“Joskus olen suunnitellut kirjaa joka päättyisi oikeaan itsemurhaani. Kirjaa, jossa olisi kaikki. Muoto olisi se muoto joka ei pidä sisällään muuta kuin ydintä ilman mitään kuvausta tai johdatusta. Tulisi siitä millainen tahansa siinä olisi yksi hyvä: sen loppu olisi tosi.” [1]
Jouko Turkka on kuollut. Minun piti alunperin kirjoittaa Kiimaisista poliiseista muutama miete, mutta yhdistän ne tähän yleisempään pohdintaan “turkkalaisuudesta”. Myönnän jo alkuun tekstini kaikki mahdolliset heikkoudet, koska kuten monet muut sukupolveni ihmiset, Turkka on minulle tutumpi lausunnoistaan, kirjallisuudestaan ja televisiotöistään kuin leipätyöstään, teatterista.
Sanoo esimerkiksi Helsingin Sanomiin haastateltu Jari Halonen oppi-isänsä lempeydestä mitä tahansa [2] (Halosta ajattelee jopa ennemmin Turkan oikeana lapsena kuin hänen biologista poikaansa, Juha Turkkaa.), Jouko Turkka onnistui pääsemään valtaan olemalla tarpeeksi röyhkeä ja ylilyövä, tarpeeksi alistava tavalla, joka on sittemmin tullut tutuksi esimerkiksi härskeimmästä oikeistopolitiikasta.
Kun lahjakkaaksi leimattu ja kieltämättä myös aitoa lahjakkuutta osoittanut suuruus oli päässyt mellastamaan tarpeeksi kauan, syntyi pyhä hirviö, jota ei voitu enää pysäyttää. Ajatuskin laajemmasta, järkevästi jäsennellystä kritiikistä olisi väsyttänyt ihmisen, joka olisi todella systemaattisesti yrittänyt sitä, joten oli helpompi antaa miehen mellastaa ja samalla kyykyttää sukupolvittain nuoria näyttelijöitä rääkissä, jota ei sallittaisi esimerkiksi Suomen armeijassa. Järkeväksi kritiikiksi en laske “miksi nää näyttelijät kuolaa ja änkyttää” -tyylistä kuolaamista ja änkytystä.
Psykologi Erich Fromm on teoretisoinut, että hyvin harvasta ihmisestä voi tulla Stalinin kaltainen, mutta huomattavasti useampi on valmis alistumaan Stalinille. Me annamme hirviöille ja neroille tietä samoin tavoin, jos näillä on tarpeeksi röyhkeyttä vaatia sitä. Kun pyhän hirviön voima on kasvanut tarpeeksi isoksi ajan ja saavutusten myötä sen pysäyttäminen tuntuu ylivoimaiselta.
Kuvioon kuuluu, että jokainen vastalause on vain myytin kasvattamista, jokainen Ville Virtasen Menkää mielenhäiriöön -kirjan kopio tai Mikko Kivisen haastattelu tai Merja Larivaaran yritys kieltää Kiimaisten poliisien esittäminen kääntyy itseään vastaan, kasvattaa hirviön mahtia. Oikea tapa nujertaa hirviö on välinpitämättömyys, joka ei ollut 80–90-lukujen Suomessa mahdollista, koska mediapeliä ei osattu vielä pelata hyvin. Jotta voisi voittaa pyhän hirviön, on odotettava, että suuruus polttaa itsensä loppuun kiihkossaan tulla kuulluksi aikana, joka ei jaksa enää kuunnella.
Turkka kuoli samaan kuin Ranskan hampuusi Serge Gainsbourg, eli ei siis nyt, oikeana kuolinvuonnaan, vaan jo vuosia ennen varsinaista kuolinpäiväänsä, tultuaan merkityksettömäksi yhteiskunnalle, joka oli hänet myös synnyttänyt. Kuten me kaikki, hän jäi kiinni yhteen historialliseen ajanjaksoon eikä onnistunut liikkumaan sujuvasti seuraavaan (joskin vielä pahempia ovat ne, jotka esittävät olevansa ajan hermoilla ja ikuisesti moderneja, voimatta myöntää omaa ikäänsä). Ihmiset oppivat viimein olemaan välittämättä hirviön karjumisesta. Kulttuurielämä hyödynsi oppia mielellään. Kaiken se antaa, kaiken se ottaa.
Mutta olen yhtä mieltä Jari Halosen kanssa siitä, että Turkka edusti tai ainakin yritti edustaa “verkkari-ihmisiä”. Ei hän tietysti keksinyt tai edes popularisoinut tuulipukukansaa, mutta esimerkiksi DVD:llä julkaistuja Kiimaisia poliiseja katsoessa on helppoa nähdä kuinka Turkka halusi olla myyttisen tavallisen ihmisen puolella, vaikka kuva on tietysti karkea ja väistämättömän elitistinen, mitä muutakaan.
Verrataan Turkkaa toiseen saman aikakauden vastaavaan asemaan nousseeseen hirviöön, Spede Pasaseen. Vertaus ei ole niin mieletön kuin voisi luulla. Spede ja Turkka olivat kumpikin humoristeja. Spede oli tyly ja vakava mies koomikon maskin takana, Turkka väänsi aivan saatanan tosissaan eikä voinut olla räkättämättä päälle. Siis yhden kolikon eri puolia; aikansa puhuttajia, jotka halusivat kuvata Suomea ja suomalaisuutta. Kumpikin teki filmille töitään halvalla. Spede teki mitä halusi ja väitti sen olevan mitä kansa haluaa. Väite oli rikkaalta bisnesmieheltä Suomen elokuvateollisuuden rypiessä täysin alamäissä aika helppo. Turkka taas teki mitä kansa tarvitsi, loi Pasasen tavoin kuvia suomalaisesta luokkayhteiskunnasta, mutta ilman spedemäisen pliisuja, kaikille hahmoille sympatiaa kerääviä hassutteluja. Turkka sai siksi osakseen riepottelua ja hämmennystä ja lopulta pilkkaa.
Vain toisella herroista oli halua näyttää tämän kansan uunoilut ilman makeilua. Nauru oli kolkompaa, koska se vaati katsojaa ymmärtämään, että tässä puhutaan hänestä itsestään, kun taas Uuno, Sörsselssön tai Härski-Hartikainen ovat fantasiahahmoiksi naamioituja, tarpeeksi etäännytettyjä. Kumpikin taiteilijasuuruus tarkasteli muita ihmisiä ylhäältäpäin, mutta vain toinen ei halunnut tai osannut peittää sitä. Vain häntä kansan syvät rivit jaksoivat riepotella.
Uuno Turhapuroa rakastetaan, vaikka kysymyksessä on pahantahtoinen olio, nihilistinen jekuttaja, joka ei ole mitenkään sympaattinen kuva kohteestaan. Uuno on Speden näkemys Suomen kansan syvien rivien miehistä (ja nalkuttava Elisabeth-vaimo naisista), läpeensä kyyninen yleisön tarpeita tyydyttämään luotu, makkaraa laiskasti massuttava ylimielinen hirviö, joka muistuttaa Reino Helismaan tavasta käsikirjoittaa Pekka ja Pätkä -elokuvia: “Kuvat 15 – 35: Hauskoja kommelluksia.” [3] Uuno on yhteiskunnallisesti hyödytön olento, jonka on luonut mies, joka ei olisi arkielämässään sietänyt lainkaan “tarpeettomia” ihmisiä. Uuno on irvikuva yleisöstä, sen pilkkaa.
Onko se todella niin paljon pahempi kuva kuin Kiimaisten poliisien raajarikko poliisi Hessu, joka ei usko miehisyyteensä pyörätuoliin jouduttuaan, tai saman sarjan Marita, jota repii kahtaalle suomalaisille varmasti tuttu halu yhtaikaa rikkoa säädyllisyyden rajoja ja samalla olla kuuliaisen konservatiivinen? Merja Larivaaran esittämä Marita kompastelee pusikoissa kuin Vesku Loiri. Kumpikin sössöttää yhtä sekavia, Vesku myös elokuvien ulkopuolella, niin sanotusti itsenään. Kumpi kuva on rikkaampi? Luulen, että Turkka uskoi kaikessa älypäisyydessään ja ankaruudessaan siihen, että ihmiset kestävät katsoa totuutta silmiin ja ehkä, tehtyään sen, saavat taiteesta jotain muuta kuin ajankulua. En tiedä miten suhtautuisin ajatukseen, koska jos näin on, Turkka oli naiivimpi mies kuin halusi ehkä itsekään myöntää.
Jouko Turkan suurin ongelma oli kuitenkin sama kuin Jari Halosen tai vaikkapa Jussi Parviaisen; merkityksellistä ja yhteiskunnallista taidetta tehdessään kukin näistä herrasmiehistä on onnistunut olemaan monille suuressa yleisössä lähinnä solipsistinen, kuin täsmäiskuja ei pystyisi antamaan tekemättä samalla persoonastaan luoksepääsemätöntä raivopäätä.
Turkka oli populaareimmillaan sekoilevana kylähulluna, yksinäisimmillään esittäessään yhteiskunnallisia teorioitaan, joita kukaan ei halunnut kuulla; samoin myös Halosella kaikki palautuu teorioihin, äärimmilleen vietyihin fiksaatioihin suomalaisen kansan periluonteesta ja kulttuurimme juurista. Ajatus on, että olemme metsästä tulleita, joten myöntäkäämme se avoimesti tuhotaksemme tarpeeton häpeämme ja tulkaamme sinuiksi oikean häpeämme kanssa; ehkä voimme vapautua siten niin paljon kuin yksilö vapautua voi eli näkemällä jonkun toisen puolestamme määrittelemien soveliaisuuden ja kuuliaisuuden rajojen taakse.
Kiimaisissa poliiseissa turkkalainen pakkomielteisyys näkyy järjestelmällisessä “suomalaiskansallisten” kliseiden groteskissa uudelleenrakentamisessa, jossa on yhtaikaa sekä pilkkaa että ylistystä. Osaa kliseistä ei ole sellaisiksi edes ajatellut ennen kuin sarja ne sellaisina esittää. Jaksoja katsoessaan on mahdotonta olla ajattelematta, että Turkka rakastaa hulluja suomalaismetsäläisiä, tai oikeammin omia ideoitaan suomalaisuudesta. Kiimaiset poliisit vilisee kärjistettyjä ja ikonisia hahmoja suoraan suomalaisesta uusmytologiasta. Maaherrat ja kunnanjohtajat vehkeilevät tavallisten ihmisten selän takana, entinen tangokuningas usuttaa jälkikasvunsa orgioihin voidakseen tehdä tyytyväisenä itsemurhan, mielisairaalan tohtoria ei erota ainakaan käytöksen perusteella hänen kanssaan luonnon helmassa seikkailevista potilaista. Jos pitää halvoista allegorioista, viimeisen voisi nähdä kuvana Turkan rehtorinajasta teatterikoulussa.
Jatkuva ja kerta kerran jälkeen toistuva vitsi on kuinka päähenkilöt eivät pääse kohtaamaan edes syrjäisimmissä puskissa ryömiessään seksuaalista täyttymystään, koska jokaisen niemen ja notkon takaa tulee vastaan doping-keihäänheittäjiä, maanisia hevimuusikoita, kassakaappivarkaita, vanhustensurmaajia tai isänmurhaa suunnitteleva Miss Suomi (“Suomalaisten tuotteiden esittelijä!”).
Hauskaahan tämä on. Ongelmaksi nousee, ettei kumpikaan herroista Turkka tai Halonen ole koskaan osannut perustella solipsisminsa merkittävyyttä sen kummemmin kuin väittämällä sen olevan totuus, jonka 80-luvusta alkaneen modernin ajan valheet peittävät. Vanhoille jäärille tyypillisesti he puhuvat siitä kuinka paskapuhe peittää todellisuuden, vaikka kyse on pohjimmiltaan tunteista. Halonen on ajatuksessa syvällä jopa siinä määrin, että onnistui hallusinoimaan mutu-tuntumalta Kalevalan täysin uusiksi. Kukaan ei tietysti median kovista rummutuksista huolimatta välittänyt Halosen näkemyksistä, koska Suomen kansa on luonteeltaan juuri sellainen kuin Suomen kansa itse haluaa suuressa konsensuksessaan ajatella. [4]
Jouko Turkan ja hänen metodinsa omaksujien ympärillä kelluu salaisuus… Salaisuus on se, että kaikesta vaahtoamisesta ja sirkustempuista huolimatta ketään ei todella kiinnosta, niin hyvässä kuin pahassa. Ketään paitsi kaikkein omaperäisimpiä kulttuuriharrastajia tai anaalisimpia taidehistorioitsijoita tai nationalistisia kiihkoilijoita ei liikuta tulevatko suomalaiset tai “suomalaisuus” metsästä, Kalevalasta, rahamiesten taskuista tai ruotsalaisen eliitin myyttisestä projektista, jonka venäläiset sallivat jatkuvan ja kehittyvän.
Ja jos ketään ei kiinnosta “kansan todellinen luonne”, kaikki sadat Turkan aiheet, mikä silloin on kansan luonne? Eikö kansa onnistu muodostamaan kuvan itsestään ilman halosia, turkkia ja muita pyhiä hirviöitä tai narreja? Jossain tulee vastaan piste, jossa historiasta piittaamaton globaali suomalainen, joka on kasvanut Internetin huomassa, mieltää suomalaisuudeksi nimenomaan sen, että historiasta ei tarvitse välittää; se on sellainen etuoikeus, johon vain harvoilla on varaa. Tai hänellä on oikeus valita juuri se kliseisin ja miellyttävin näkemys suomalaisesta historiasta. Siitä ei tule silloin ehkä historiallinen totuus, mutta siitä tulee henkilön ja ennen pitkää kansakunnan valtaosan sielullinen totuus.
En ole varma ymmärsikö Turkka koskaan vai ymmärsikö liiankin hyvin, että juuri tätä välinpitämättömyyttä ja valinnanvapautta varten Suomen(kin) historiassa on kamppailtu. Kun tämä eetos syrjäyttää Suomen juurien mystifioidun pohdinnan lopullisesti, kenties sitten kun vihoviimeinen sotaveteraani tai viimeinen sotaveteraanin lapsi kuolee, on todellisen suomalaisen käsitys vaihtunut. Taiteilijoiden melskaamisella on ajan hampaiden rahistessa väliä vain, jos arpaonni sattuu osumaan kohdalle. Eikä tämä uusi suomalainen identiteetti ole enää valhe, koska kansakunnan tilaa koskevissa kysymyksissä mikään muu ei voi olla totuus kuin se miltä kansakunnasta tuntuu, sanoo kuka uusi tai vanha turkka mitä tahansa.
En tarkoita, että tämä asioiden tila ei olisi osin myös kammottava ja etteikö Turkan kritiikki olisi ollut aiheellista. Häntä kiehtoi vapaus, joka olisi liberaalien näennäisvapauksien toisella puolen, vapaus kaikesta sanoiksi pukemattomasta painolastista. Myös minua hirvittää äärimmäisyyksiin jatkuvien valintojen ja kielletyn historian maailma, koska se on etuoikeutettujen hallitsema eikä edusta sitä eetosta, jonka miellän osaksi “hyvyyttä” ja “tasa-arvoa”.
Siksi kyseenalaistaminen, kerrankin ei-vääristävän peilin kääntäminen katsojan kasvojen eteen, on ollut aina kiinnostavaa, vaikkakin avutonta pyristelyä vääjäämätöntä vastaan. Mutta en usko Turkan metodien olleen oikeita. Hän oli liian tietoisesti friikki ollakseen todella merkittävä; kapinallinen, jonka kapinallisuus painetaan joihinkin Suomen taiteen historioihin alaviitteeksi, mutta jolla ei ollut mitään merkitystä, kuten taiteella yleensäkään. Kuten kaikilla pyhillä hirviöillä, hänen henkilökohtainen tragediansa oli siinä, että omaa pienuutta ei voinut hyväksyä. Pelkkä hulluuden liekki ei jaksa kantaa koko ihmiselämää.
Turkka uskoi kansan sisällä alati elävään tukahdutettuun kulttuuriperimään, joka määrittää sukupolvien teot vuosikymmeniksi, ellei jopa -sadoiksi eteenpäin. Sen näkee Helsingin Sanomien kuukausiliitteelle vuonna 1998 annetussa haastattelussa, jossa hän toteaa kapinoineensa isäänsä vastaan, koska hänen perheensä aiemmat sukupolvet eivät olleet niin tehneet. Hän halusi katkaista tämän kahleen, vaikka se maksaisi kovan hinnan myötätunnon tai armeliaisuuden mittapuulla. [5]
Tämä oli nuorelta mieheltä raju irtiotto, joka osoitti huomattavasti tarkempaa ja kiinnostuneempaa suhtautumista menneisyyteen, juuriin, kuin suurimmalla osalla suomalaisista ihmisistä, joilla on aivan tarpeeksi tekemistä selviytyäkseen päivästä toiseen. Oppilaidensa kritiikkiä hän kutsuu silti samassa haastattelussa tulikivenkatkuisesti isänmurhaksi, kuin jotain muuta olisi ollut odotettavissa. Isänmurha oli Turkan ajatuksen ydinainetta eikä hän käytöksellään voinut muuta kuin jatkaa sitä eteenpäin. Jotain miehen narsistisuudesta kertoo se, että hän ei ilmeisesti osannut kuvitella niin voivan käyvän hänelle itselleen.
Spekuloin… Kenties Turkasta on tuntunut samalta kuin kirjailija Yukio Mishimasta, kun Japanin puolustusjoukkojen sotilaat nauroivat hänet pellolle hänen yrittäessään vallankaappausta. Mutta Turkan tilanne on ollut pahempi, koska kenties pitkään jatkunut merkityksettömyyden tunne ei päättynyt Mishiman tavoin harakiriin vaan pirkkalaisen talon pihasta kaivettujen kivien tutkimiseen (samoja murikoita kiikutettiin sitten johonkin halvatun taidenäyttelyyn kuin parodiana kaikesta suomalaisesta kulttuurielämästä), siitä palvelutalon kautta hautaan ja viimein kansan suureen konsensukseen, massiiviseen kliseeseen, jota vastaan käy – yhtä latteasti – vain Jari Halonen: seinähulluhan se oli, mutta siksi nero. Taidehistorian alaviitteisiin on valittu jo paikka. Kirjan voi nyt sulkea.
Kuvat Eero Tuomikosken dokumentista Pääosassa Jouko Turkka (1984) ja VL Median julkaisemasta Kiimaiset poliisit -sarjan (1993) DVD:stä.
[1] Jouko Turkka: Aiheita, s. 28, kustantaja Otava. Myöhemmin Seppo Heikinheimo toteutti juuri tämän aikeen Mätämunan muistelmissaan (1997).
[2] Miska Rantanen: Jari Halonen; Turkka on yhteiskuntaamme eniten vaikuttanut henkilö – loi esimerkillään tuulipukukansankin (Helsingin Sanomat, 3.8.2016, haettu 9.8.2016)
[3] Viittaan tällä Helismaan ylimieliseen tapaan naputella osaansa tuomitulle ohjaaja Armand Lohikoskelle lainatun kaltaisia ohjeita käsikirjoitukseen. Rumarillumarei.
[4] Halonen on varmaankin Suomen ainoa ihminen, joka onnistuu olemaan feministeille epäilyttävä henkilö, vaikka julisti Kalevalan patriarkaatin sanelemaksi valheeksi.
[5] Suna Vuori: Turkka & Turkka (Helsingin Sanomien kuukausiliite, 1998, haettu 9.8.2016)