä vaiko raakaa poliittista paatosta. No, ainakin Cannonin tuotantoja joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta laidasta laitaan riivaava keston turha pitkittäminen on elementtinä jo tässä.
Elokuva käynnistyy kieltämättä uhkaavasti, radion kertoessa LA:n turvallisuustason huolestuttavasta laskemisesta. Eipä aikaakaan, kun ollaan jo hyisillä vesillä, parin todella raa’an ja arvailuille varaa jättämättömän raiskauksen täyttäessä ruudun – eipä silti huolta, sillä toisin kuin leffan aiempi suomijulkaisu, on VLMedialta saatu arviokappale se MGM:n leikelty R-versio, jossa näitä kohtauksia on lyhennetty roimasti. Vaikka kyseiset hetket ovat sikäli myös tässä julkaisussa ihan kyllin karuja, ei samaa shokkitehoa saavuteta kuin sensuroimattomassa originaalissa, jonka näin itse joskus monen monituista vuotta sitten. Siltä kantilta tämä on sääli, että moisen ääriväkivallan näkeminen on omiaan laittamaan katsojan herkemmin pohtimaan omaa moraaliaan koston oikeutuksen suhteen. Uhrien kärsimykset kun välittyvät saksimattomasta leffasta muutoinkin kuin nopeasti ohi vilahtavana välähdyksenä, jollaisilta nämä tilanteet tuskin tosielämässäkään tuntuvat. Niiden lyhentäminen poistaa samalla sen piinaavan painajaisefektin, joka ei halua jättää rauhaan vaikka tarina jatkuu. On vaikea puhua ylenpalttisesta ja turhasta mässäilystä, jos jaksoa katsoessaan tekee mieli sulkea silmänsä: eiköhän omaehtoisissa sensuuritoimissa siis ole ainoastaan kyse suuryhtiöiden halusta pestä kätensä kamasta, jonka myyminen ties missä hypermarketeissa voisi aiheuttaa keskustelua.1
Sadististen hirmutekojen jälkeen on suorastaan käsittämätöntä, miten lähes itsetietoisen hölmöksi muu leffa on tehty – ellei kyseessä sitten ole jonkinlainen yritys symboloida sitä, miten irrationaalisena Kerseyn tapainen pikkuporvari näkee sen maailman, jota rahvas asuttaa. Joka ikinen öisillä kaduilla vastaantuleva on joko lähtökohtaisesti uhkaava, omituinen tai pelkästään itseään ja rahaa ajatteleva kusipää. En ole täysin perillä kasarin jengiläisten muodista, mutta ainakin tämän aikalaiskuvauksen mukaan pahimmat sällit hengailivat henkseleissä, koppalakeissa tai puolialasti stetsoni päässään. Unohtaa ei tietenkään kannata parikymppisen Larry Fishburnen roolihahmon pilkkopimeässäkin käyttämiä pitkänmallisia, pinkkisankaisia aurinkolaseja tai erään hyypiön tyyliä, johon kuuluvat osittain palmikoitu takatukka, maskara, pois ajellut kulmakarvat ja kaulassa riippuva suuri krusifiksi. Myöhemmin Bronson kysyy kyseiseltä paskiaiselta, uskooko tämä jumalaan, lupaa heti perään lähettää konnan tämän luo ja läsäyttää hänet hengiltä. Kohtaus voisi olla värisyttävä kuvaus vigilante-kostajan omasta psykopaattisuudesta, jollei sen toteutus saisi pikemminkin muistelemaan Arnold Schwarzeneggerin Commandossa heittelemiä one-linereita (“I lied!”).
Kaiken kukkuraksi nämä tyypit käyttäytyvät vähintäänkin mielenvikaisesti. He ryöstävät harmaatukkaisen ukon jätskirahat ihmisjoukossa keskellä kirkasta päivää, tekevät heti perään pari raiskausmurhaa ja bussimatkallaan (!) sateenkaarihenkselisen papan luokse isoja ase- sekä huumekauppoja solmimaan yrittävät ensin kiskoa yhdeltä naiselta alushousut näkyviin, kunnes linja-autoon päästyään sytyttävät avoimesti jointin ja ryhtyvät töhrimään kulkuneuvon seiniä. En ole tarkastanut, mutta ilmeisesti sanakirjasta löytyy termin “pitää matalaa profiilia” kohdalta jotakin tämänkaltaista toimintaa. Niin tai näin, sanoma kuuluu selkeästi, että nämä veijarit voivat tässä kaupungissa tehdä laista piittaamatta mitä haluavat ja mahdollisen kiinnijäämisen koittaessa selviävät ihmisoikeushyysärien takia pikkuisella sairaalatuomiolla, koska todisteet eivät byrokraateille kelpaa ja ennen riehumista tuli vähän poltettua enkelipölyä.
Tästä päästään toiseen ja samalla leffan kliimaksina toimivaan hyytävään kohtaukseen. Tässä aiemmin kaduilla päivystämiseen tyytynyt ja oikeastaan kaikki uhrinsa rysän päältä listinyt Kersey soluttautuu Los Angelesin rikollisuudesta juttua tekevää ja liberaalisti ajattelevaa naistaan hyväksikäyttäen samaiseen mielisairaalaan, jonne kuin koira veräjästä päässyt kriminaali on sijoitettu. Hän väärentää itselleen henkilökortin ja hyvin suunnitelmallisesti lipuu talon ytimeen, jossa viimein pääsee teloittamaan – verisen tappelun jälkeen – viimeisenkin syyllisen. Onneksi päivystävä vartija ymmärtää häntä siinä missä moni muukin hahmo filmin aikana ja antaa tappajalle muutaman minuutin aikaa suksia kuuseen.
Kylmäverisesti ja huolella suunnitellun murhan toteuttanut kansalaislakitoimisto poistuu paikalta ja selviää muiden rikollisten tavoin kaikesta ongelmitta. Pöydältä löytyy naisystävän palauttama kihlasormus, mutta tämä ei toisaalta haittaa, sillä kyseessä nyt oli muutenkin side silmillä maailmaa katsova idiootti, jonka oikeusvaltiohenkiset ja pohjimmiltaan tunnekylmät ajatukset selitetään rivienvälistä parhaiten yhdellä kohtauksella. Kotiapulaisen tappamisen ja Kerseyn jo aiemmin kovia kokeneen tyttären nappaamisen jälkeen nainen toteaa neutraalisti siipalleen, että he voivat mennä hänen luokseen nukkumaan ja myöhemmin samana yönä tulee pyytämään jostain käsittämättömästä syystä hermostuksissaan ympäri taloa pyörivää miestään viimein sänkyyn.
Väkivallan vihollinen II on liian absurdi ollakseen vakavasti otettava filmi ja liian julma toimiakseen vitsinä. Sen pohdiskelevaa suhtautumista Kerseyn toimiin voi mielestäni pitää hyvin pinnallisena ja lopun kohtauksesta, jossa tämä hymyilee ja vastaa saamaansa juhlakutsuun ”Mitä muutakaan tekisin illalla?” on aistittavissa sanoma: rikollisten on parasta olla varuillaan, sillä nämä pitkät varjot voivat langeta juuri sinun jengisi puuhien taustalla olevalle seinälle. Mussolini laittoi kovilla otteillaan mafian polvilleen, mutta lopulta nämä olivat osaltaan auttamassa liittoutuneita tämän kukistamisessa. Rodrigo Duterten porukka teloittaa Filippiineillä sekä huumekauppiaat että narkoottisten aineiden käyttäjät niille sijoilleen ilman byrokraattista oikeusprosessia, mutta onko maa muuttunut turvallisemmaksi ja kuka määrittelee, oletko juuri sinä itse käärimine tupakkasätkinesi seuraava potentiaalinen epäilty.
Itsevaltaisia johtajia paremmin ei rikoksenkitkennässään onnistunut lopulta myöskään Paul Kersey, joka kahdessa aiemmassa elokuvassa nähdyn pienen kärhämöinnin jälkeen joutui julistamaan ghettoon jo suoranaisen sodan Väkivallan vihollinen 3:ssa, linjansa selkeästi valinneessa ja yhdessä kaikkien aikojen huikeimpiin kuuluvassa toimintaelokuvassa. Rauhanturvaamisessa auttavaksi arsenaaliksi pakataan mukaan niin norsunkaatoon soveltuva Magnum, valtava konekivääri kuin kaiken huipentumana vieläpä sinko. Nämäkään instrumentit eivät tehneet Jenkkilästä sen turvallisempaa ja jatko-osia vain riitti tästä eteenpäinkin. Löytyisikö hyvinvoivan yhteisön taustalta siis lopulta jotakin Hammurabin lakia humaanimpaa?
1 Tästä aspektista onkin kiinnostavaa kuinka Winnerin irrotteluun eli sarjan seuraavaan osaan ollaan näissä moralismin merkeissä suhtauduttu, sen esittäessä ääriväkivallan kammottavan sijaan kammottavan hauskana.