Tunnetaan myös nimillä: Setä Boonmeen edelliset elämät, Loong Boonmee raleuk chat, ลุงบุญมีระลึกชาติ
Maa: Thaimaa, Iso-Britannia, Ranska, Saksa, Espanja, Alankomaat
Genre: Fantasia
Ohjaus: Apichatpong Weerasethakul
Käsikirjoitus: Apichatpong Weerasethakul, Phra Sripariyattiweti
Kuvaus: Sayombhu Mukdeeprom
Leikkaus: Lee Chatametikool
Näyttelijät: Thanapat Saisaymar, Jenjira Pongpas, Sakda Kaewbuadee, Natthakarn Aphaiwonk, Geerasak Kulhong, Wallapa Mongkolprasert, Kanokporn Tongaram

Cannesissa vuonna 2010 Kultaisen palmun voittanut Apichatpong Weerasethakulin ohjaustyö Setä Boonmeen edelliset elämät on saanut osakseen paljon kansainvälistä suitsutusta. Se oli ensimmäinen 2000-luvulla pääpalkinnon voittanut aasialaiselokuva, ja se valittiin Thaimaan ehdokkaaksi Oscar-gaalassa, joskaan finaalipaikkaa ei herunut. Arvostelu toisen perään läimäytti sille täydet pisteet ylistäen sen salaperäistä tunnelmaa. Pystyykö elokuva lunastamaan suuren hehkutuksen myötä muodostuneet hävyttömän korkeat ennakko-odotukset näin pari vuotta julkaisun jälkeen?  Lyhyesti sanottuna: ei.

Boonmeessa on kyse erilaisten muutostilojen kuvaamisesta. Sen keskiössä nähdään paljon henkilöitä ja asioita, jotka ovat jonkinlaisessa käännekohdassa. Nämä asiat yhdistetään pääjuonen kehyskertomuksella elokuvan nimihenkilön, setä Boonmeen, viimeisistä elinpäivistä. Vakavasta sairaudesta kärsivä Boonmee käy muistellen läpi hänelle tärkeiden ihmisten, elävien sekä kuolleiden, kanssa menneisyyttään aina edellisiä elämiään myöten.

Elokuvan alku on todella lupaava. Paljon kehuja kerännyt mystinen tunnelma imaisee katsojan heti mukaansa noin 10 minuuttia kestävässä alkukohtauksessa, jossa ilman dialogia seurataan kuvaruudulla hitaasti eteenpäin vaeltavaa härkää. Tämän jälkeen nähdään samankaltainen matka ihmisten toimesta autolla. Boonmee alkaa helposti muistuttaa elokuvaa, jonka kuvavirtaan on helppo upota ja oikeassa olotilassa vain antaa rauhallisten otosten viedä mukanaan hahmojen kokemaan muutokseen.

Tämän jälkeen tulevassa ruokapöytäkohtauksessa, josta elokuvan kehyskertomus alkaa, rikotaan alun tunnelma aivan täysin. Weerasethakul on yrittänyt yhdistää elokuvassa hyvin monia elokuvan lajityyppejä, ja tämän vuoksi kokonaisuus tuntuu välillä horjahtelevan pahasti. Ruokapöytäkohtaus on kuin mistä tahansa tavallisesta aasialaisesta keskusteluvetoisesta elokuvasta siihen asti, kun mukaan tuodaan kauhuelementtejä. Joissain tapauksissa vaihtelu toimii, mutta tyylilajeja yritetään tuoda mukaan aivan liikaa, jotta kokonaisuus pysyisi hallittuna. Tähän yksi syy on se, että suurin osa tyylilajivaihteluista tuntuu olevan mukana vain vaihtelun ilosta, ilman kunnollista tarkoitusta.

Kun rönsyilevä tyylien vaihtelu onnistuu viemään osan elokuvan viehättävyydestä, jäävät sen suurimmiksi valttikorteiksi visuaalinen ulkoasu ja elokuvan tarjoama tunnelma. Visuaalisella puolella Boonmee on selkeästi vahvimmillaan. Kamera liikkuu rauhallisesti, ja lähes jokainen otos on todella komeaa katsottavaa. Pukudraamaosioissa puvustus on komeaa, ja jotkin omituisemmat kuvaratkaisut, kuten henkiolennot ja aaveet tai prinsessan kanssa rakasteleva kala, on toteutettu mielenkiintoisesti.

Tunnelmanluonnissa Boonmee on parhaimmillaan silloin, kun se etenee ilman jopa häiritseväksi äityvää kertojaa tai hyvin tavalliselta kuulostavaa dialogia. Silti elokuva jää senkin osalta pieneksi pettymykseksi, sillä Weerasethakulin aikaisempi lyhytelokuva A Letter to Uncle Boonmee onnistuu olemaan paljon kompaktimpi paketti ilman tyylirikkoja. Lyhytelokuva pystyy myös käsittelemään aiheitaan paljon mukaansa tempaavammin. Kokopitkän Boonmeen suurin ongelma kun liittyy juuri sen tapaan käsitellä aiheitaan.

Elokuva ei nimittäin uskalla sanoa mitään konkreettista. Joka kohtauksesta jää tunne, että ohjaaja haluaisi sanoa paljon, mutta hänellä ei yksinkertaisesti ole munaa siihen. Esimerkiksi Boonmeen loppupuolella on kohtaus, jossa sisällissodan aiheuttama muutos rinnastetaan metsässä piileskeleviin apinahirviöihin, joita sotilaat metsästävät, koska ne eivät pysty sopeutumaan uuteen yhteiskuntajärjestykseen. Juuri kun tällainen kohtaus alkaa herättää ajatuksia katsojassa, lakaistaan se kokonaan pöydän alle eikä siitä puhuta enää. Weerasethakul on kertonut, että elokuva on hänelle hyvin henkilökohtainen tapaus, ja esimerkiksi filmille kuvaaminen on hänen jäähyväisensä perinteisempää elokuvantekoa kohtaan, kun digitaalisuus alkaa vallata alaa. Henkilökohtaisuus kyllä välittyy, mutta lähinnä vain sillä tasolla, että ohjaaja haluaisi kertoa asioista, joista hän ei lopulta kerro.

Ohjaaja Tim Burton on kuvaillut elokuvaa omituiseksi uneksi. Tässä kiteytyy Boonmeen ongelmallisuus – ikään kuin sitä ei kuuluisikaan tajuta tai kyseenalaistaa. Asioiden esille tuominen, mutta käsittelemättä jättäminen, tekee siitä vähemmän tärkeän, kuin se oikeasti haluaa olla. Pelkkänä unenomaisena kuvavirtana Boonmee on lopulta liian raskas tapaus rönsyilynsä vuoksi, ja yhteiskunnallisia ongelmia käsittelevänä elokuvana se on yksinkertaisesti liian neutraali.